Mikä on Raamatun kanta?
Missä määrin kristityn tulisi surra?
RAKKAITTEN omaisten ja ystävien kuolema on järkyttävimpiä kokemuksia, joita meidän ihmisten on kohdattava. Siihen liittyy syvä menetyksen tunne, joka synnyttää surua. Itku on sellaisen suuren surun luonnollinen ilmaisukeino.
Mutta eikö Raamattu kehota olemaan itkemättä? Eikö ihmisiä nimenomaan käsketty olemaan surematta? Tarkastelkaamme, mitä Raamattu oikeastaan sanoo tästä asiasta ja miksi.
Eräässä tapauksessa oli kysymys Aaronin poikien Naadabin ja Abihun kuolemasta. Nämä miehet rikkoivat Jumalan asettamia puhtaan palvonnan vaatimuksia uhraamalla ”vierasta tulta”, luultavasti alkoholin vaikutuksen alaisina. Tämän epäkunnioittavan teon tähden Jehova Jumala teloitti heidät. (3. Moos. 10:1, 2, 8–11) Tässä tilaisuudessa Aaronia ja hänen muita poikiaan kehotettiin olemaan ilmaisematta suruaan näkyvällä tavalla. Tätä käskyä tottelemalla he osoittivat olevansa täysin sopusoinnussa sukulaisia vastaan langetetun Jumalan tuomion kanssa. (Jakeet 6, 7) Näin ollen sillä, mitä Aaron ja hänen eloon jääneet poikansa tekivät, ei tulisi olla mitään vaikutusta tapaan, jolla kristitty normaalisti suhtautuisi omaisen kuolemaan.
Vuosisatoja myöhemmin profeetta Hesekieliä käskettiin olemaan itkemättä vaimonsa kuolemaa. Jehovan sana hänelle kuului: ”Älä valita, älä itke, älköönkä tulko sinulta kyyneltä. Huokaile hiljaa.” (Hes. 24:15–17) Sillä, että Hesekiel vältti surun ulkonaisia ilmaisutapoja, oli tarkoitus. Se oli profeetallinen tunnusmerkki Babylonian pakkosiirtolaisuudessa oleville israelilaisille ja osoitti heille, että Jehova Jumala alentaisi temppelinsä, joka oli heille yhtä kallisarvoinen kuin vaimo oli Hesekielille. Heidän toiveittensa vastaisesti Jerusalem tuhottaisiin, ja pakkosiirtolaisuudessa ollessaan he eivät kykenisi ilmaisemaan suruaan täysin määrin. – Hes. 24:20–24.
Kerran aikaisemmin Jehova julisti profeettansa Jeremian kautta: ”Älkää kuollutta [Joosiaa] itkekö älkääkä häntä surkutelko, vaan itkekää tuota [elossa pakkosiirtolaisuuteen] poiskulkevaa, sillä hän ei enää palaja eikä saa nähdä synnyinmaatansa. Sillä näin sanoo Herra Sallumista [Jooahaasta], Joosian pojasta, Juudan kuninkaasta, joka tuli kuninkaaksi isänsä Joosian sijaan ja joka on vaeltanut pois tästä paikasta: Hän ei enää tänne palaja; vaan mihin hänet on vangiksi viety, sinne hän kuolee eikä näe enää tätä maata.” – Jer. 22:10–12.
Merkitsevätkö nämä sanat sitä, että hyvän kuninkaan Joosian kuoleman itkeminen oli väärin, vastoin Jumalan tarkoitusta? Eivät. Joosian kuolema taistelussa oli hirvittävä isku israelilaisille. Se oli kansallisonnettomuus ja aiheutti syystä surua. Jeremiakin yhtyi suremaan Joosian kuolemaa. Raamattu kertoo: ”Koko Juuda ja Jerusalem surivat Joosiaa. Ja Jeremia sepitti itkuvirren Joosiasta. Ja kaikki laulajat ja laulajattaret ovat itkuvirsissään puhuneet Joosiasta aina tähän päivään asti; ja nämä ovat tulleet yleisiksi Israelissa. Katso, ne ovat kirjoitettuina ’Itkuvirsissä’.” – 2. Aikak. 35:24, 25.
Jehovan Jeremian kautta puhumien sanojen tarkoitus ei sen tähden selvästikään ollut estää israelilaisia ilmaisemasta surua. Se pelkästään korosti sitä, että elävän ihmisen, Joosian pojan Sallumin, tilanne oli hänen kuolleen isänsä tilaan verrattuna paljon pahempi. Näin siksi, että Sallum ei kuolisi kotimaassaan isänsä Joosian tavoin vaan pakkosiirtolaisena Egyptissä. Sen tähden oli enemmän syytä itkeä Joosian pojan kuin kuolleen kuninkaan tähden.
