Isovanhempina olemisen taito
KUN pojastamme tuli isä, syntyi uusi sarja sukulaisuussuhteita, esimerkiksi vanhempien ja lasten väliset suhteet – ja älkäämme unohtako isoäitiä ja isoisää. Viisas mies sanoi Sananlaskujen 17:6:ssa: ”Vanhusten kruunu ovat lastenlapset, ja isät ovat lasten kunnia.”
Se, miten tämä raamatunkohta soveltuu käytännössä, voitiin nähdä eräässä suuressa synnytyslaitoksessa Sydneyssä Australiassa. Täpötäysi hissi, joka vei meidät takaisin pohjakerrokseen, tarjosi mielenkiintoisen läpileikkauksen isovanhemmista, joiden vastuulla selvästi oli lastenlasten hoito perheissä, joihin oli tullut uusia jäseniä. Isoäidin ja isoisän tunsi kärsivällisyydestä, tarkkaavaisuudesta ja hellyydestä ynnä harmaista hiuksista. Tänään lastenlapset olivat heidän huostassaan, ja näkyi selvästi, että useimmat heistä olivat mielissään siitä.
Mutta isovanhempina oleminen merkitsee muutakin kuin että on silloin tällöin lapsenkaitsijana. Tulee harkita sitä kauaskantoista vaikutusta, mikä puheilla ja teoilla on lapsenlapseen, ja vanhempien asemaa. Voi esiintyä ongelmia, salahautoja ja toisinaan sydänsuruja, kuten kaikissa tämän aikakauden ihmissuhteissa. Arvostettuina isovanhempina oleminen (sillä me emme saa rakkautta vaatimalla sitä) tarjoaa haasteen.
Tarkastelkaamme yhdessä isovanhempina olemisen taitoa.
Mitä on sanottava lahjoista?
Miten usein onkaan kuultu sanottavan: ”Voi, heidän isovanhempansa hemmottelevat heitä”? Haluttaessa saada antamisesta tulevaa onnea useimmat meistä isovanhemmista saavat mielihyvää, kun antavat lapsille lahjoja tai leluja, mutta jotkut meistä antavat niitä liian usein. Vauraissa maissa ei ole harvinaista, että tullessaan lastenlasten huoneeseen sieltä löytää varsinaisen leikkikalujen maan, joka on täynnä mekaanisia leluja tai pehmeitä eläimiä ja jopa omia TV-vastaanottimia. Myöhemmin heillä voi olla mopedeja, moottoripyöriä ja, kun lapset varttuvat, autoja. Monissa sellaisissa tapauksissa käy aikaa myöten ilmeiseksi, että vaikka antamisessa on onnea, niin hemmottelu tietää surua.
Muuan isä sanoi siitä, kun isovanhemmat antoivat lahjoja hänen lapsilleen, seuraavasti: ”Se hämmentää minua, ja usein minua suututtaa se, että lapset ovat taipuvaisia odottamaan leluja joka kerta, kun vanhempani käyvät.”
Tietenkin elämä ilman lahjoja olisi hyvin tyhjää. Mutta kun me annamme, olisi viisasta koettaa aikaansaada siitä jotakin pysyvää, sellaista mikä osaltaan edistää lapsen henkistä tai tunneperäistä kasvua ja mikä useimmissa tapauksissa ei ole liian kallista. Muiden seikkojen ohella meidän ehkä tarvitsee antaa enemmän itseämme ja aikaamme. Siinä onnistuminen edellyttää ajatustenvaihtoa.
Miten hyvin vaihdatte ajatuksia
Varhainen ajatustenvaihto on välttämätöntä eikä kovinkaan vaikeaa, sillä pikkulapsilta ei odoteta kovin erikoisia vastauksia. Edistyvä ajatustenvaihto läpi teini-iän aina aikuisikään asti tarjoaa suuremman haasteen.
Ajan ”lahjalla” on tärkeä sija ajatustenvaihdossa. Isovanhempina meidän tulee varata aikaa kuunnellaksemme lastenlapsiamme, kun he kertovat päivittäiseen elämään kuuluvista ongelmista ja elämyksistä. Tämä on tärkeää heidän persoonallisuutensa kehitykselle ja auttaa meitä tietämään, missä ystävällistä apua voitaisiin tarjota. Sananlaskujen 20:11 neuvoo meitä: ”Teoistansa tuntee jo poikasenkin, onko hänen menonsa puhdas ja oikea.”
