Lukijain kysymyksiä

● Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että hänen seuraajansa tekisivät suurempia töitä kuin hän oli tehnyt? – V. W., Yhdysvallat.

Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö.” (Joh. 14:12) Hän ei tarkoittanut, että hänen seuraajiensa myöhemmin tekemät työt olisivat suurempia ihmeelliseltä voimaltaan ja aikaansaisivat tämän voiman hämmästyttävämpiä ilmauksia. Myöhemmät tosiasiat osoittavat, että niin ei ollut, sillä he eivät suorittaneet esimerkiksi mitään ihmetyötä, mikä olisi ylittänyt sen, kun Jeesus herätti neljä päivää kuolleena olleen Lasaruksen. (Joh. 11:38–44) Jeesus esitti syyksi sille, että hän sanoi heidän tekevän suurempia töitä, sen seikan, että hän oli menossa Isän luo taivaaseen. Se pysähdyttäisi hänen henkilökohtaisen toimintansa saarnaajana maan päällä, lopettaisi sen, päättäisi ne ihmeelliset teot, joita hän suoritti. Mutta hänen seuraajiensa piti toisaalta jäädä maan päälle pitkäksi aikaa, jonka kuluessa he voisivat tehdä niitä tekoja, joita Jeesus teki, ja jatkaa sitä paljon kauemmin kuin hän, ehkä lisäten niitä ja ulottaen toiminnan varmasti paljon laajemmalle alueelle. Jeesus rajoitti toimintansa Palestiinaan ja oli supistanut sen suurimmaksi osaksi juutalaisten keskuuteen, mutta hänen seuraajiensa piti työskennellä kaikissa kansoissa.

Jeesus teki myöskin poislähtönsä kautta mahdolliseksi pyhän hengen vuodattamisen seuraajilleen, ja tästä syystä he voivat saarnata monilla kielillä ja laajentaa työtä sekä käyttää muita hengen lahjoja ihmeellisten tekojen suorittamisessa. Kuten Jeesus sanoi heille poislähtönsä aikaan: ”Kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” (Apt. 1:8) Kun Jeesus lähti maan päältä, niin hänen työnsä, mitä hän suoritti maan päällä saarnaajana, päättyi siis, ja kun hän lähti, niin pyhä henki tuli hänen seuraajilleen ja antoi heille voimaa jatkaa laajentuvaa palvelusta, mikä käsitti kaikki kansat. He kävivät näin ollen suuremman alueen ja palvelivat pitemmän aikaa kuin Jeesus, ja tässä merkityksessä he tekivät suurempia töitä.

● Onko arpapeli Raamatun periaatteitten rikkomista? Onko väärin, jos kristitty on maallisessa työssä arpapeliin liittyvissä tehtävissä, kuten laillisissa arpajaisissa tai pelihuoneessa? – V. W., Haiti, Länsi-Intia.

Kristittyjen on tehtävä työtä saadakseen tuloja. ”Että teette työtä käsillänne, niinkuin olemme teitä käskeneet, että vaelluksessanne olisitte säädylliset ulkopuolella olevia kohtaan, ettekä olisi kenenkään avun tarpeessa.” ”Kun olimme teidän tykönänne, me sääsimme teille, että kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä. Semmoisia me käskemme ja kehoitamme Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, tekemään työtä hiljaisuudessa ja syömään omaa [ansaitsemaansa] leipäänsä.” ”Hankkikaa rehellisesti elämän tarpeet, ei ainoastaan Jehovan silmissä, vaan myöskin ihmisten silmissä.” ”Hankkikaa sitä, mikä on oikein kaikkien ihmisten silmissä.” ”Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.” (1. Tess. 4:11, 12; 2. Tess. 3:10, 12; 2. Kor. 8:21 ja Room. 12:17, Um; 1. Tim. 5:8) Arpapeli ei ole palveluksen suorittamista siitä rahasta, minkä sinä saat, se on jonkin saamista tyhjästä joltakulta, joka ei halua sinun saavan sitä. Arpapeli tulee lisäksi usein kuumeeksi joillekuille, ja he menettävät niin paljon, etteivät he pysty enää pitämään huolta omistaan.

