Lasten kasvattaminen ilman puolisoa – sen ilot ja surut

”MINÄ sanoin: ’Ei’, Taina, siitä ei puhuta enää!” Näin sanoi Teija, viisihenkisen perheen yksinhuoltaja. Mutta 13-vuotias Taina huusi takaisin: ”Minä vihaan sinua!” ja ryntäsi huoneesta.

”Kun hän sanoo noin, joudun usein pois tolaltani”, valitti äiti ja jatkoi: ”Loukkaan häntä, joten hänkin koettaa loukata minua – ja onnistuu siinä. Olen yrittänyt peittää tunteitani ja olla näyttämättä, miten paljon se loukkaa minua, mutta en voi sille mitään.” Epäröityään hieman hän sanoi sitten: ”Tiedän hänen todellisuudessa tarvitsevan isää. Jokainen pikkutyttö tarvitsee isän – hänhän on hänen elämänsä ensimmäinen mies. Hän on turhautunut, koska isä on poissa.”

Teijan lausunto valaisee osaltaan hyvin niiden kestettävänä olevaa tuskaa, joiden täytyy kasvattaa lapsensa ilman puolisoa. Silti eräs, joka oli tehnyt havaintoja monista yksinhuoltajista ja haastatellut heitä, sanoi: ”Monissa tapauksissa yksinhuoltajaperheet onnistuvat lastenkasvatuksessa paremmin kuin ne perheet, joissa molemmat vanhemmat ovat kotona. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että yksinhuoltajat ovat usein herkemmin tietoisia niistä vaikeuksista, joita heillä on, ja he ponnistelevat enemmän niiden voittamiseksi.”

Yksinhuoltajaperheitten määrä on kasvanut voimakkaasti menneen vuosikymmenen aikana monissa maissa. Vuonna 1978 noin 15 prosenttia suomalaisista perheistä oli sellaisia, joissa oli vain isä tai äiti. Lähes 10 prosenttia kaikista englantilaisista, australialaisista ja kanadalaisista perheistä on yksinhuoltajaperheitä. Yhdysvalloissa lähes joka kuudes perhe on tällainen perhe, ja niiden lukumäärä on kaksinkertaistunut kymmenen viime vuoden kuluessa. Kun odotteena on, että kaksi jokaisesta viidestä nykyään elävästä lapsesta (ainakin Yhdysvalloissa) viettää osan elämästään yksinhuoltajakodissa, heidän kasvatuksestaan pitäisi tuntea suurta huolta.

Huoli yksinhuoltajaperheitten kohtaamista ongelmista antoi aiheen haastatella jonkin aikaa sitten monia satoja yksinhuoltajaperheitä Jehovan todistajien keskuudessa kautta maailman. Tulokset eivät antaneet ainoastaan eloisaa käsitystä niistä vaikeuksista, joita lasten kasvattaminen yksin tuo, vaan myös monia käyttökelpoisia ehdotuksia. Yksi usein esitetty neuvo tähdensi puhumista.

Puhukaa!

”Huomasin, että kun tein lapsistani uskottujani ja kerroin heille asiat juuri niin kuin ne ovat, he olivat enemmän kuin halukkaita auttamaan, ja kaikki sujui kotona paljon helpommin”, kertoi muuan avioero-äiti, jolla on 9-vuotias ja 12-vuotias lapsi. Lapsille uskoutuminen ja heidän apunsa pyytäminen on yksi keino pitää yhteydenpitokanavat avoinna. Usein ongelmia syntyy siksi että yksinhuoltajien lapset eivät täysin käsitä niitä taloudellisia tai muita rajoituksia, jotka heidän asemansa voi aiheuttaa.

Voidakseen opastaa lapsia taitavasti isän tai äidin täytyy tietää, mikä lasten mieltä painaa. Muuan yksinhuoltaja kertoi, mitä hän tämän vuoksi tekee: ”Iltaisin työn jälkeen teen voitavani päästäkseni sisälle tyttäreni pieneen maailmaan. Hän kertoo minulle mitä tapahtui koulussa ja ongelmistaan opettajien ja koulutovereitten kanssa. Olen hyvin kiinnostunut hänen elämästään ja minä kuuntelen. Sen jälkeen kerron hänelle työpaikastani ja siellä olevista ihmisistä.”

