Sanojen takana olevat tosiasiat

”ÄLKÄÄ kenellekään pahaa pahalla kostako”, sanoi Paavali ja lisäsi: ”Voita sinä paha hyvällä.” Hän lainasi tämän tueksi seuraavaa: ”Jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.” Paavali otti lainauksen henkeytetystä sananlaskusta: ”Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle leipää syödä, ja jos hänellä on jano, anna hänelle vettä juoda. Sillä niin sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.” Mutta miten hyvä on koota tulisia hiiliä jonkun pään päälle? Eikö sellainen hyväntekeväisyys haiskahtaisi ulkokultaisuudelta ja sisältäisi pahaa vaikutinta, minkä lasketaan tuottavan kärsimystä eikä suinkaan hyvää? Nämä sanat näyttävät sanovan siten. – Room. 12:17, 21, 20; Sananl. 25:21, 22.

Mutta sanojen takana on tosiasioita, mitkä panevat ne sanomaan jotain aivan muuta, ”Sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle” on vertauksellista kuvakieltä eli kuvaannollista puhetta, mikä juontaa alkunsa siitä tavasta, millä metalleja sulatettiin muinoin uuneissa. Malmi pantiin uuniin ja sitten laitettiin alle hiilipohja ja malmin päälle kasattiin myös kerros. Tämä lisäsi kuumuutta siinä määrin, että kova metalli suli ja erkani malmissa olevista epäpuhtaista aineksista. Hiilten kokoaminen sen päälle pehmensi ja puhdisti malmissa olevan metallin. Samoin saa ystävällisyyden osoittaminen viholliselle, pahan korvaaminen hyvyydellä, hänet häpeämään ja katumaan, pehmittää hänet ja sulattaa hänen kovuutensa, erottaa liat hänestä ja tuo esiin hänessä olevan hyvyyden.

Jos jonkun puheen sanotaan nykyään olevan suolattu, niin sen ymmärretään olevan kovasti höystettyä arveluttavilla säädyttömyyksillä ja sopimattomuuksilla. Mutta se tuskin voi olla oikea merkitys, kun kristittyjä neuvotaan: ”Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata.” Tieto siitä, miten suolaa käytettiin kuvaannollisesti muinaisina aikoina, selittää merkityksen. Suolaa uhrattiin Mooseksen aikaisten uhrien mukana, koska se on säilyttävää ja ehkäisee käymisen. Koska se estää pilaantumisen aiheuttaman muuttumisen, niin sitä käytettiin liittojen yhteydessä ilmaisemaan sopimuksen pysyvyyttä. Muinaisten kansojen keskuudessa oli ystävyyden merkki, kun syötiin suolaa yhdessä. Se kuvasi kestävää uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Kun kristittyä kehotettiin höystämään vastauksensa suolalla, niin se merkitsi siis luotettavien sanojen käyttöä, mitkä varjelevat tuholta, mitkä ovat rehellisiä ja uskollisia, mitkä tekevät vastaukset maukkaiksi ja miellyttäviksi kuulijalle ja vaikuttavat hänen varjeltumisekseen. – Kol. 4:6.

NAULATTU PAALUUN

Kun Jehova puhui Mooseksen lakiliiton loppumisesta Jeesuksen kuollessa ja noustessa ylös ja kohotessa taivaaseen, niin miksi hän sanoi, että ”hän on poistanut sen naulaamalla sen kidutuspaaluun”? Kristuksen Jeesuksen kidutuspaaluun ei ensinnäkään naulattu mitään kirjaimellista lakia, ja jos niin olisi tehty, niin mitä hyötyä siitä olisi ollut? Miten sen tekeminen olisi poistanut lain tieltä eli lopettanut sen? Koska lakia ei naulattu kirjaimellisesti paaluun, niin merkityksen täytyy olla kuvaannollinen. Mikä se merkitys on? Jälleen takana olevat tosiseikat valaisevat sanoja. On sanottu, että Kristuksen aikana mitätöitiin laskut tai asiapaperit Aasiassa panemalla naula niiden läpi ja kiinnittämällä ne pylvääseen julkisessa paikassa. Jotkut sanovat, että vanhentuneet lait kumottiin naulaamalla lakikirjat julkisilla paikoilla nähtäviksi. Vaikka tällä tavalla ei olekaan nykyään täysin selvää todistusta, niin on seikkoja, mitkä vihjaavat sen olleen olemassa ja sitä noudatetun sekä että kun Kolossalaiskirjeen 2:14:nnessä puhutaan lain kumoamisesta naulaamalla se siihen kidutuspaaluun, mihin Jeesus naulattiin, niin siinä viitataan tuohon tapaan.

