Kuinka aitoa on rakkautesi?
JONKUN kuvaileminen aidoksi on hänen kiittämistään. Ihmisen tai jonkin esineen aitous todetaan tavallisesti kokeiden avulla. Niinpä Raamattu puhuu tulella koetellusta kullasta ja ”aidosta kullasta”, ”aidosta hopeasta” ja ”aidosta narduksesta”, joka on kallis hajuste. (Jer. 52:19, UM; Mark. 14:3; 1. Piet. 1:7) Jumalan sana osoittaa, että myös ihmiset voivat olla aitoja, oikeita, esimerkiksi kun apostoli Paavali sanoo Timoteusta ”oikeaksi lapseksi uskossa”. – 1. Tim. 1:2.
Kysymys siitä, oliko eräillä ihmisillä aitoa rakkautta, tuli esiin kristittyjen juutalaisten yhteydessä Jerusalemissa. Nämä olivat joutuneet suureen puutteeseen, ja toiset uskovat Makedoniassa olivat ’syvästä köyhyydestään huolimatta’ antaneet oikeastaan enemmän kuin mihin he pystyivät toimittaessaan runsaita lahjoituksia puutteenalaisille veljilleen. Puhuttuaan Korinton vauraille kristityille näistä asioista apostoli Paavali sanoi: ”En puhu teitä käskien, vaan ottaen huomioon toisten hartauden ja koetellakseni teidän rakkautenne aitoutta.” Ilmeisesti he olivat sanoneet rakastavansa uskova tovereitaan, ja nyt apostoli antoi heille tilaisuuden osoittaa, että heidän rakkautensa on aitoa. Miten? Toiminnalla, lahjoituksillaan. – 2. Kor. 8:8.
Apostoli Johannes esittää ensimmäisessä kirjeessään henkeytettynä saman asian ja sanoo: ”Siitä me olemme tulleet tuntemaan rakkauden, että hän antoi sielunsa meidän puolestamme, ja meillä on velvollisuus antaa sielumme veljiemme puolesta. Mutta jos jollakulla on tämän maailman varoja elämän ylläpidoksi ja hän näkee veljensä olevan puutteessa ja kuitenkin sulkee häneltä hellän sääliväisyytensä oven, niin millä tavalla Jumalan rakkaus pysyy hänessä? Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanoin tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” – 1. Joh. 3:16–18.
Niin, tosi rakkautta, aitoa rakkautta, ei osoiteta vain puheella, sanoilla, vaan tekemällä jotakin, auttamalla tarpeessa olevia. Luoja, Jehova Jumala itse, antaa meille tästä parhaan esimerkin. Ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden tähden ihmiskunta joutui kipeään tarpeeseen, ja siksi Jumala lähetti ainosyntyisen Poikansa, ”jottei kukaan häneen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi ikuinen elämä”. Jehova Jumala antoi Poikansa, jotta Hänellä olisi peruste antaa anteeksi katuville ihmisille, kuten luemme: ”Jos tunnustamme syntimme, niin hän on uskollinen ja vanhurskas antaakseen meille syntimme anteeksi ja puhdistaakseen meidät kaikesta epävanhurskaudesta.” – Joh. 3:16; 1. Joh. 1:9.
Tämä esimerkki Jehova Jumalan ilmaisemasta aidosta rakkaudesta meidän syntiemme anteeksi antamiseksi esitetään meille jäljiteltäväksi malliksi. Hänen Sanansa neuvoo: ”Tulkaa huomaavaisiksi toisianne kohtaan, hellän sääliväisiksi, antaen toisillenne auliisti anteeksi, niin kuin Jumalakin Kristuksen kautta on antanut teille auliisti anteeksi.” (Ef. 4:32) Ehkäpä ihmisen rakkauden aitoutta ei missään muussa suhteessa niin suuressa määrin koetella tai osoitetakaan kuin halukkuudessa olla anteeksiantava. On paljon helpompi antaa aineellisia lahjoja, kalliitakin, kuin ilmaista laajasydämisyyttä ja anteliaisuutta olemalla anteeksiantava.