Mutta entä jos arpapeliin osallistuva voi kestää menetyksensä, mitkä eivät häiritse hänen huolenpitoaan perheestään ja muiden velvollisuuksiensa täyttämistä? Jos hänellä on varaa menettää se raha, niin eikö sille ole parempaa käyttöä kuin ammattipelurien ja huijarien, riistäjien ja rikollisten rikastuttaminen? Vaikka tulot menisivät hallituksellekin, niin eikö arpapelurin vaikutin ole väärä? Eikö hän halua voittaa rahaa suorittamatta palvelusta siitä? Hän ei halua antaa hallitukselle, vaan saada siltä. Suurin osa valittaa hallituksen veroja; he eivät halua antaa lisää. Kristityn rahoille on parempi käyttö kuin arpapeli. Jos hänellä on varaa menettää se, niin hän voi antaakin sen. Niin kauan kuin hänellä on hengellisiä veljiä, jotka ovat köyhiä, niin hän voi käyttää liikarahansa erään velvollisuuden täyttämiseen: ”Jos sinun keskuudessasi on joku köyhä, joku veljesi jossakin porttiesi sisäpuolella siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa, niin älä sulje kättäsi köyhältä veljeltäsi.” (5. Moos. 15:7) On parempi antaa veljellesi kuin menettää arpapeleissä. On myös parempi avustaa Jehovan työtä kuin pelureita: ”Kunnioita Herraa antamalla varoistasi.” (Sananl. 3:9) Kristitty ei halua siis pelata arpapeliä ja voittaa jotakin, mistä hän ei ole suorittanut rehellistä palvelusta eikä antanut tavaraa, eikä hän halua pelata arpapeliä ja menettää rahaa, minkä hän voi panna kristilliseen käyttöön.

On toisiakin arpapelin kieltäviä raamatullisia syitä. Jeesus sanoi: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään.” (Matt. 7:16–20) Arpapeli vetoaa itsekkyyteen ja heikontaa moraalista voimaa; se viekottelee monia petollisiin ja kieroihin tapoihin. Sellaisia yrityksiä hoitavat tai valvovat suureksi osaksi kiristäjät ja huijarit, ja tämä huijarien valtakunta tuottaa pilaantunutta väkivallan ja murhan satoa. Kristityt eivät halua olla osallisia sen synteihin eikä saada sen vitsauksia. ”Rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla.” – 1. Tim. 6:10.

Onnenpelien omistajat eivät menetä koskaan lopulta; pelaajat muodostavat sen joukon, mikä ei koskaan voita. Matemaattiset voitonmahdollisuudet on laskettu siten, että omistajat voittavat runsaasti. Pelaajan täytyy voittaakseen turvautua onneen eikä taitoon, sattumaan eikä johdonmukaisuuteen. Sentähden ovat useimmat arpapelien harjoittajat taikauskoisia ja pelaavat sattumanvaraisesti luottaen onneen ja kohtaloon ja sattumaan. Muinaiset ihmiset pelasivat arpapelejä, ja heillä oli jumalansa ja jumalattarensa, joilta he odottivat menestystä. Kun juutalaiset luisuivat taaksepäin, niin he vajosivat pakanakansojen tapoihin ja uhrasivat väärille jumalille ja jumalattarille, joista jotkut olivat arpapelien harjoittajien jumalia. Jehova sanoi eräässä tällaisessa tilaisuudessa syylliselle kansalleen: ”Te, jotka hylkäätte Jehovan, jotka unohdatte minun pyhän vuoreni, jotka valmistatte pöydän Fortunalle ja jotka täytätte maljan sekoitetulla viinillä Kohtalolle; minä määrään teidät miekalle, ja te kaikki kumarrutte teurastettaviksi.” (Jes. 65:11, 12, As) Tai niinkuin Leeserin käännös sanoo: ”Jotka katatte pöydän Fortuna-jumalalle ja jotka täytätte juomauhrin Kohtalolle.” Moffattin käännös sanoo: ”Kattaen pöytiä Hyvälle Onnelle, vuodattaen juomauhreja Kohtalolle.” Juutalaiset joutuivat vaikeuksiin Jehovan kanssa, kun he uhrasivat arpapelurien jumalille ja jumalattarille.