Entä jos nyt saamme tietää, että lapsenlapsemme on tehnyt jotakin sellaista, mikä ei ole kovin rehtiä? Jos juonittelisimme hänen kanssaan sen kätkemiseksi hänen vanhemmiltaan, se ei varmastikaan auttaisi häntä. Toisaalta kiihtyminen, huutaminen ja pauhaaminen eivät kuulu hyvään keskustelutapaan. Hän on tekevä erehdyksiä – jotkin niistä ovat ehkä vakavia – samoin kuin mekin olemme tehneet. Voimmeko käyttää näitä tilaisuuksia puhuaksemme hänelle järkeä, korjataksemme hänen ajatteluaan ja auttaaksemme häntä kasvamaan?
Miten hyvin vaihdat ajatuksia lastenlastesi kanssa? Kysy itseltäsi: puhunko minä lastenlasteni kanssa, en heille? Perustuuko keskusteluni suureksi osaksi käskyille ja kielloille vai olenko hyvä kuuntelija ja esitänkö sen jälkeen perusteluja ja selityksiä? Kerronko lastenlapsilleni elämänkokemuksistani, epäonnistumisistani, iloistani ja siitä, että rakastan heitä, silloin kun se on sopivaa? Olemmeko kävelleet yhdessä maalla, merenrannalla, puistossa tai puutarhassa? Olemmeko tehneet havaintoja luonnonvaraisista eläimistä, vuodenajoista, elämän vaaroista ja elämän siunauksista ja puhuneet yhdessä niistä? Millaista kunnioitusta olemme yhdessä ollessamme osoittaneet Luojaamme, lähimmäistämme ja toisiamme kohtaan?
Erään isoisän elämässä tuli ikimuistoinen tilaisuus, kun hän käveli puistossa nelivuotiaan lapsenlapsensa kanssa. Erään puun juurella oli maassa kuollut iso siivekäs hyönteinen. Nuori poika pelkäsi hyönteistä. Isoisä otti sen käteensä, ja he keskustelivat mutkattomasti elämästä ja kuolemasta.
Etsitkö jotakin sellaista, mikä kiinnostaisi pojanpoikaasi? Ketä poikaa ei kiinnostaisi isoisän työkaluvarasto, jossa on paljon käsityökaluja ja koneita ja vuosien varrella kerättyjä tarvikkeita? On monia mahdollisuuksia tehdä sellaista, mikä kiinnostaa nimenomaan kumpaakin. Jos et ole kätevä käyttämään työkaluja, niin miten on lukemisen laita? Millainen pysyvä lahja se olisikaan, jos yhdessä lukemiseen käyttämänne aika herättäisi lapsenlapsesi janoamaan sitä tietoa ja viehätysvoimaa, jota hyvät kirjat tarjoavat!
Ja älkää unohtako isoäidin ompeluhuonetta tai keittiötä. Ketä pikkutyttöä eivät kiinnostaisi värikkäät kankaat, ja eikö hän haluaisi tehdä vaatteita nukelle ja myöhemmin kenties itselleen? Kun aika kuluu, isoäiti voi ehkä myös kertoa hänelle ne salaisuudet, jotka hän on oppinut ruoanlaitosta.
Me voisimme kaikki oppia erään isoisän erehdyksestä. Hän tuli hyvin toimeen lastenlastensa kanssa näiden ollessa pieniä, mutta kun he varttuivat ja saivat enemmän koulutusta, hänestä tuntui, etteivät he enää tarvinneet häntä. On surullista, ettei hän enää pystynyt keskustelemaan vapaasti heidän kanssaan. Hän salli heidän näennäisen henkisen kypsyytensä tunkea pois oman tunneperäisen kypsyytensä ja ne opetukset, jotka hän olisi voinut kertoa elämän koulusta. Olkootpa nuoremmat minkä ikäisiä tahansa, meillä isovanhemmilla on paljon tarjottavaa heille. Mutta meidän tulee olla myös hyviä kuuntelijoita. Ja jos emme yhdy siihen näkemykseen, jonka nuoremmat ilmaisevat, on aikoja, jolloin meidän olisi viisasta vain kertoa se, mitä me ajattelemme, ja jättää sitten lapset miettimään sitä. Vaikka tiedämmekin olevamme oikeassa, ei ole aina hyvä pitää siitä itsepintaisesti kiinni sillä hetkellä. Pidä ovi ajatustenvaihtoon avoinna.