Se, että lapsi kertoisi isälleen tai äidilleen kaikki ongelmansa, ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti. Ne vanhemmat, jotka ovat onnistuneet saavuttamaan tällaiset hyvät välit lapsensa kanssa, huomasivat, että heidän täytyi ilmaista seuraavaa Raamatussa kuvailtua asennetta: ”Vastaa minulle, jos taidat; . . . Katso, Jumalan edessä minä olen samanlainen kuin sinä: hyppysellinen savea olen minäkin. Katso, ei käy minusta kauhu, joka sinut peljästyttää, eikä minun painoni ole raskaana ylläsi.” – Job 33:5–7.

Tässä on ilmaistu hyvin lämminhenkinen, avoin ja rehellinen mielentila. Kun lapsi huomaa, että isällä tai äidillä on tällainen asenne, hän tavallisesti osoittaa vastakaikua, koska hän ei tunne ’kauhua’ eikä ’pelkoa’ häntä kohtaan. Kasvattaja ei yritä antaa itsestään sellaista kuvaa, että hän on täydellinen. Tällaisen asenteen omaksui eräs leski, jolla on kolme teini-ikäistä poikaa kasvatettavana: ”Huomasin, että minun oli helpompaa säilyttää läheinen suhde poikiin, kun osoitin halukkuutta omien erehdysteni myöntämiseen.”

Aika ajoin isän tai äidin voi olla pakko vaatia lasta tekemään jotakin omaksi parhaakseen, jotakin sellaista minkä lapsi panee pahakseen. Esimerkiksi erään 17-vuotiaan pojan yksinhuoltaja vaati häntä lopettamaan suhteen, josta olisi vahinkoa ja joka johtaisi hänet vaikeuksiin. Kun asiasta oli keskusteltu kiivaasti monta viikkoa, poika sanoi: ”Äiti, et voi kuvitella, miten vihainen olen ollut sinulle, mutta nyt ymmärrän sinua.” Avoin puhuminen muutti tilanteen toisenlaiseksi.

Osoita rakkautesi

Kun lapsi menettää isän tai äidin varsinkin avio- tai asumuserossa, tilanne voi järkyttää hänen herkkiä tunteitaan. Muuan avioeroäiti selitti, mitä voi tapahtua: ”Lapsi reagoi hyvin usein pahantuulenpuuskilla, selittämättömällä, hillittömällä itkulla, mustasukkaisuudenpuuskilla ja epätoivoisella tarrautumisella ja paluulla vauvaikäänsä.” Usein lapsi voi ajatella, että perheen hajoaminen on hänen syytään. Hän voi pelätä menettävänsä toisenkin vanhemmista ja jäävänsä orvoksi. Tällainen lapsi tarvitsee luottamuksen kohentamista, huomiota ja aitoa kiinnostusta – sanalla sanottuna rakkautta.

Ollakseen tehokas rakkauden täytyy ilmetä avoimesti teoissa. Raamattu suosittelee: ”Älkäämme rakastako sanoin tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18) Tämä ei merkitse sitä, ettet sanoisi lapsillesi rakastavasi heitä, mutta teot, se mitä sinä todellisuudessa teet, sanovat enemmän. Lapset tietävät, että on helppoa puhua. Ne, jotka kuuluvat yksinhuoltajaperheisiin avioeron vuoksi, tietävät, mitä rikottu lupaus merkitsee. Mutta miten yksinhuoltaja voi osoittaa aitoa rakkautta?

”Ruumiillinen kosketus on tärkeää pienille lapsille. Pidän häntä sylissäni puhuessani hänelle”, kirjoitti erään 5-vuotiaan tytön yksinhuoltaja. Toinen yksinhuoltaja oli samaa mieltä ja sanoi: ”Silloin tällöin vain pysähdyn ja kiedon käteni lapsen ympärille.” Tällaiset hellyydenosoitukset voivat osaltaan tehdä lapsen vakuuttuneeksi siitä että isä tai äiti on pysyvästi kiinnostunut hänestä.