Sekä katoliset että protestanttiset kirkkojärjestelmät harjoittavat kristikunnassa erilaisia arpapelejä. Ne yrittävät puolustella sitä monin perustein. Ne sanovat, ettei se ole vahingollista moraalille. Monet hallitukset ajattelevat kuitenkin niin ja tekevät arpapelit laittomiksi. Eräissä paikoissa, joissa asianlaita on näin, ovat kirkkokunnat osoittaneet halveksintaa lakia kohtaan ja tulleet lainrikkojiksi harjoittaessaan arpapeliään. Sen sijaan että monet kirkot esiintyisivät ylevinä johtajina moraaliasioissa, niillä on alhainen moraali, ja ne kiihoittavat jäseniään alentumaan mukanaan. Arpapelin heikentävät vaikutukset ihmisten moraaliin ovat ilmeiset kaikille, jotka eivät ole oman ahneutensa sokaisemia. Jehovan laki määräsi hyvien moraaliperusteitten säilyttämiseksi: ”Älä himoitse.” (Room. 7:7; 2. Moos. 20:17) Arpapelin harjoittajat himoitsevat rahaa, mikä ei ole heidän omaansa, tavoitellen sitä ansaitsematta sitä. Ahnehtiminen ei ole moraalisesti rakentavaa, vaan turmelevaa.

Kirkot käyttävät sitä veruketta, että panokset ovat pieniä, joten niistä ei ole ikäviä seurauksia pelaajille. Jeesus sanoi: ”Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Luuk. 16:10) Jos on väärin pelata arpapeliä, niin ei summa ole ratkaiseva tekijä. Me emme saa rikkoa periaatteita. Saatana käyttää pieniä ja näennäisesti vähäpätöisiä rikkomuksia kiilana, jolla hän avaa tien suuremmille synneille. Eräät asiat, kuten syöminen ja juominen, tulevat vääriksi vain, jos niitä harrastetaan ylettömästi, yli kohtuullisuuden rajan. Mutta niin ei ole arpapelien laita. Pienet menetykset kasvavat ja tulevat jonkin ajan kuluttua sadoiksi markoiksi, mitkä voitaisiin käyttää paremmin tai antaa vapaasti, sen sijaan että ne tulevat kiristetyiksi, kun käytetään voiton toivetta syöttinä. Mutta vielä pahempaa on, että vähäinen arpapeli voi kasvaa kuumeeksi ja johtaa pelaajan ikäviin seurauksiin.

Uskontojärjestöt ovat koettaneet puolustaa arpapelejä viittaamalla siihen, että Israel heitti arpaa. Israel heitti tosin arpaa, mutta ei leikillä eikä huvikseen eikä saadakseen aineellista voittoa. Kysymyksessä ei ollut veikkaukset eikä vedot eikä panokset, ei menetykset eikä voitot. Sitä ei harjoitettu temppelin eikä pappien rikastuttamiseksi eikä armeliaisuuden hyväksi. Arpoja käytettiin ainoastaan Jehovan päätöksen tai ohjauksen selvillesaamiseksi jossakin asiassa: ”Helmassa pudistellen arpa heitetään, mutta Herralta tulee aina sen ratkaisu.” (Sananl. 16:33) Se oli eräs keino kiistojen ratkaisemiseksi: ”Arpa riidat asettaa ja ratkaisee väkevien välit.” (Sananl. 18:18) Se ei ollut arpapeliä varten, eikä sitä tule vääristellä koskemaan sitä.

Monet myöntävät, että arpapeli on yleensä väärää, mutta ajattelevat, että jos kirkko harjoittaa sitä rahoittaakseen työtään tai suorittaakseen armeliaisuudentöitä, niin se on oikein. Tämä on todellisuudessa pyytämistä väärällä perusteella. Se vetoaa vääriin vaikuttimiin houkutellen ja viekoitellen uhriaan tämän itsekkäitten voittamistoiveitten avulla. Antaja ei halua antaa; hän haluaa voittaa, saada toisten pelaajien rahan eikä antaa sen kaiken joutua kirkolle. Jos pelaajat antaisivat ilman voittotoivetta, niin koko raha voitaisiin käyttää kirkon työhön, eikä osa siitä joutuisi erotetuksi jälleen pelaajien käyttöön. Arpapeli oli vallalla pakanallisessa Roomassa ja kaikkialla siinä valtakunnassa, mutta ei Jeesus eivätkä apostolit tai muutkaan kristityt hyväksyneet arpapeliä tulojen hankkimiseksi kirkolle.