Oletko kärsivällinen ja suvaitsevainen?
On olemassa sanonta: ”Vanhaa päätä ei voida panna nuorille hartioille.” Nuorten ja vanhojen välille syntyvien vaikeuksien menestyksellinen selvittäminen vaatii kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta, ja tämän päivän yhteiskunnassa on puutetta kummastakin.
Nuoria ympäröivä maailma vaikuttaa heihin usein voimakkaasti. Heillä on luonnollinen halu olla vertaistensa hyväksymiä. Heistä voi tuntua, että heidän vanhempansa ovat heidän tiellään. Isovanhempina me voimme auttaa. Koska me emme yleensä ole suoranaisesti tekemisissä perhekuriin liittyvien päivittäisten asioiden kanssa, lapset voivat olla taipuvaisempia suhtautumaan vakavasti siihen, mitä me sanomme. Usein auttaa, jos me kerromme heille joistakin samantyyppisistä vaikeuksista, joita meillä oli nuoruudessamme.
Me saatamme huomata joissakin asioissa, ettemme ole lastemme kanssa samaa mieltä siitä tavasta, jolla he hoitavat lastenlapsia koskevia asioita. Mutta meidän tulee muistaa, että Raamatussa hahmotellun menettelytavan mukaan vanhemmilla on päävastuu kasvatuksesta. (Sananl. 6:20; Kol. 3:20) Kallisarvoinen suhde voi vahingoittua, jos me isovanhemmat vaikka hyvinkin aikomuksin sekaannumme siihen, miten vanhemmat käsittelevät esimerkiksi syömiseen, kuriin, koulunkäyntiin, lääkärinhoitoon ja tapoihin liittyviä asioita. Se, mitä muuan isä sanoi, on huomion arvoista: ”En pidä siitä, kun minulle SANOTAAN, miten minun tulee pitää huolta perheestäni. Hehän ovat loppujen lopuksi minun lapsiani. Mutta arvostan ehdotuksia, jotka tehdään tavalla, josta välittyy huoli ja suvaitsevaisuus niiden vaikeuksien suhteen, jotka vaimoni ja minä kohtaamme vanhempina.”
On tosiaan vaikea olla kärsivällinen ja suvaitsevainen, kun näkee kehittyvän tilanteita, jotka voisivat tuoda surua. Mutta jos me isovanhempina odotamme saavamme osaksemme kunnioitusta, meidän täytyy ymmärtää oikea asemamme suhteessa perhepiiriin eikä yrittää omaksua sitä asemaa, jonka vanhemmat asianmukaisesti täyttävät. On tietenkin aikoja, jolloin myös meille tulee osoittaa kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Antakaa kun selitämme.
Miten kohdella meitä isovanhempia
Vuodenajat tarjoavat melkoisen vastakohdan, ja niitä on verrattu elämässämme esiintyviin vaihteluihin. Jotkut selviytyvät vuodenajoista paremmin kuin toiset.
Ongelmia voi syntyä, kun me isovanhemmat vanhenemme. Vuosien vieriessä joistakuista meistä tulee sellaisia, joiden kanssa on hankalampaa olla tekemisissä. Se, mitä me teemme, voi näyttää häiritsevän perhejärjestelyjä. Meistä voi tulla ärtyisämpiä ja kärsimättömämpiä ja suvaitsemattomampia. On ikävä sanoa, että vanhuudenheikkous vaikuttaa vaihtelevassa määrin joihinkuihin meistä. Jos me olemme aikaisemmin kylväneet kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja rakkautta, niin meillä on syytä toivoa, että me vuorostamme saamme korjata näitä ominaisuuksia.
Olemmepa me isovanhemmat kuinka ikääntyneitä tahansa, niin me pidämme siitä, kun saamme tuntea, että me olemme edelleen osa perhettä. Totisesti sellainen suhde, jota vahvistaa jatkuva ajatustenvaihto ja sen tajuaminen, että vanhat ja nuoret voivat rikastuttaa toisiaan elämänkokemuksillaan, on tosiaan tyydytystä tuottavaa. Kun rakkaus ja kunnioitus on molemminpuolista, kaikki kolme sukupolvea – isovanhemmat, vanhemmat ja lapset – voivat melskeisessäkin maailmassa nauttia monista siunauksista, jotka Jumala tarkoitti asettaessaan perhejärjestelyn. – Lähetetty.