1. Timoteuskirjeen 1:3, 4 kertoo Paavalin varoituksesta, missä käsketään ”eräitä olemaan opettamatta eroavia oppeja ja kiinnittämättä huomiota vääriin kertomuksiin, sukutauluihin, joilla ei ole loppua, vaan jotka herättävät pikemminkin kysymyksiä tarkasteltaviksi kuin saavat Jumalan jakelemaan mitään uskoon liittyvää”. Me ymmärrämme paremmin tämän varoituksen voiman, kun tiedämme sen turhantarkan täsmällisyyden, millä juutalaiset pitivät sukuluetteloja, ja miten pikkumaisen yksityiskohtaisesti he tutkivat kaikki mahdolliset eroavaisuudet. ”Miten hedelmälliset nämä Raamatun [Aika-] kirjat olivat synnyttämään sukutieteellisiä kuvitelmia, ilmenee siitä lausunnosta, että 1. Aikakirjan 8:37:n ja 9:44:n välisestä kertomuksesta oli olemassa 900 kamelinlastillista selityksiä”, sanoo The Jewish Encyclopedia, ja se jatkaa valittaen näihin sukutauluihin liittyvää vahinkoa ja ylpeyttä. Mutta kun Paavali kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Timoteukselle, niin nämä ristiriitaisuudet olivat voimattomia. Sukuluettelojen säilyttäminen ei ollut enää tärkeätä, koska Jumala ei tunnustanut enää ”Kristuksen ruumiissa” juutalaista eikä kreikkalaista millään tavalla ja sukuluettelot vahvistivat jo Kristuksen polveutumisen Daavidin sukuhaarasta. Sukuluetteloilla ei ollut näin ollen mitään merkitystä kristilliselle opille, eikä kristittyjä pitänyt vetää syrjään moisiin kiistoihin, eivätkä ne auttaneet vähääkään kristillistä uskoa.

KÄSIEN PESEMINEN ENNEN ATERIAA

Kun fariseukset valittivat Jeesukselle, että hänen opetuslapsensa eivät ”pese käsiään, kun he aikovat syödä aterian”, niin Jeesus nuhteli fariseuksia. Merkitseekö tämä sitä, että Jeesus suosi syömistä likaisin käsin? Ei, sillä fariseukset eivät määränneet pesemään käsiä terveydellisistä syistä, vaan se oli suullinen perinne. Se oli uskonnollinen muotomeno, tuo heidän käsienpesemisensä. Kädet piti pestä aterian edellä ja sen jälkeen, jopa toisinaan aterian aikanakin, erikoisella vedellä ja eri tavoilla eri ruokalajien yhteydessä. Kun me tunnemme kaiken tuon monimutkaisen hölynpölyn, minkä fariseukset määräsivät niinä aikoina käsien pesun suhteen, niin se auttaa meitä heti ymmärtämään asian. Se osoittaa, että kyseessä oli uskonnollinen meno, että se kuului juutalaisten suulliseen perimätietoon, minkä Jeesus sanoi tekevän tyhjäksi Jumalan Sanan, ja se poistaa kaikki harha-ajatukset siitä, että Jeesus olisi suosinut ravinnon nauttimista likaisin käsin. – Matt. 15:1–6, Um.