Raamattu osoittaa, miten armeliaisuudentöihin tulee saada varoja: ”Joka on varastanut, älköön enää varastako, vaan tehköön ennemmin [kovaa] työtä ja toimittakoon käsillään sitä, mikä hyvää on, että hänellä olisi, mitä antaa tarvitsevalle.” (Ef. 4:28) Meidän tulee antaa rakkaudesta, ei menettää arpapelissä. Kun Paavali kokosi rahaa tarpeessa olevien veljien auttamiseksi, niin hän ei kiittänyt murheellisia rahansa menettäneitä, vaan hän sanoi: ”Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2. Kor. 9:7) Jehova ei ole kiinnostunut arpapelimenetyksistä, vaan iloisesti annetuista lahjoista. Kirkon arpapeleissä ovat voittajat iloisia, koska raha tuli heille, sen sijaan että se olisi mennyt armeliaisuutta tarvitseville. He ovat iloisia saadessaan panna taskuunsa voitot, eivät antamisesta menetysten kautta. Sen tähden, että kirkossakävijät kieltäytyvät antamasta kristillisestä rakkaudesta, järjestävät papit arpapelejä voittaakseen epäkristillisen itsekkyyden ja saadakseen rahaa haluttomien taskuista. Kun armeliaisuudentyötä pakoitetaan jonkin voittamisen houkutuksin, ei se ole kristillistä, vaan Jeesuksen sanojen vastaista: ”Kun laitat päivälliset tai illalliset, älä kutsu ystäviäsi, älä veljiäsi, älä sukulaisiasi äläkä rikkaita naapureita, etteivät hekin vuorostaan kutsuisi sinua, ja ettet sinä siten saisi maksua. Vaan kun laitat pidot, kutsu köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita; niin sinä olet oleva autuas [onnellinen], koska he eivät voi maksaa sinulle; sillä sinulle maksetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa.” (Luuk. 14:12–14) Kristikunnan arpapelin harjoittajat haluavat enemmän kuin takaisinmaksua: he haluavat maksua tyhjästä. Heillä ei ole uskoa odottaakseen maksua ylösnousemuksessa. Tosi kristittyjä ei tarvitse pakoittaa menettämään, jotta heidät saataisiin antamaan.

Voiko kristitty toimia arpapeliin liittyvissä tehtävissä, mitkä on laillisesti hyväksytty ja sallittu? Hän voi ajatella, että hän voi tehdä siten, jos hän pidättyy pelaamasta itse tai sallimasta hengellisten veljiensä pelata hänen suorittaessaan palvelustaan. Joku saattaisi näin tehdä omantuntonsa takia, kun taas toinen ei voisi tehdä sitä hyvin omintunnoin. Kunkin on ratkaistava asia henkilökohtaisesti, voiko hän tehdä niin omantuntonsa takia vai ei. Epäilemättä on parempi olla erossa tuollaisen toiminnan ympäröimästä ilmapiiristä, ja kristitty voisi viisaasti suunnitella toimenmuutosta. Mutta tämä on jokaisen itsensä ratkaistava ja sopusoinnussa olosuhteittensa ja omantuntonsa kanssa. Vartiotorni-Seura ei ratkaise yksityisten tointa, kuten olemme aikaisemmin sanoneet marraskuun 15. p:n Vartiotornissa 1951, sivulla 349.

● Tuleeko meidän palvoa Jeesusta? – G. B., Etiopia.

Kristikunnan papit, jotka uskovat kolminaisuuteen pitäen sitä kristillisyyden pääoppina, vastaavat myönteisesti tähän kysymykseen. Tätä voidaankin odottaa, sillä he uskovat Jeesuksen palvomisen olevan samalla Isä-Jumalan ja Pyhä Henki-Jumalan palvomista, koska he uskovat näiden kolmen olevan Kolme Persoonaa, jotka muodostavat salaperäisellä tavalla yhden Jumalan. Kolminaisuusoppia kannattavat kääntäjät käänsivät kuningas Jaakon englantilaisen Raamatun, ja kääntäjät korvasivat epäilemättä tästä syystä kreikkalaisen sanan proskyneo sanalla ”palvoa” Jeesuksen ollessa kyseessä. He käänsivät tämän kreikkalaisen verbin tosiaan johdonmukaisesti joka ainoassa tapauksessa, missä se esiintyy Kristillisissä Kreikkalaisissa Kirjoituksissa, sanalla ”palvoa”. Siksi me luemme, että tietäjät ”palvoivat” Jeesus-lasta ja että henkilöt, jotka saivat parannuksen häneltä tai pyysivät hänen suosionosoituksiaan, ”palvoivat” Jeesusta hänen maan päällä ollessaan.

