kokoan lampaitteni tähteet kaikista maista, . . . Ja minä herätän heille paimenia, ja ne kaitsevat heitä; eivät he enää pelkää eivätkä säiky, eikä heistä yhtäkään puutu.” – Jer. 23:3, 4.

Runsaasti yli puolen vuosisadan ajan on ollut merkkejä sellaisen paimennustyön edistymisestä kaikkien kansojen ihmisten keskuudessa. Sen välityksellä suuret ihmisjoukot ovat saaneet osakseen sääliväisen Jumalan hellää huolenpitoa. He ovat puolestaan oppineet olemaan ”hellän sääliväisiä” ja ’katsomaan, ei vain omaansa, vaan toistenkin parasta’. (Fil. 2:4; 1. Piet. 3:8, Um) Tämä hellä huolenpito ilmenee heidän ponnisteluistaan viedä Valtakunnan sanomaa lähimmäistensä koteihin ja heidän tekemistään rahalahjoituksista, jotta samaa palvelusta voitaisiin edistää jokaisella mantereella.

Ei ihme, että tämä Jehovan palvelijoiden maailmanlaajuisen saarnaamistyön välityksellä tapahtuva paimennuspalvelus jatkuu varojen puutteen ehkäisemättä sitä. Heidän anteliaalla toiminnallaan on epäilemättä sääliväisen Jumalan siunaus. Hän näkee, että heidän sydämen halunsa on ulottaa hengellistä apua sitä tarvitseville. Hän näkee, kuinka he työskentelevät yhteistoiminnassa ja käyttävät välikappaleenaan Vartiotorni-seuraa tavoittaakseen maapallon jokaisen kolkan. Hän tietää, etteivät heidän lahjansa ja palveluksensa ole pakotettuja eivätkä vain jonkin velvollisuudentunnon ilmauksia, vaan ne lähtevät sydämestä, jota koskettaa vanhurskautta isoavien ja janoavien kipeä tarve.

Ne, jotka sääliväisesti antavat voimiaan ja varojaan Valtakunnan saarnaamistyön edistämiseen, saavat suuren tyydytyksen. Se ei ole lainkaan itsekästä tyydytystä, sillä se on sen tajuamista, että heidän hengellisen apunsa kiitolliset vastaanottajat tulevat arvostamaan meidän Jumalamme syvää ja hellää sääliväisyyttä – mikä itsessään on todella tyydyttävä palkka.

Lukijain kysymyksiä

● Miten Jehovan todistajat suhtautuvat maailmallisen tuttavan tai sukulaisen häihin menemiseen?

Kun on kysymys alaikäisistä, jotka harkitsevat sellaiseen tilaisuuteen menemistä, niin lopullinen ratkaisu riippuu vanhemmista. Muutoin se on henkilökohtaista ratkaisua vaativa asia, ja kukin kristitty on halukas kantamaan oman vastuunsa. Siinä yhteydessä tulisi kuitenkin ottaa huomioon Raamatun periaatteet ja eri olosuhteet.

On mahdollista, että vihkimisen suorittaa pappi jossakin uskonnollisessa rakennuksessa. Se tekisi tilanteen aivan erilaiseksi kuin jos kysymyksessä olisi puhtaasti siviilivihkiminen. Tosi kristityn omatunto ei sallisi hänen yhtyä tai osallistua mihinkään rukoukseen tai uskonnonharjoitukseen, jonka hän tietäisi olevan Raamatun opetuksen vastainen. Hän ei ole myöskään kiinnostunut näkemään, kuinka lähelle luopumusta ilmaisevia tekoja hän voi mennä ylittämättä rajaa. Hänen velvollisuutensa on totella Raamatun kieltoa: ”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? . . . Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? . . . Sentähden: ’Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko.’” – 2. Kor. 6:14–17.

On ymmärrettävää, että se, joka saa kutsun maailmallisten sukulaisten ja tuttavien häihin, voi joskus joutua melkoisen ongelman eteen. Kutsu saatetaan esimerkiksi antaa kristitylle vaimolle ja hänen epäuskoiselle puolisolleen. Mies on ehkä sitä mieltä, että heidän molempien pitäisi olla läsnä häissä. Vaimo saattaa kuitenkin olla huolestunut ajatuksesta. Hän voi pohtia itsekseen, että jos hän menisi kirkolliseen vihkimistilaisuuteen, tilanteen aiheuttama tunnepaine voisi saada hänet tekemään jotakin väärää. Toisaalta hän voisi päätellä, että hän kunnioituksesta aviomiehensä toiveita kohtaan voisi mennä hänen kanssaan ja olla vain kunnioittavana huomioitsijana, mutta päättää, ettei hän osallistu mihinkään uskonnollisiin tekoihin.

Riippumatta siitä, miten vaimo suhtautuu asiaan, hänelle olisi eduksi, jos hän selittäisi kantansa aviomiehelleen. Jos mies vaimonsa selityksen perusteella päättelee, että hänen vaimonsa läsnäolo voisi aikaansaada hänelle epämiellyttävän tilanteen, niin hän saattaa mieluummin mennä yksin. Tai hän saattaa yhä haluta vaimonsa lähtevän kanssaan, mutta äänettömänä huomioitsijana, jolloin vaimon on päätettävä, lähteekö hän.

Huomioon otettava seikka on myös se, millainen vaikutus hänen menemisellään vihkiäisiin uskonnolliseen rakennukseen saattaisi olla toisiin uskoviin. Voisiko se loukata joidenkuiden omaatuntoa? Voisiko tämä menettelysi heikentää heidän kieltäytymistään osallistumasta varsinaisiin epäjumalanpalvelustekoihin? Silloin tulee