Mikä on Raamatun kanta?

Kuolleitten sureminen

INTIALAINEN mies asettaa hieman riisiä kukon eteen kahden tien risteyksessä. Liberialainen nainen ajaa pois kaikki hiuksensa ja pukeutuu mustiin useitten kuukausien ajaksi. Taiwanilainen mies seisoo pienen pöydän edessä, jolla on kaksi jumalankuvaa, hieman suitsuketta ja naisen kuva; hän polttaa paperirahaa. Surressaan kuolleita omaisiaan ihmisillä eri puolilla maailmaa on tällaisia ja monia muita tapoja.

Mikä on Raamatun kanta sellaisista tavoista? Auttavatko ne kuolleita sukulaisia? Tuottaisiko sellaisten perinteitten noudattamatta jättäminen meille vahinkoa? Miellyttävätkö ne Jumalaa? Mikä kristittyjen asenteen tulisi olla kuolleitten suremiseen? Koska kuolleitten suremista koskevat uskomuksemme ja tapamme liittyvät Jumalan palvontaamme ja suhteeseemme häneen, meidän on tärkeätä tietää vastaukset näihin kysymyksiin.

Monet kuolleitten suremiseen liittyvät tavat perustuvat uskomukseen, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa jatkaa elämistä ”toisessa maailmassa”. Monet, jotka uskovat tähän, haluavat auttaa kuolleita omaisiaan tuntemaan olonsa mukavaksi ja onnelliseksi ”tuonpuoleisessa elämässä”. Sen tähden he saattavat tarjota kuolleille sukulaisille ruokaa tai juomaa (jonka toisinaan elävät myöhemmin nauttivat), tai taiwanilaisen miehen tavoin he saattavat polttaa rahaa kuolleitten omaistensa käytettäväksi. Menneisyydessä kuolleen miehen palvelijoita jopa surmattiin, niin että nämä saattaisivat jatkuvasti palvella isäntäänsä kuoleman jälkeen.

Arvostavatko kuolleet sellaisia ponnisteluja, olivatpa ne miten hyvää tarkoittavia tahansa? Voivatko elävät auttaa kuolleita? Muinaisen Israelin kuningas Daavid ei ajatellut siten. Kun hänen lapsensa oli sairas, hän itki ja paastosi, mutta kun lapsi kuoli, hän nousi, pani puhtaat vaatteet ylleen ja alkoi jälleen syödä. Hämmästyneille palvelijoilleen Daavid selitti: ”Kun hän nyt on kuollut, niin mitä minä enää paastoaisin? Enhän minä enää voi palauttaa häntä.” Hän ymmärsi, että kun lapsi oli kuollut, hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen sitä. – 2. Sam. 12:23.

Joitakin muita tapoja noudatetaan siksi, että ihmiset elävät kuolleitten pelossa. Lepyttääkseen kuollutta ihmistä monet länsiafrikkalaiset pitävät kuolleen ruumiille valvojaisia. Useiden päivien ja öitten ajan ystävät ja sukulaiset viipyvät ruumiin ääressä. Valvojaisiin kuuluu tavallisesti äänekästä laulua, rumpujen päristystä ja juominkeja. Kaiken tämän melun ja huomion osoittamisen toivotaan miellyttävän kuollutta, niin että hän ei häiritse eläviä. Suojellakseen itseään kuolleilta monet ihmiset maapallon eri puolilla osallistuvat erilaisiin rituaaleihin, tähyilevät enteitä ja käyttävät taikakaluja.

Ei ole kuitenkaan mitään syytä pelätä kuolleita eikä käyttää aikaa ja rahaa heidän lepyttämisekseen. Miksi ei? Raamattu sanoo: ”Sillä elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, eikä heillä ole paikkaa [palkkaakaan, Um], vaan heidän muistonsa on unhotettu. Myös heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on jo aikoja mennyt, eikä heillä ole milloinkaan enää osaa missään, mitä tapahtuu auringon alla.” – Saarn. 9:5, 6.

Mutta entä sielu? Eikö se ole jotakin näkymätöntä ja kuolematonta? Ei, Raamatun mukaan ”sielu” on ihminen itse. 1. Moos. 2:7 sanoo: ”Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” Koska ihminen on sielu, niin kun hän kuolee, sielu kuolee. ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” – Hes. 18:4, 19.

