Lukijain kysymyksiä
● Ottaako Vartiotorni-Seura vastaan haasteita erilaisten uskonnollisten oppien raamatullisuutta koskeviin julkisiin väittelyihin? – J. P., Yhdysvallat.
Kristuksen Jeesuksen esitetään ”jättäneen teille esikuvan, että te noudattaisitte hänen jälkiänsä” tarkasti. Hänen käyttämiinsä saarnaamistapoihin eivät kuuluneet väittelyt. Kun hän oli tapahtumien kehittyessä aikansa vastustavien uskonnollisten johtajien keskellä, niin hän ryhtyi keskustelemaan heidän kanssaan kumoten heidän väärät oppinsa ja puolustaen ja saarnaten Jehovan Sanan totuutta. Mutta hän ei edeltäjärjestänyt tuollaisia kokouksia eikä kutsunut sellaisia muodollisesti koolle. Hän neuvoi opetuslapsiaan tuollaisten väärien uskonnollisten johtajien käsittelemisen suhteen: ”Älkää heistä välittäkö: he ovat sokeita sokeain taluttajia; mutta jos sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan lankeavat.” Jeesus antoi esimerkin julkisiin paikkoihin kokoontuneille joukoille saarnaamisesta, mutta hänen opetuslapsilleen antamansa pääasiallinen neuvo koski saarnaamista ihmisten ovilla. Ottaen tämän malliksi Jehovan todistajat keskittyvät nykyään tähän saarnaamistapaan käyttäen samalla Jeesuksen ja apostolien muitakin menetelmätapoja. – 1. Piet. 2:21; Matt. 10:5–15; Apt. 5:42; 20:20.
Ne, jotka haluavat kiistellä, ovat tavallisesti enemmän kiinnostuneita huomion ja maineen saamiseen kuin totuuden esittämiseen. Ne, jotka kuuntelevat väittelyä, eivät julista voittaneeksi ehdottomasti totuutta. Ihmisjoukot eivät ole aina järkeviä. Niitä johtaa mahtipontinen puhetaito ja komeileva kaunopuheisuus, mikä kohdistuu pikemmin tunteisiin kuin mieleen. Väittelyssä esitetään yhtä paljon eksytystä kuin totuuttakin, ja koska tunteet ja henkilökohtaiset ennakkoluulot näyttelevät suurta osaa, niin monien kuulijain johtopäätökset voivat usein suosia eksytystä. Järki ja johdonmukaisuus sivuutetaan usein väittelyn kiihkeässä ilmapiirissä. Poikkeuksen tekee se, jolla on Jehovan henki. Lainmukaisesti eli juridisesti valmentunut mieli voi erottaa tunteen tosiasiasta ja arvostella oikein, mutta yleisö ei ole tavallisesti niin tarkkanäköistä. Ennakkoluulottomalle ajattelulle tarvitaan tyynempää ilmapiiriä. Kumpikin puoli ajattelee tavallisesti voittaneensa, ja usein tuntevat jotkut puolueettomat tai kantaansa ratkaisemattomat olevansa hämmentyneempiä väittelyn loputtua.
Jotta voisimme ratkaista jonkin opin raamatullisuuden, niin meidän täytyy kääntyä Raamatun puoleen ja punnita tyynesti kaikkia harkittavana olevaa asiaa koskevia raamatunkohtia. Ihanteellinen paikka tämän tekemiselle on kodissa, missä kaksi tai muutamat asiaankuuluvat istuvat pöydän ääressä Raamatut auki ja tarkastelevat kiihkottomasti todistuksia ’varmistautuakseen kaikesta; pitääkseen kiinni siitä, mikä on oikein’. (1. Tess. 5:21, Um) Jos joku on epätietoinen jostakin opista, niin hän voi saada siihen uskovan uskontokunnan palvelijan kotiinsa keskustelemaan siitä. Seuraavana iltana hän voi kutsua palvelijan joukosta, joka sanoo sen olevan väärin. Tai hän voi haluta kummastakin ryhmästä palvelijan samana iltana ja tehdä kysymyksiä sekä kuunnella keskustelua. Totuus saa todennäköisemmin tällä tavalla tyynen ja huolellisen huomion, samoin kuin vääryyskin. Vilpittömästi totuutta etsivät rehelliset ihmiset näkevät tämän menettelyn edun, jotavastoin ne, joita kiinnostaa enemmän kiihkoisa väittely ja mukaansatempaava julkisuudenhalu, vaativat tunnepitoista, puhetaidollista väittelyä.
