siltä, kuin joku olisi lohkaissut palan auringon sivusta – ja jatkanut nakertamista, kun osittainen pimennys kehittyi vähitellen kohti täyspimennystä.

Täydellisen pimennyksen lähestyessä taivas hämärtyi yhä nopeammin, ja koilliselle taivaalle ilmaantui aavemainen hohde. Noin kello 10.47 pyöreä kuu peitti auringon kokonaan, niin että se pimeni täydellisesti. Koko taivas oli nyt pimentynyt hyvin samaan tapaan kuin yöllä täydenkuun aikaan, paitsi että taivaanrannassa näkyi kaikkialle ulottuva hohde. Auringon koronan kalpea sädekehä ilmestyi näkyviin, ja hehkuvat, heleänpunaiset liekit ympäröivät kuun mustaa kiekkoa. Saatoimme tuntea, miten lämpötila ympärillämme laski, ja reipas tuuli alkoi puhaltaa.

Autot sytyttivät valojaan. Linnut ja kananpojat menivät yöpuulle, ja eläimet käyttäytyivät omituisesti, luultavasti äkillisen pimeyden pelästyttäminä.

Taivaalla olevan näkymän vaikutuksesta joukko katselijoita tuolla Arborgin eteläpuolella sijaitsevalla pienellä pellolla puhkesi riemuhuutoihin. Toiset vain seisoivat ja katselivat hiljaa kunnioituksesta.

Kello 10.49 säihkyvää timanttia muistuttava kirkas valo leimahti yhtäkkiä pimeän kuun oikealta puolelta, kun aurinko alkoi jälleen ilmestyä näkyviin kuun takaa. Auringon ohuen sirpin kasvaessa sen säteet valaisivat meitä ympäröivän valkoisen lumen. Kirkas päivänvalo palasi aivan yhtä nopeasti, kuin se oli kadonnutkin. Mahtava esitys oli ohi.

Alice Krueger kirjoitti Winnipegissä ilmestyvässä ”Free Press” -lehdessä seuraavasti: ”Auringonpimennys oli niin nöyrryttävä kokemus, että sen pitäisi oikeastaan tapahtua useammin. Aikana, jolloin ihminen aivan liian helposti joutuu oman tärkeytensä ansaan, ei ole mitään pimennykseen verrattavaa, joka palauttaisi kaiken oikeaan järjestykseen.

”Se pakotti ihmisen miettimään maailmankaikkeuden laajuutta ja sitä, miten pienen osan siitä kaikesta planeettamme Maa todellisuudessa muodostaa. Se sai pysähtymään ja ajattelemaan ja muistutti meitä siitä, miten merkityksettömiä me ihmisyksilöinä olemme maailmanjärjestyksessä.”

Raamatun psalmista joutui sanomaan samantapaisesti vuosia sitten: ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” – Ps. 8:4, 5; vrt. Jes. 40:26.

Tiedemiehet sanovat meille, että vasta jolloinkin 2200-luvulla tällä Manitoban alueella asuvat näkevät jälleen täydellisen auringonpimennyksen. On hämmästyttävää, että auringon, kuun ja maan liikkeet ovat niin täsmällisiä ja luotettavia, että tiedemiehet pystyvät määrittelemään tarkoin paljon etukäteen sen tapahtumisajan.

Kaikki tämä todistaa Luojan, Jehova Jumalan, luotettavuudesta, Hänen, joka on ”taivaan valojen Isä, jonka luona ei ole varjon kääntymisen vaihtelua”. (Jaak. 1:17) Auttakoon sellainen taivaalla näkyvä ilmiö meitä arvostamaan hänen kunnioitusta herättävää majesteettisuuttaan.

Japanin suurin kirsikkapuu

Lähellä Okuchia Kagoshimassa Japanissa sijaitsevaan kansallispuistoon tehty tutkimusretki on vahvistanut tiedot siellä kasvavasta valtavasta kirsikkapuusta. Se löydettiin jonkin matkan päässä metsätiestä noin 600 metriä merenpinnan yläpuolella. Entä sen koko? Sen ympärysmitta oli 22,2 metriä tyvestä. Metrin korkeudella maasta sen ympärysmitta oli 10,9 metriä. Rungon korkeus oli 24 metriä, kun taas oksat ulottuivat noin 28 metrin päähän. Sen iäksi arvioitiin 600 vuotta. Siihen saakka, kun tämä löydettiin 1977, Japanin suurin tunnettu kirsikkapuu oli ”Jindai Sakura” Mukawassa Yamanashin prefektuurissa. Se on 13 metriä korkea ja sen rungon ympärysmitta on 10,6 metriä. Tyvestä sen ympärysmitta on 13 metriä. Iäksi arvioidaan 1000 vuotta.