Miten kukaan voisi uskoa, että kuolinpäivä on parempi kuin syntymäpäivä? Tai että on parempi murehtia kuin iloita? Raamattu sanoo kumminkin niin Saarnaajan 7:1–4. Me ymmärrämme sen, kun tunnemme näiden sanojen historiallisen taustan. ”Hyvä nimi on parempi kuin kallis öljy, ja kuolinpäivä parempi kuin syntymäpäivä. Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä. Suru on parempi kuin nauru, sillä sydämelle on hyväksi, että kasvot ovat murheelliset. Viisaitten sydän on surutalossa, tyhmien sydän ilotalossa.” Samoin kuin hyvä nimi Jumalan silmissä on parempi kuin kallis öljy tai mikään muu aineellinen omaisuus, niin on kuolema sellaisen elämän jälkeen, mikä on saanut aikaan hyvän nimen Jumalan silmissä, parempi kuin syntymä, jolloin ihmisellä ei ole mitään nimeä Jumalan silmissä ja jolloin ei tiedetä, tuleeko hänen elämän varrella muodostama nimensä olemaan hyvä vai paha. Hyvä nimi kuollessa takaa ylösnousemuksen elämään, mutta syntymässä ei ole mitään takeita iankaikkisen elämän uuden maailman saavuttamisesta. Ja kun puhutaan surutalosta, niin tarkoitetaan taloa, missä joku on kuollut ja mihin ystävien on tapana mennä lohduttamaan eloon jääneitä. On parempi osoittaa tällaista ystävällisyyttä kuin tunteettomasti jättää huomioonottamatta murheessa olevat ja rientää pitoihin nauramaan ja kemuilemaan ja riemuitsemaan. Tavallisesti on parempi aloittaa elämä kuin lopettaa se ja iloita kuin surra, mutta kun ymmärrämme, mikä näiden sanojen takana on, niin näemme, että ne ovat poikkeukselliset ja että ne ovat todet oikeassa yhteydessään.

RANGAISTUS HELVETIN TULESSA

Mainittakoon vielä yksi esimerkki monista Raamatun kertomuksista osoittamaan, miten tosiasiat sanojen takana tuovat selvyyden. Raamattu puhuu, että parantumattomia jumalattomia rangaistaan iankaikkisesti ”helvetin tulessa” eli tulijärvessä. Tämä ei ainoastaan näytä pirulliselta, vaan se on myöskin ristiriidassa sen lausunnon kanssa, että ”se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava”, ja että ”synnin palkka on kuolema”. (Hes. 18:4; Room. 6:23) Kun Raamattu puhuu ”helvetin tulesta” esim. Matteuksen 5:22:sessa, niin kreikkalaisessa alkutekstissä on géhenna tou pyrós [”tulen gehenna”, Yg]. Se ei tarkoita lainkaan mitään tulijärveä maan sisässä, vaan merkitsee Hinnomin laaksoa, mikä oli muinaisen Jerusalemin länsi- ja eteläpuolella. Se oli Jeesuksen aikaan kaupungin lian kaato- ja polttopaikka. Tuli, mihin lisättiin rikkiä eli tulikiveä palamisen edistämiseksi, kulutti jätteet. Sinne ei heitetty ainoastaan kuolleitten eläinten ruumiita, vaan myöskin joskus surmattujen rikollisten ruumiit. Kun ihmisruumis heitettiin sinne, niin se ilmaisi, että henkilö oli ollut liian jumalaton ansaitakseen ylösnousemuksen, joten hänelle ei varattu muistohautaa. Niin tuosta paikasta tuli hävityksen eli sellaisen rangaistuksen vertauskuva, mikä oli täydellinen eli iankaikkinen. Jeesuksen ajan juutalaiset ymmärsivät tämän vertauskuvan, minkä vuoksi Jeesus käytti sitä osoittaakseen tahallisten jumalattomien iankaikkisen rangaistuksen kuolemassa.

Samoin kuin on nykyaikaisia lausuntoja, mitkä olisivat merkityksettömiä muinoin eläneille ihmisille, koska he eivät tuntisi meidän aikamme taustaa, niin on sanoja raamatullisilta ajoilta, mitkä ovat merkityksettömiä meille, jollemme opi tietämään niiden takana olevia tosiasioita.