Kristityt eivät väittele eriuskoisten kanssa omissa seurakunnissaan, koska he tietävät, että se voi alentua halpamaiseksi kiistelyksi ja riitelyksi: ”Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä.” Kristittyjä neuvotaan myöskin: ”Mutta vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyjä, sillä tiedäthän, että ne synnyttävät riitoja. Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden ja selviävät perkeleen pauloista, joka on heidät vanginnut tahtoansa tekemään.” (Room. 16:17; 2. Tim. 2:23–26) Huolimatta edeltäneistä päinvastaisista lupauksista väittelyt saattavat aiheuttaa niiden hillinnän ja lempeyden menetyksen, joilla ei ole Jehovan henkeä, ja ne voivat alentua sopimattomaksi kinasteluksi ja riitelyksi ja tunteiluksi heidän puoleltaan.
Vartiotorni-Seura ei hyväksy siitä syystä nyt väittelyä Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiskeinona. Joku sen edustajista saattaa olla vierailijapuhujana erimielisen uskontokunnan edessä, kun häntä pyydetään, ja hän voi käsitellä kysymyksiä jälkeenpäin, mutta etukäteen on oltava selvää, että tilaisuus ei ole väittely eikä sen tule antaa alentua sellaiseksi. Loistoisa hyvä uutinen ansaitsee arvokkaan esittämisen, ilman että vastustajat meluavat epäjärjestyksessä, ”sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala”. – 1. Kor. 14:26–33.
● Perinnäisenä Jeesuksesta kulkeutunut kuva osoittaa hänet pitkätukkaisena ja -partaisena, mutta Vartiotornin julkaisut kuvaavat hänet parrattomana ja lyhyttukkaisena. Kumpi on oikein? – M. H., Yhdysvallat.
Myöhemmät Vartiotornin julkaisut esittävät Jeesuksen parrattomana ja lyhyttukkaisena, koska hänet nähdään sellaisena niissä kuvissa, mitkä hänestä ovat vanhempia kuin tuo perinnäinen naismainen kuva. Jeesus on kaiverrettu erääseen muinaiseen pikariin eli maljaan, mikä on löydetty Antiokiasta, Syyriasta, ja mikä esittää Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan muistoillallisella, ja esitetty parrattomaksi nuoreksi mieheksi, kun taas eräät hänen opetuslapsistaan on kuvattu parrakkaiksi. Katso Harperin Bible Dictionaryn sivulta 22 tätä kuvaa, mikä on keskellä kirjoitusta ”Antiokia, kalkki sieltä”. (M. S. ja J. L. Miller, 1952) Jack Finneganin tieteellinen kirja Light from the Ancient Past kertoo Priskillan katakombista, Cappella Greca-nimisestä huoneesta, löydetyistä toisen vuosisadan kristillisistä maalauksista ja sanoo:
”Lasaruksen ylösnousemusmaalaus on nyt melkein hävinnyt, mutta vielä voidaan nähdä, että toiselle puolelle on kuvattu pieni rakennus, missä on muumio, ja toiselle puolelle Lasaruksen sisar seisomassa käsivarret kohotettuina. Keskellä nähdään Kristus katsomassa hautaan päin ja oikea käsi kohotettuna puhujan asentoon. Hänet esitetään roomalaiseen tapaan, ja hän on pukeutunut tunikaan eli palliumiin vasemman käden pitäessä kiinni vaatteesta. Hän on nuorekas ja parraton, lyhyttukkainen ja suurisilmäinen. . . . Kuva on erittäin kiinnostava, koska se on vanhin esitys Jeesuksesta, mikä on missään säilynyt.” – Sivu 371.