Raamatun kertomuksen tarkastelu osoittaa selvästi, että Jumalan palvelijat vuodattivat syystä kyyneliä omaistensa menettämisen tähden. Jumalan sana kertoo, että kun Aabrahamin rakastettu vaimo kuoli, ”Aabraham meni murehtimaan Saaraa ja itkemään häntä”. (1. Moos. 23:2) Kun Jaakob luuli villipedon tappaneen hänen rakkaan poikansa Joosefin, hän ”itki häntä”. (1. Moos. 37:35) Ensimmäisen kristityn marttyyrin kuoltua raivostuneen roskajoukon käsissä ”jumalaapelkäävät miehet kantoivat Stefanuksen haudattavaksi, ja he pitivät hänelle suuret valittajaiset”. (Apt. 8:2) Kun Dorkas (Tabita) kuoli Joppessa, kristityt lesket, jotka olivat saaneet paljon hyötyä hänen huomaavaisten tekojensa tähden, itkivät häntä suuresti. – Apt. 9:39.
Sellaista itkemistä ei tulisi pitää ainoastaan epätäydellisten ihmisten suhtautumisena surullisiin olosuhteisiin. Miksi ei? Siksi, että jopa täydellinen Jumalan Poika Jeesus Kristus itki liikutuksesta ystävänsä Lasaruksen kuoleman tähden. Monet, jotka näkivät Jeesuksen puhkeavan kyyneliin, huudahtivat: ”Katso, miten kiintynyt hän oli häneen!” – Joh. 11:35, 36.
On myös sopivaa olla myötätuntoinen toisia kohtaan, yhtyä heidän surunilmauksiinsa. Raamattu kehottaa: ”Itkekää itkevien kanssa.” – Room. 12:15.
Jumalan palvelijoitten tulisi kuitenkin karttaa suremisen muotomenoja, jotka liittyvät väärään palvontaan. Muinaisia israelilaisia käskettiin: ”Älkää viileskelkö ihoanne vainajan tähden.” (3. Moos. 19:28) Muinaisen historioitsijan Herodotoksen kirjoitukset valaisevat tätä. Siitä, mitä skyyttalaiset tekivät kuninkaansa kuoleman tähden, hän sanoi: ”He leikkaavat pois osan korvastaan, ajavat pois hiuksensa, haavoittavat itseään käsivarsiin, repivät otsaansa ja nenäänsä ja työntävät nuolia vasemman kämmenensä läpi.” (IV kirja, 71. kpl) Sellaisia toimenpiteitä on saatettu suorittaa niiden jumalien lepyttämiseksi, joiden ajateltiin hallitsevan kuolleita. Sellaisilla suremisen rituaaleilla ei varmasti ollut sijaa kansan keskuudessa, jolla oli ylösnousemustoivo.
Äärimmäisyyksiin menevät surun ilmaukset eivät sovi myöskään kristityille. Apostoli Paavali kirjoitti uskoville tovereille: ”Emme tahdo teidän olevan tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat kuolemassa, jottette surisi niin kuin muut, joilla ei ole toivoa.” (1. Tess. 4:13) Kristitty saattaa tosin olla murheissaan. Mutta hänen ei pitäisi tulla hysteeriseksi ja toimia ikään kuin kaikki olisi hukassa. Toisten tulisi kyetä näkemään, että hänellä on suurenmoinen toivo, toivo, joka todella vahvistaa häntä. Tosi kristittyjen surua tulisi olla tasapainottamassa toivo ja Jumalalta tuleva ilo, niin, sen tulisi jopa jäädä näiden varjoon. Heidän tulisi pyrkiä heijastamaan apostoli Paavalin asennetta; hänhän sanoi itsestään ja tovereistaan, että he olivat ”murehtivina mutta aina iloitsevina”. (2. Kor. 6:10) Tämä asenne auttaa välttämään pitkittyvän murehtimisen heikentäviä vaikutuksia.
Raamatun todisteet osoittavat kaiken kaikkiaan, että on sopivaa surra kuolleita omaisia. Sellaisen suremisen ei tulisi kuitenkaan mennä niin pitkälle, että ihmisen usko Jumalan lupaukseen herättää kuolleet joutuu toisten ihmisten silmissä kyseenalaiseksi. Kaikkia suremisen äärimuotoja ja epäjumalisia muotomenoja tulee karttaa. Lisäksi itku, joka ei ole sopusoinnussa Jumalan tuomioitten kanssa tai on vastoin Jumalan esittämiä käskyjä, olisi samaten väärin.