Mutta me huomaamme Kristillisten Kreikkalaisten Kirjoitusten uuden maailman käännöksestä, että tämä kreikkalainen sana on käännetty kaikissa näissä tapauksissa, joissa Jeesus sai osakseen tällaista huomiota maan päällä, sanoilla ”osoittaa kunnioitusta” eikä sanalla ”palvoa”. Tämä on sopusoinnussa sen tosiasian kanssa, että tämä kreikkalainen verbi proskyneo esiintyy monta kertaa Heprealaisten Kirjoitusten kreikkalaisessa Septuaginta-käännöksessä, missä tätä verbiä on käytetty sellaisten ihmisten kuin Joosefin, Jaakobin pojan, ja Booaan, Ruutin hyväntekijän, ollessa kysymyksessä. Proskyneo ei voi merkitä näissä jälkimmäisissä tapauksissa ”palvomista”, vaan pelkästään kumartamista tai kunnioituksen osoittamista jollekulle henkilölle syvästä arvonannosta. Jeesukselle hänen maan päällä ollessaan osoitetun kunnioituksen on täytynyt olla tällaista ulkonaista kunnioituksen osoittamista, koska häntä pidettiin Jumalan edustajana, palvelijana ja profeettana sekä Daavidin Poikana, joka oli oleva Messias-Kuningas. Muinaisten Israelin kuninkaitten eteen kumarruttiin säännöllisesti kunnianosoitukseksi. Uuden maailman käännös ei riistä mitään Jeesukselta, Jumalan Pojalta, kääntäessään täten tämän kreikkalaisen verbin merkitsemään kunnian osoittamista Jeesukselle hänen maan päällä ollessaan.

Huomattakoon kumminkin, että on toisiakin kreikkalaisia sanoja, jotka Kuningas Jaakon käännös kääntää sanalla ”palvoa”, mutta yksikään näistä kreikkalaisista verbeistä ei koske Jeesusta eikä osoita, että olisi käsketty suorittamaan tällaista tai että sitä olisi suoritettu häntä kohtaan. Kun Luukkaan 14:10 (KJ) sanoo: ”Silloin sinä saat palvonnan [doxa] niiden läsnäollessa, jotka istuvat aterialla kanssasi”, niin Jeesus ei tarkoittanut, että sitä ihmisvierasta, jolle annettiin korkeampi sija juutalaisella aterialla, palvottaisiin, vaan se merkitsi sitä, että hän vain ”saisi kunnian”, niinkuin Uuden maailman käännös kääntää tämän sanan (doxa). Me näemme näin ollen, että Kristilliset Kreikkalaiset Kirjoitukset tekevät eron Jehova Jumalan ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen välillä varaamalla eräät ”palvomiseksi” käännetyt sanat Jumalalle syrjäyttäen Jeesuksen.

Kun Saatana Perkele kiusasi Jeesusta yrittäen saada hänet palvomaan vastustajaa, niin Jeesus ei sanonut Kiusaajalle: ’Palvo minua’, vaan hän sanoi: ”Sinun täytyy palvoa [proskyneo] Jehovaa, Jumalaasi, ja yksin hänelle sinun täytyy suorittaa pyhää palvelusta [latreuo].” (Matt. 4:10, Um; Luuk. 4:8) Jeesus puhui samarialaiselle vaimolle itsensä mukaan lukien: ”Te [palvotte, proskyneo] sitä, mitä ette tunne; me [palvomme, proskyneo] sitä, minkä me tunnemme. Sillä pelastus on juutalaisista. . . . totiset [palvojat palvovat] Isää hengessä ja totuudessa; . . . Jumala on Henki, ja jotka häntä [palvovat], niiden tulee [palvoa] hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4:22–24) Jeesus ei muuttanut Jumalan, Isänsä, palvomista itsensä sijasta senkään jälkeen, kun hänet oli kirkastettu taivaassa. Ilmestyksessä, minkä Jumala antoi Jeesukselle, osoitetaan, että puhdas palvonta tulee antaa Korkeimmalle Jumalalle, Jehovalle. (Katso Ilmestyskirjan 4:10; 5:14; 7:11; 11:16; 14:7; 15:4; 19:4, 10.) Ja kun Johannes lankesi maahan sen enkelin jalkoihin, jonka Jeesus lähetti antamaan ilmestyksen, niin enkeli sanoi Johannekselle: ”Palvo Jumalaa.” (Ilm. 19:10; 22:9, KJ) Palvonta tuli antaa siis Jehova Jumalalle, vaikka kiitos, kunnia ja ylistys pitikin katsoa kirkastetulle Jeesukselle, Karitsalle, samoin kuin Jumalalle, hänen Isälleenkin, kuuluvaksi.