Tämä kirja kertoo edelleen halvaantuneen parantamista esittävästä maalauksesta (Mark. 2:1–12), mikä on tavattu Duuran esillekaivetulla muinaisella asutusalueella olleesta kotikirkosta Syyrian autiomaasta, ja sanoo: ”Melkein tuhoutunut maalaus Kristuksesta Roomassa olevasta Priskillan katakombista kuuluu luultavasti, kuten olemme nähneet, toisen vuosisadan keskivaiheille. Duuran maalaus on ajoitettu vielä tarkemmin kolmannen vuosisadan alkuosaan. Kristus esitetään kummassakin kuvassa nuorena ja parrattomana miehenä, jolla on lyhyt tukka ja sen ajan tavallinen puku. Nämä ja toiset samankaltaiset kuvaukset ovat varhaiskristillisen taiteen aikaisimmat Kristuksesta, sikäli kuin nyt tiedetään. Kristus esiintyy myöhemmin kolmannella vuosisadalla vielä nuorekkaana, mutta hänellä on pitkä aaltoileva tukka, ja neljänneltä vuosisadalta eteenpäin esiintyy tutumpi parrakas tyyppi.” – Sivut 408, 409.
Athlonen jaarli paljasti niin äskettäin kuin lokak. 7. pnä 1949 Stepneyn seurakunnan kirkon, Itä-Lontoon äitikirkon, uuden itäisen ikkunan Lontoossa. Tästä kirkon ikkunasta otettu valokuva, mikä oli julkaistuna lehdessä ”The Illustrated London News” lokak. 1. pnä 1949, esittää ristiä, mihin on naulittu nuori mies, joka on parraton ja jolla on lyhyt tukka ja joka kuvaa ”Kristusta ristiinnaulittuna, mutta voittoisana”.
Koska Raamattu ei kuvaile Jeesuksen kasvoja eikä ilmaise että hänellä olisi ollut pitkä parta, niin me noudatamme vanhinta arkeologista esitystä pikemmin kuin myöhempää perinteellistä näkemystä, mikä tekee Jeesuksesta naisellisen ja kalvakkaan ja tekopyhän näköisen. Jotkut käyttävät Jesajan 50:6:tta todistuksena siitä, että Jeesuksella oli parta: ”Selkäni minä annoin lyötäväksi, poskieni parran revittäväksi, en peittänyt kasvojani pilkalta ja syljeltä.” Tämä on saattanut täyttyä kirjaimellisesti esikuvallisella tavalla Jesajassa, mikä esitti niitä häpeällisiä solvauksia ja ivailuja, jotka kohdistetaan palvelijaluokkaan, mihin kuuluu ensimmäisenä Kristus Jeesus. Jokainen palvelijaluokkaan kuuluva kärsii pilkkaa, mutta ei ehdottomasti kaikilla tässä eritellyillä tavoilla. Kertomus osoittaa, että Jeesusta ruoskittiin ja hänen päälleen syljettiin, mutta ei mainita mitään parran repimisestä. Jos niin olisi tapahtunut, niin miksi ei sitä olisi mainittu toisten loukkausten ja herjausten ohella? (Matt. 27:26; Mark. 14:65) Eikä Septuagintan Jesajan 50:6:nnesta esittämä käännös mainitse mitään siitä, että poskista olisi revitty karvoja, vaan sen sijaan lyömisestä: ”Minä annoin selkäni ruoskinnalle ja poskeni iskuille, ja minä en kääntänyt kasvojani sylkemisen häpäisyltä.” Evankeliumin kertomus esittää kaiken tämän tapahtuneen kirjaimellisesti Jeesukselle.
● Mitä tarkoitetaan Aamoksen 7:9:nnessä mainituilla ”Iisakin uhrikukkuloilla”, ja eikö ole ristiriitaista, kun Raamattu sanoo, että eräät kuninkaat hävittivät uhrikukkulat, kun se sanoo kuitenkin myöhemmin, että he eivät tuhonneet niitä? – A. M., Turkki.