Isän tai äidin ilmaisema empatia eli ’myötätunto’ on myös osoitus rakkaudesta. (1. Piet. 3:8) Erään yksinhuoltajan teini-ikäinen tytär rupesi solvaamaan äitiään, kun tyttöä pyydettiin suorittamaan joitakin askareita. Äiti sanoi: ”Pidän sinusta yhä huolimatta siitä, miten sinä käyttäydyt. En pidä tavasta, jolla käyttäydyt, mutta pidän sinusta. Et voi sanoa tai tehdä mitään sellaista, mikä estäisi minua pitämästä sinusta.” Tyttö painoi heti päänsä alas, kamppaili itkua vastaan ja teki sen jälkeen tyynesti sen, mitä hänen äitinsä oli pyytänyt. Hän tiesi sisimmässään, että äiti välitti hänestä ja rakasti häntä.

”En koskaan unohda sitä aamua, jolloin nuorin lapseni sanoi minulle: ’Äiti, älä mene tänään työhön.’ Se oli turvattomasta sydämestä lähtenyt aito vetoomus”, kertoi eräs yksinhuoltaja. Miten tämä äiti reagoi? Hän sanoi: ”Päätin jättää työni ja tulla toimeen vähemmällä, koska pidin tärkeämpänä suhteeni säilyttämistä häneen niin läheisenä kuin mahdollista.” Luonnollisestikaan kaikki yksinhuoltajat eivät voi ratkaista tätä ongelmaa tällä tavalla. Kuitenkin monet yksinhuoltajat ovat tarkastelleet realistisesti sitä, miten heidän ansiotyönsä vaikuttaa lastenkasvatukseen.

Huolehtiakseen perheestään jotkut yksinhuoltajat ovat tehneet työtä kotona. He ovat tarjonneet palveluksiaa tai myyneet omia kotitekoisia tuotteitaan, kuten muuan neljän lapsen yksinhuoltaja, joka yhdessä lastensa kanssa teki rinkeleitä ja muita herkkupaloja ja myi niitä ravintoloille. Toiset ovat etsineet osa-aikatyötä voidakseen olla kotona lastensa kanssa, kun nämä eivät ole koulussa. Tämä ei silti aina tarjoa ratkaisua, kuten erään amerikkalaisen ammattiyhdistysnaisten liiton (Coalition of Labor Union Women) puheenjohtaja Joyce Miller sanoi: ”Yli 42 prosenttia työssäkäyvistä naisista on yksinhuoltajia. Miten heidät voidaan saada hyväksymään osa-aikatyöstä tuleva palkka, kun heidän kuitenkin täytyy maksaa täysi vuokra?”

Huolimatta siitä, että monien yksinhuoltajien on tehtävä täyttä työpäivää, useat heistä pystyvät kuitenkin pysyttelemään hyvin lähellä lapsiaan, kuten eräs yksinhuoltaja, joka sanoi: ”Selitin lapsilleni yhä uudelleen, että käyn työssä vain siksi että voimme ostaa ruokaa, vaatteita ja kustantaa paikan, jossa voimme asua. Sanoin heille, että jäisin kotiin olemaan heidän kanssaan, jollei työssäkäynti kodin ulkopuolella olisi ehdottoman välttämätöntä. Lopulta he ymmärsivät asian, jopa pientä 2-vuotiasta myöten, ja nyt he ovat sopeutuneet paljon paremmin tilanteeseen.”

Lapset voivat vaistota, milloin isä tai äiti käy mieluummin työssä kuin käyttää aikaa heidän kanssaan. Se voi merkitä jonkinasteista elintason muuttamista lastenkin puolelta, jotta voitaisiin tulla toimeen vähemmällä. Kuitenkin monet vanhemmat samoin kuin lapset ovat tunnustaneet seuraavan Raamatun sananlaskun (15:17) paikkansapitävyyden: ”Parempi vihannesruoka [ei kovin paljo] rakkaudessa kuin syöttöhärkä [yltäkylläisyys] vihassa.”

Luja mutta rakkaudellinen kuri

”Hellyys ei riitä”, varoittaa lastenhoidon asiantuntija tri Arnon Bentovim. ”Lapsi tarvitsee kurinpitoa ja hänelle täytyy tarjota periaatteita, jotka luovat turvallisuutta.” Jotkut yksinhuoltajat koettavat korvata lapselle toisen huoltajan puuttumisen olemalla liian sallivaisia. Äidin ei ole useinkaan helppoa kurittaa lapsia, varsinkaan poikia, jotka voivat tuntea mielipahaa siksi, ettei heillä ole enää isää.