Apostoli Pietari totesi hyvin vaikeaksi antaa jatkuvasti anteeksi, ja siksi hän kysyi Herraltaan Jeesukselta, oletettiinko hänen antavan veljelleen anteeksi aina seitsemään kertaan asti. Mitä Jeesus vastasi? ’Ei aina seitsemään kertaan asti, vaan aina seitsemäänkymmeneenseitsemään kertaan asti’; ts. anteeksiantamisella toiselle ei pitänyt olla mitään rajaa. (Matt. 18:21, 22) Pietari epäilemättä muisti hyvin nämä Jeesuksen sanat, sillä vuosia myöhemmin hän kirjoitti: ”Olkoon teillä ennen kaikkea hellittämättömän harras rakkaus toisianne kohtaan, koska rakkaus peittää paljon syntejä.” (1. Piet. 4:8) Sananlaskujen 10:12:ssa sanotaankin, että ”rakkaus peittää rikkomukset kaikki”.
Kuinka monta tilaisuutta suoraan perhepiirissä onkaan päivästä toiseen olla anteeksiantavia! Sekä aviomies että vaimo keskinäisissä suhteissaan tai vanhemmat ja lapset tekevät erehdyksiä, joista useat ovat vähäisiä mutta muutamat harvat suuria ja seurauksiltaan vakavia. Miten toisten perheenjäsenten tulisi suhtautua niihin? Kriittisestikö asenteenaan: ’Kuinka typerä erehdys! Kuinka voit tehdä sellaista?’ Vai tuntien myötätuntoa sitä kohtaan, joka teki erehdyksen, ja vähätellen seurauksia tai osoittaen tapoja, jotka voivat lieventää sen vaikutuksia? Ei ole syyttä sanottu, että ’onnellinen avioliitto on kahden hyvän anteeksiantajan liitto’.
Sama soveltuu suurempaan hengelliseen perheeseen, johon kaikki kristityt kuuluvat. Koska kukaan ei ole täydellinen, ne jotka ottavat johdon seurakunnassa tai johdon jossakin maassa, todennäköisesti epäonnistuvat joskus ja erehtyvät arviossaan. Se, että he eivät ole täydellisiä, asettaa heidän valvontansa alaisuudessa olevat tosi kokeeseen.
Voitaisiin sanoa, että niin kuin ’onnellinen avioliitto on kahden hyvän anteeksiantajan liitto’, niin onnellisuus kristillisessä seurakunnassakin riippuu siitä, kuinka auliita hengelliset veljet ja sisaret ovat antamaan anteeksi toisilleen. Jeesus sanoi, että hänen seuraajansa tunnettaisiin heidän rakkaudestaan toisiaan kohtaan. (Joh. 13:34, 35) Jotta heidän rakkautensa olisi aitoa, siihen täytyy sisältyä tällainen halukkuus anteeksi antamiseen. Eräässä ”Valtakunnan laulussa” sanotaankin:
”Anteeksanto murheemme poistaa, katkeruudenkin karkottaen. Taivaan lahjana rakkauden saimme, sitä muistamme kiittäen. . . . Anteeksanto taivainen lahja, sitä tahdomme kehittää. Suuri apu on, harmit se poistaa, vihan meistä pois hävittää.”
Voitaisiin oikeastaan sanoa, ettei vain aito rakkaus, vaan myös viisaus ja oikeudenmukaisuus vaativat meitä olemaan anteeksiantavia. Ellemme me anna anteeksi toisille, Jehova Jumalakaan ei anna anteeksi meille. Anteeksi antaminen johtaa kaikkien asianosaisten onnellisuuteen. Eikö anteeksi antaminen ole yksi antamisen muoto, joka johtaa suurempaan onnellisuuteen? (Matt. 18:35; Apt. 20:35) Myös oikeudenmukaisuus vaatii meitä olemaan anteeksiantavia. Kuinka niin? Koska anteeksiantamattomuus merkitsisi sitä, että ajattelemme veljillämme olevan väärät vaikuttimet tai tuomitsemme heidät anteeksiantamattoman välinpitämättömiksi. Mutta eikö oikeudenmukaisuus vaadi, että teemme toisille samoin kuin haluaisimme heidän tekevän meille? Emmehän haluaisi, että toiset tuomitsisivat vaikuttimemme väärin tai ankarasti; haluaisimme sen sijaan heidän olevan anteeksiantavia. Meidän täytyy sen tähden olla anteeksiantavia veljiämme kohtaan. – Luuk. 6:31.
Kristityillä on siis täysi syy olla anteeksiantavia toisiaan kohtaan. Se on viisasta ja oikeudenmukaista. Mutta ennen kaikkea se on epäitsekästä ja rakkaudellista, todistus rakkautemme aitoudesta.
[Kuva s. 3]
Onnellinen avioliitto on kahden hyvän anteeksiantajan liitto