Nämä ”uhrikukkulat” tarkoittavat Israelin kymmenen sukukunnan muodostaman valtakunnan pyhiä korkeita paikkoja, jonka valtakunnan pääkaupunki oli Samaria Jerobeam II:n ollessa silloin Israelin kuninkaana. Nuo kymmenen sukukuntaa olivat Iisakin samoin kuin Jaakobin eli Israelinkin jälkeläisiä. Siitä johtuu sanonta ”Iisakin uhrikukkulat” rinnakkain ”Israelin pyhäkköjen” kanssa, mitkä mainitaan samassa jakeessa (9). ”Iisakin” (vastaten Israelia) uhrikukkulat tarkoittavat siis Beetelissä ja Daanissa olevia kultaisen vasikan palvonnan pyhiä korkeita paikkoja, joita nämä Jaakobin eli Israelin kautta syntyneitten Iisakin luopiojälkeläisten kymmenen sukukuntaa suosivat. – 1. Kun. 12:28–33.
Juudan kuninkaasta Aasasta on kirjoitettu: ”Hän poisti vieraat alttarit ja uhrikukkulat, murskasi patsaat ja hakkasi maahan asera-karsikot. Ja hän kehoitti Juudaa etsimään Herraa [Jehovaa], heidän isiensä Jumalaa, ja noudattamaan lakia ja käskyjä. Ja kaikista Juudan kaupungeista hän poisti uhrikukkulat ja auringonpatsaat, ja valtakunnassa oli rauha hänen aikanansa.” Myöhemmin kerrotaan kuitenkin hänen hallituksestaan: ”Mutta uhrikukkulat eivät hävinneet Israelista. Kuitenkin Aasan sydän oli ehyesti Herralle antautunut, niin kauan kuin hän eli.” Ja hänen seuraajastaan Joosafatista me luemme: ”Ja kun hänen rohkeutensa kasvoi Herran [Jehovan] teillä, poisti hän vielä uhrikukkulatkin ja asera-karsikot Juudasta.” Mutta me luemme hänenkin hallituksestaan myöhemmin: ”Mutta uhrikukkulat eivät hävinneet.” – 2. Aikak. 14:3–5; 15:17; 17:6; 20:33.
Miten nämä näennäiset ristiriitaisuudet voidaan selittää? Näyttää ilmeiseltä, että Juudan uhrikukkuloita oli kahta luokkaa: toisilla palvottiin pakanajumalia ja toisilla palvottiin Jehovaa. Kanaanilaisten uhrikukkuloita, joilla heidän epäjumalanpalvelustaan harjoitettiin, ei pitänyt suvaita: ”Karkoittakaa tieltänne kaikki maan asukkaat ja hävittäkää kaikki heidän jumalankuvansa, hävittäkää kaikki heidän valetut kuvansa ja kukistakaa kaikki heidän uhrikukkulansa.” Mutta senkin jälkeen, kun tabernaakkeli oli pystytetty ja myöhemmin temppeli, suoritettiin Jehovalle uhraamista korkeilla paikoilla, ja se oli otollista hänelle, kuten esim. Samuelin ja Daavidin ja Elian suorittama uhraaminen. Joitakin sopimattomiakin uhrikukkuloitten palvontamuotoja jatkettiin Jehovan nimessä, ja ne saattoivat olla siitä syystä olemassa kauemmin kuin pakanajumalille omistetut korkeat paikat. Siinailla suoritettua epäjumalista vasikanpalvontaakin sanottiin ”Herran [Jehovan] juhlaksi”. – 4. Moos. 33:52; 2. Moos. 32:5; 1. Sam. 9:11–19; 1. Aikak. 21:26; 1. Kun. 18:30–39.
Saattaa siis olla, että nämä kuninkaat hävittivät kaikki pakanajumalille omistetut uhrikukkulat, mutta sallivat niiden olla, joilla palvottiin Jehovaa. Jos näin on, niin heidän puhdistustyönsä ei ollut perusteellinen ja täydellinen, koska Jehovalle suoritetun uhraamisen oikea paikka oli tabernaakkeli tai temppeli, ja milloin se tehtiin otollisesti jossain muualla, niin oli tapaus erikoinen. (5. Moos. 12:2–14; Joos. 22:29) Kuitenkin voidaan sanoa muistaen nämä uhrikukkuloitten kaksi luokkaa, että nuo kuninkaat hävittivät kaikki toista lajia olevat, mutta että toista laatua olevat jäivät.