Muuan äiti, joka yksin kasvatti menestyksellisesti viisi lasta, myönsi: ”On vain luonnollista, että lapset haluavat kokeilla sellaista, mitä he eivät tekisi, jos mieheni olisi täällä. Minun oli oltava hyvin päättäväinen. Joskus huomasin, että oli parempi istuutua heidän kanssaan ja vedota heihin sen sijaan että olisimme iskeneet päätä pahkaa yhteen. Tällä tavalla todella sain heidän kunnioituksensa.”

Lapset tajuavat – vaikkakin yleensä paljon myöhemmin – että tarvitaan kuria, johon sisältyy rankaiseminen. Eräs nuorten ryhmä, joka oli joutunut vaikeuksiin viranomaisten kanssa, laati eräänlaisen sääntökokoelman vanhempia varten. He myönsivät: ’Olkaa tiukkoja ja johdonmukaisia antaessanne kuritusta. Se antaa meille turvallisuudentunteen. Lapset eivät halua kaikkea mitä he pyytävät.’ Tästä lausunnosta kaikuu se totuus, jonka Raamattu esitti kauan sitten: ”Joka [vanhemman vallan] vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa.” – Sananl. 13:24.

Ilahduttavat tulokset

Lapsen kasvattaminen yksinhuoltajana vaatii paljon työtä, eikä se ole helppoa. Mutta monet yksinhuoltajat, jotka näkevät vaivaa, pääsevät tyydytystä tuottaviin tuloksiin. He pysyvät lähellä lapsiaan ja näkevät, miten näistä kasvaa yksilöitä, joilla on periaatteita. Eräs yksinhuoltaja sanoi: ”Lasteni uskollisuus lohdutti minua hyvin paljon. He kohtelivat minua eivät vain äitinään, vaan ystävänä. Heidän keskustelunsa ja aitoutensa tuottivat minulle paljon iloa.”

Usein yksinhuoltajien lapset kypsyvät nopeammin, sillä olosuhteet pakottavat heidät omaksumaan enemmän vastuuta kotona. Sen jälkeen kun eräs yksinhuoltaja oli jakanut lapsilleen sellaiset päivittäiset tehtävät, joista hän ei voinut enää huolehtia, hän sanoi: ”Lapset ovat nyt tottuneet tehtäviinsä ja he hoitavat ne tehokkaasti, eikä kotona ole mitään vaikeuksia. He tietävät, minne he panevat vaatteensa riisuttuaan ne pitääkseen kodin järjestyksessä. He osaavat pestä astioita, laittaa ruokaa, pestä ja silittää vaatteita, käydä ostoksilla ja jopa kitkeä puutarhaa.” Tällaisista valmennetuista lapsista tulee vastuuntuntoisia aikuisia, ja he ovat hyvin valmistautuneita osaansa aikuisten maailmassa.

On luonnollista, että läheistä yhteenkuuluvaisuutta tuntevassa perheessäkin voi aika ajoin syntyä vakavia vaikeuksia. Tämä artikkeli ei käsittele kaikkia vastauksia. Kuitenkin ne vanhemmat, jotka ovat koettaneet parhaansa mukaan noudattaa perhe-elämän Alkuunpanijan Raamatussa esittämiä suuntaviivoja, ovat yleensä voineet iloita kasvattaessaan lapsiaan. Pitämällä lapsilleen raamatuntutkistelua ja juurruttamalla heihin näitä periaatteita yksinhuoltajat voivat melko hyvin suojella lapsiaan niin etteivät nämä tovereiden painostuksesta antaudu tekemään mitään väärää.

Jos sekä vanhemmat että lapset noudattavat Efesolaiskirjeen 6:1–4:ssä esitettyä jumalista käskyä, he voivat välttyä paljolta sydänsurulta: ”Lapset, olkaa tottelevaisia vanhemmillenne Herran yhteydessä, sillä tämä on vanhurskasta: ’Kunnioita isääsi ja äitiäsi’, mikä on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: ’Jotta sinulle kävisi hyvin ja saisit olla kauan aikaa maan päällä.’ Ja te isät, älkää ärsyttäkö lapsianne, vaan kasvattakaa heitä jatkuvasti Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa.”

[Alaviitteet]