Koska kuolleitten auttamiseksi tai lepyttämiseksi tarkoitetut tavat perustuvat väärään käsitykseen sielusta, Jehova Jumalan antautuneen palvelijan ei tule osallistua niihin millään tavoin. Miten hänen sitten tulisi ilmaista murheensa omaisen kuoleman tähden? Monet uskovat, että tulisi pitää yllä mustaa vaatetusta jonkin aikaa. Mutta mitä Raamatun periaatteet osoittavat tästä tavasta?

On luonnollista, että ihmiset tuntevat murhetta ja surua menetettyään rakkaan ystävän tai omaisen. Jumalan palvelijat ilmaisivat menneisyydessä sellaista surua. Aabraham itki Saaran kuolemaa. Israelin kansa suri Mooseksen kuolemaa 30 päivää. Israelilaisille antamillaan laeilla Jehova kuitenkin erotti heidät ympäröivistä pakanakansoista ja näiden surunilmaisutavoista. Noilla pakanoilla oli tapana ajaa hiuksensa ja viillellä ruumistaan sukulaisen kuollessa (eräät Afrikan heimot noudattavat yhä samaa tapaa). Jehova kuitenkin kielsi israelilaisia tekemästä niin. (3. Moos. 19:28; 5. Moos. 14:1) Tämä suojeli heitä väärän palvonnan rappeuttavalta vaikutukselta. Vaikka kristityt eivät olekaan Mooseksen lain alaisuudessa, Jeesus neuvoi heitä, että he eivät olisi ”maailmasta”. – Joh. 15:19.

Mustan puvun pitämistä pitkän aikaa käytetään suremisen ulkonaisena merkkinä. Vaikka Jeesus itki ja ’joutui liikutuksen valtaan’ Lasaruksen kuoltua, Raamattu ei osoita, että hän olisi koskaan käyttänyt mitään tuolloin juutalaisten keskuudessa yleistä surun ulkonaista ilmausta. (Joh. 11:35, 38) Jeesus ennusti, että hänen seuraajansa paastoaisivat surusta hänen kuolemansa jälkeen, mutta hän neuvoi heitä myös, että heidän tulisi paastota siten, että ainoastaan Jumala huomaisi sen, eivät ihmiset. (Mark. 2:20; Matt. 6:16–18) Niinpä Raamattu puhuu sitä vastaan, että täytyisi pukeutua mustiin pitkäksi aikaa tai käyttää muita kuolemantapauksen aiheuttaman surun ulkonaisia vertauskuvia. Niinpä Kristuksen tosi seuraajat ilmaisisivat murhetta ’sydämessään, eivät vaatteillaan’. – Jooel 2:12, 13.

Toisaalta he eivät varmasti haluaisi loukata toisia käyttämällä vaatetusta, joka on liian iloinen ja rento silloin, kun on ’aika valittaa’. (Saarn. 3:1, 4) Eräässä tapauksessa sukulaiset ja ystävät menivät esittämään surunvalittelunsa kotiin, josta oli kuollut isä, mutta he järkyttyivät ja jotkut vihastuivat nähdessään tyttären vanhassa kotiasussa ja tohvelit jalassa, mikä antoi heille vaikutelman, että hän suhtautui kuolemantapaukseen kevyesti.

Kun kuolema kohtaa jotakuta perheenjäsentä, silloin ei ole myöskään aika huvitella ja nauraa. Viisas kuningas Salomo sanoi: ”Hyvä nimi on parempi kuin kallis öljy, ja kuolinpäivä parempi kuin syntymäpäivä. Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä. Suru on parempi kuin nauru, sillä sydämelle on hyväksi, että kasvot ovat murheelliset.” – Saarn. 7:2–4.

Kun joku tuttava kuolee, on rakkaudellista mennä surutaloon lohduttamaan murehtivia omaisia. Aterian valmistamista tai jostakin tehtävästä huolehtimista arvostetaan usein sellaisina aikoina. Surevien luona käyminen ei ainoastaan tuo lohdutusta jälkeenjääneille, vaan se myös muistuttaa meille elämän lyhyydestä. Kun ajattelemme sitä, että kuolema, joka kohtasi kyseistä taloa, voisi pian kohdata meidät, niin me tunnustamme, miten tarpeellista on saada hyvä nimi Jehovan Jumalan edessä nyt. Jos olemme käyttäneet liian paljon aikaa nautintojen ja naurun tavoitteluun, ajattelun tulisi raitistuttaa meidät muuttamaan sydämemme paremmaksi.