On myöskin mahdollista, että Aasa hävitti kaikki molempaa lajia olevat korkeat paikat, mutta että ne pysyivät salaisesti tai tulivat esiin jälleen hänen hallituksensa loppupuolella ja olivat olemassa hänen seuraajansa Joosafatin murskattaviksi uudelleen, mutta painuivat taas vain maanalaisiksi ja tulivat myöhemmin esiin. Katsommepa selityksen olevan se, että noita korkeita paikkoja oli kahta luokkaa tai että ne palasivat käytäntöön sen jälkeen kun ne oli kerran hävitetty, niin meidän täytyy tunnustaa kuitenkin noiden korkeitten paikkojen tulleen jälleen käyttöön, sillä jos ei niin olisi käynyt Aasan kukistettua ne, niin ei hänen seuraajallaan olisi ollut mitään murskattavaa. Kansa piti varmasti itsepintaisesti ja sitkeästi kiinni paholaisten palvonnasta ja palasi aina siihen.
● Miten etiopialainen eunukki voitiin tuoda kristilliseen seurakuntaan ennen Korneliusta, varsinkin kun otamme huomioon 5. Mooseksen kirjan 23:1:sen? – I. H., Yhdysvallat.
Tuo etiopialainen palasi kotimaahansa tehtyään matkan Jerusalemiin palvomaan, mikä osoittaa hänen olleen juutalainen käännynnäinen, joka palvoi juutalaisten kanssa temppelissä. Tuollaisia käännynnäisiä oli useita, ja heitä oli ollut Israelin kansan alusta lähtien. Pitipä lakiliitto erityisesti huoltakin heistä. He eivät olleet ympärileikkaamattomia pakanoita niinkuin Kornelius. Koska he kääntyivät juutalaiseen uskontoon, niin hyvää uutista voitiin saarnata heille, ja he voivat tulla ja tulivatkin varhaiseen kristilliseen seurakuntaan, ilman että heidän tarvitsi odottaa siksi, kunnes sanoma vietiin ympärileikkaamattomille pakanoille. Etiopialainen eunukki voitiin näin ollen tuoda kristilliseen seurakuntaan ottaen huomioon hänen aikaisemman kääntymyksensä juutalaiseen uskontoon. – 2. Moos. 12:38, 48, 49; 3. Moos. 24:17–23; 4. Moos. 15:15, 16; 35:15; Apt. 8:5, 14, 27–39.
5. Mooseksen kirjan 23:1 (Um) sanoo: ”Älköön kukaan mies, joka on kuohittu joko murskaamalla kivekset tai katkaisemalla hänen sukuelimensä, tulko Jehovaa seurakuntaan.” Mutta tämä ei estänyt pääsyä kristilliseen seurakuntaan, koska sen kieltävä lakiliitto ei ollut enää voimassa. Mutta kun se oli voimassa juutalaisessa asiainjärjestelmässä, niin eikö se olisi estänyt tuon etiopialaisen eunukin kääntymystä? Olisi, jos tuo etiopialainen oli eunukki sillä lihallisella tavalla, mikä mainitaan 5. Mooseksen kirjan 23:1:sessä. Mutta sana ”eunukki” (hepreaksi sariis) tarkoitti laajemmassa eli erikoisessa merkityksessä virkamiestä, kuten 1. Mooseksen kirjan 39:1:sessä, missä faraon virkamiehestä Potifarista, naineesta miehestä, käytetään sanaa sariis. Me katselemme tässä sananmerkityksessä etiopialaista, jonka Filippus kohtasi ja kastoi, sillä tuo etiopialainen oli ilmeisesti juutalainen käännynnäinen ja myös virkamies, ”Etiopian kuningattaren Kandaken hoviherra, mahtava mies ja koko hänen aarteistonsa hoitaja”. (Apt. 8:27) Jos hän olisi ollut todellinen eunukki, niin hän ei olisi ollut käännynnäinen, ja jos hän ei olisi ollut käännynnäinen, niin Filippus ei olisi kastanut häntä ennenkuin hyvä sanoma oli viety ympärileikkaamattomille pakanoille.