Me luemme Heprealaiskirjeen 1:6:nnesta: ”Mutta kun hän jälleen tuon Esikoisensa asuttuun maahan, niin hän sanoo: ’Ja palvokoot häntä kaikki Jumalan enkelit.’” (Um) Koska tässä oleva kreikkalainen sana on proskyneo, niin se olisi voitu kääntää myöskin sanoilla ”osoittaa kunnioitusta”, niinkuin kaikissa edellisissäkin tapauksissa, mitkä koskevat Jeesusta hänen ollessaan ihmisenä maan päällä. Tätä samaa sanaa käytetään kreikan kielessä puhuteltaessa niitä, joista tulee Kristuksen kirkastetun seurakunnan eli ”morsiamen” jäseniä, seuraavissa sanoissa Ilmestyskirjan 3:9:nnessä: ”Katso, minä annan sinulle saatanan synagoogasta niitä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan valhettelevat; katso, minä olen saattava heidät siihen, että he tulevat ja [osoittavat kunnioitusta, proskyneo] sinun jalkojesi [edessä] ja ymmärtävät, että minä sinua rakastan.” Heitä ei palvota.

Palvontaa ei pyydetä antamaan voidellulle Kuninkaalle, jonka Jehova Jumala asettaa pyhälle vuorelleen Siionille, nimittäin hänen Pojalleen Jeesukselle Kristukselle, mutta asiaankuuluvaa alistumista ja kunnioitusta pyydetään maan kuninkailta ja tuomareilta seuraavin sanoin: ”Palvelkaa [Jehovaa] pelvolla ja iloitkaa vavistuksella. Antakaa suuta pojalle, ettei hän vihastuisi ettekä te hukkuisi tiellänne. Sillä hänen vihansa syttyy äkisti.” (Ps. 2:11, 12) Tämä on sopusoinnussa sen tunnustuksen kanssa, minkä kaikkien elävien luomusten täytyy apostoli Paavalin sanojen mukaan antaa kirkastetulle Jeesukselle: ”Jumala korottikin hänet ylempään asemaan ja antoi hänelle ystävällisesti nimen, mikä on jokaisen muun nimen yläpuolella, niin että Jeesuksen nimessä kaikki polvet notkistuisivat, niiden, jotka ovat taivaassa, ja niiden, jotka ovat maan päällä, ja niiden, jotka ovat maan alla, ja että jokainen kieli tunnustaisi avoimesti Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:9–11, Um) Polvet notkistuvat Jeesuksen, Herran, nimessä ja palvoen Isää, Jumalaa, ja kieli tunnustaa avoimesti, että Jeesus Kristus on Herra, mutta se tapahtuu Isän Jumalan kunniaksi, ja tämä kaikki osoittaa Isän ylimmyyden. Näin on, ”että kaikki kunnioittaisivat Poikaa, niinkuin he kunnioittavat Isää”. – Joh. 5:22, 23.

Koska siis Raamattu opettaa, että Jeesus Kristus ei ole Isän Jumalan kolminaisuudessa oleva rinnakkaispersoona, vaan eri persoona, Jumalan Poika, niin vastauksen edelläolevaan kysymykseen täytyy olla, ettei nyt taivaassa kirkastettuna olevalle Jeesukselle Kristukselle tule osoittaa erikoista palvontaa. Meidän palvontamme tulee kohdistua Jehova Jumalaan. Me osoitamme kuitenkin asiaankuuluvaa kunnioitusta Jumalan ainoasyntyiselle Pojalle suorittamalla palvontaamme Jumalalle Jeesuksen Kristuksen nimen kautta ja hänen nimessään. Kun me nytkin polvistumme rukouksessa, kuten Paavali teki Efesolaiskirjeen 3:14–19 mukaan, niin me esitämme rukouksen Jeesuksen Kristuksen nimessä seuraten hänen omia ohjeitaan (Joh. 15:16; 16:23–26), mutta itse rukousta ei esitetä Jeesukselle, vaan Jumalalle, hänen Isälleen. Me pidämme tällä tavalla asiat kohdallaan.