On kuitenkin tärkeätä pitää mielessä, että jos suremme ja murehdimme liian paljon, se voi heikentää meitä. Vaikka me kaipaamme syvästi kuollutta omaista, meidän tulee välttää oman kohtalomme asiatonta murehtimista. Kun Jeesuksen opetuslapset saivat tietää Mestarinsa pian kuolevan, murhe sai heidät nukkumaan, sen sijaan että he olisivat rukoilleet, kuten Jeesus oli neuvonut heitä kuolemaansa edeltäneenä yönä. (Luuk. 22:45, 46) Niinpä he kaikki hylkäsivät hänet, kun hänet pidätettiin. Sen jälkeen kun Jeesus ilmestyi heille useissa tilaisuuksissa ja todisti, että Jumala oli herättänyt hänet kuolleista, heidän ilonsa ja intonsa palautuivat.

Tämä ylösnousemuksen suurenmoinen toivo estää meitä joutumasta murheen voittamiksi. Apostoli Paavali kehottaa: ”Me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole. Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.” Hän lisää: ”Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” – 1. Tess. 4:13, 14, 18.

Meidän ei tarvitse olla ’tietämättömiä siitä, kuinka kuolleitten on’, niin kuin ihmiskunnan enemmistö on tietämätön uskoessaan väärään opetukseen ihmissielun kuolemattomuudesta. Se, että useimmilla ihmisillä ei todellisuudessa ole toivoa, käy usein ilmi tavasta, jolla he toimivat murehtiessaan kuolleitaan. Eräs mies ja vaimo, jotka olivat olleet metodisteja, näkivät selvästi vastakohdan Jehovan todistajien ilmaiseman ylösnousemususkon ja sen aidon toivon puutteen välillä, jota he olivat kokeneet kristikunnan hautajaisissa. Heidän sukulaisiltaan, jotka olivat Jehovan todistajia, oli kuollut tytär. Tämän todistajapariskunnan usko ja voima ja se ihmisen kuoleman syytä ja ylösnousemusta selittävä raamatullinen esitys, jonka tuo mies ja vaimo kuulivat todistajain järjestämissä hautajaisissa, vaikuttivat heihin syvästi. Tutkimalla Raamattua todistajien kanssa hekin ovat nyt saaneet tuon saman uskon ja toivon.

Hankkimalla tietoa siitä, mitä Raamattu opettaa kuolleitten ylösnousemuksesta, sinäkin voit nauttia tuosta toivosta. Sen jälkeen kun Jeesus ”antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan”, Jumala herätti hänet kolmantena päivänä kuolemattomaan henkielämään. (Jes. 53:12; 1. Kor. 15:3, 4) Tämä on meille takeena siitä, että Jumala herättää kuolleet haudasta. Kristuksen morsiamen kaltaisen seurakunnan jäsenet saavat ylösnousemuksen taivaallisiksi henkiluomuksiksi osallistuakseen Jeesuksen kanssa hänen Valtakunnan hallintoonsa. Sen jälkeen kun Valtakunta on poistanut nykyisen kuolemaa tuottavan asiainjärjestelmän maan päältä, on tapahtuva ”sekä vanhurskasten että vääräin” ylösnousemus. (Apt. 24:15) Tuohon aikaan Jehova Jumala Jeesuksen Kristuksen ja hänen morsianseurakuntansa kautta soveltaa ihmiskuntaan Kristuksen uhrin synnitsovittavaa hyötyä ja ennallistaa ihmiskunnan siten täydellisyyteen. Näin kuolema, jonka me kaikki olemme perineet Aadamilta, tehdään tyhjäksi. (1. Kor. 15:21–26) Siten ”Jumala . . . on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta . . . ole enää oleva”. – Ilm. 21:2–4.

Näin ollen kun Jumalan hyväksymystä haluavalla ihmisellä on Raamatun kanta siitä, mikä miellyttää Jumalaa, hän haluaa varmasti karttaa sellaisia surunilmaisutapoja, jotka perustuvat sielun kuolemattomuuden väärään oppiin tai joilla pyritään huomiota herättävästi näyttelemään surua, ja hän välttää murehtimasta siinä määrin, että hänessä ilmenee ylösnousemustoivon puute. Eivät taikauskoiset tavat vaan täsmällinen tieto Jumalan varauksista tuo todellista lohtua, kuten Jeesus ennusti: ”Autuaita [onnellisia, Um] ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.” – Matt. 5:4.

”Mutta sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös. Herätkää ja riemuitkaa, te jotka tomussa lepäätte, sillä sinun kasteesi on valkeuksien kaste, ja maa tuo vainajat ilmoille.” – Jes. 26:19.