Lukijain kysymyksiä

● Mikä oli syynä israelilaisten uskonnollisiin paastoihin? Jotkut väittävät, että kristittyjenkin pitäisi paastota, lainaten Matteuksen 9:15:nnen; 17:21:sen ja Apostolien tekojen 13:2, 3:nnen todistukseksi. Onko se oikein? – S. A., Argentiina.

Mooseksen laki ei käytä toisten käännösten mukaan sanaa ”paasto”, vaan käskee sovituspäivän yhteydessä: ”Kurittakaa sielujanne”. (3. Moos. 16:29–31; 23:27 ja 4. Moos. 29:7, KJ) Tämän ymmärretään yleensä tarkoittavan paastoa, mitä tukee Esran 8:21, ja Jesajan 58:3, 5 ja Psalmin 35:13. Vaikka sovituspäivä oli ainoa Jumalan erityisesti paastopäiväksi asettama päivä, niin hän määräsi kuitenkin toisissakin erityisissä tilaisuuksissa paaston. Juutalaiset asettivat monta paastoa, ja heillä oli yhteen aikaan neljä vuosipaastoa kohtalokkaan vuoden 607 eKr. tuhoisien tapahtumien muistoksi. Kun Jeesus oli maan päällä, oli fariseuksilla tapana paastota kahdesti viikossa, viikon toisena ja viidentenä päivänä. (Sak. 8:19; Luuk. 18:12) Paastojen piti osoittaa jumalallista murhetta ja katumusta menneitten syntien johdosta. (1. Sam. 7:6; Jooel 1:14; 2:12–15; Joona 3:5) Ne olivat sopivia myöskin suuren vaaran uhatessa tai kun tarvittiin kipeästi Jumalan opastusta tai oltiin koetuksissa tai kiusauksissa. – 2. Aikak. 20:3; Esra 8:21; Est. 4:3, 16; Matt. 4:1, 2.

Sopiva uskonnollinen paasto ei ole ruumiin ankaraa vaivaamista nälällä, ikäänkuin ruumillinen tuska tai epämukavuus sinänsä olisi jokin ansio. Paasto on todellisuudessa luonnollinen seuraus voimakkaasta mielenliikutuksesta. Jos vaikeat ongelmat painavat mieltä tai syvät tunteet vallitsevat sydämessä, ei ruumis kaipaa ravintoa, ja se kieltäytyisi sulattamasta oikealla tavalla sitä, jos sitä nautittaisiinkin. Jos mielenliikutus on kyllin suuri, niin se hävittää ruumiin luonnollisen ruokahalun.

Paastoaminen perustuu uskonnollisena menettelynä tälle luonnolliselle pohjalle. Se ilmaisee Jehovalle paastoavan henkilön voimakkaan tunteen. Se osoittaa tuon henkilön mielen tai tunteitten olevan niin synnintunnon painamat tai niin murheen masentamat, että ruumis kieltäytyy ravinnosta. Henkilön henkiset kyvyt ja tunteet saattavat olla niin menneitten rikkomusten nöyryyttämät, niin anteeksiannon kaipuun täyttämät, niin syntien toistamisen välttämistä koskevien päätösten valtaamat, ettei jää tilaa ajatella ravintoa. Jos murhe on tosiaan suuri ja katumus syvästi tunnettu, niin syöminen olisi sellaisena aikana sekä vastenmielistä että epäterveellistä. Tai henkilön edessä saattaa olla jokin vakava pulma, mikä vaatii harkintaa ja mietiskelyä sekä keskitettyä tutkimista, kun hän yrittää löytää Jehovan tahdon ja opastuksen asiassa. Jehovan nimen kunnia voi olla riippuvainen tehdystä ratkaisusta tai annetuista lausunnoista. Tällaisessa asiaan syventyneessä mielentilassa voi kukaan tuskin ajatella vatsaansa.

Mutta entä henkilö, joka puhuu äänekkäästi tehtyjen syntien murehtimisesta, anteeksiannon kaipuusta, päätöksistä tehdä parannus tai syvästä huolesta oikean päätöksen tekemisen suhteen ratkaisevaan aikaan ja joka ahtaa kuitenkin samalla koko ajan ahkerasti vatsaansa ruokaa? Hän ei voi olla syvästi levoton eikä aidosti huolissaan suullisista vakuutuksistaan huolimatta. Hänen hyvä ruokahalunsa paljastaa hänen syvän huolestumisensa teeskentelyksi. Paastot voivat muuten olla itsessään vain teeskentelyä, ulkonaista näyttelemistä.

Esimerkiksi juutalaisten synnit olivat yhteen aikaan raskaat, mutta he eivät katuneet kuitenkaan niitä. He olivat palvovinaan Jehovaa palvellen häntä huulillaan ja suorittaen uskonnollisia menoja näön vuoksi. Paastoaminen oli yksi niistä, ja he ajattelivat, että sen olisi pitänyt aikaansaada heille Jumalan huomio ja suosio: ”Miksi me paastoamme, kun et sinä näe, kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?” Jehova selitti heille miksi, kun hän sanoi heidän paastotessaankin noudattaneen omaa nautintoaan ja omia asioitaan, sekaantuneen riitaisuuksiin, sortoon ja väkivaltaan eikä osoittaneen lainkaan vilpittömien paastojen takana olevaa jumalista murhetta ja katumusta. Tämä paasto ei ollut sellainen, että se olisi saanut heidän äänensä kuulumaan taivaassa, vaikka heidän ulkonaiset valituksensa olivat tosiaan äänekkäät. Jehova tuomitsi heidän ulkokultaisen toimintansa: ”Tällainenko on se paasto, johon minä mielistyn, se päivä, jona ihminen kurittaa itseänsä? Jos kallistaa päänsä kuin kaisla ja makaa säkissä ja tuhassa, sitäkö sinä sanot paastoksi ja päiväksi, joka on [Jehovalle] otollinen?” – Jes. 58:1–5.

Paasto ilmaisi murhetta ja katumusta, mutta heidän tekonsa paljastivat heidän väitteensä eli asenteensa valheelliseksi. Jotta paasto olisi otollinen, niin sitä täytyy seurata tehtyjen syntien oikaisu: ”Eikö tämä ole paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikki ikeet? Eikö tämä: että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?” (Jes. 58:6, 7) Nämä juutalaiset olivat kadottaneet oikean paastoamiseen kuuluvan hengellisen kurin, olivat jättäneet pois aidon katumuksen hengen, mitä paaston piti ilmaista. He katsoivat vain itse paastoamiseen keinona, millä saadaan Jumalan suosio, perusteena tämän suosion vaatimiselle, Jumalan suosion ansaitsemishintana, hyvin samalla tavalla, kuin nyt jotkut katselevat rukoilemista rukousnauhoja käyttäen, uskoen tietyn määrän tällaisia muotomenoin suoritettuja rukouksia lyhentävän niin monella päivällä kuvitellussa kiirastulessa kärsittäviä kidutuksia. Nämä juutalaiset ajattelivat askeettien tavoin, että itsensä vaivaamisen pelkkä epämukavuus oli ansio, ja he luulivat siten velvoittavansa Jumalan ikäänkuin olemaan heille vuorostaan jotakin velkaa. Kun ei tätä vasta-antia kuulunutkaan, niin he kyselivät Jumalalta sitä maksua, minkä he luulivat olevansa oikeutetut saamaan: ”Miksi me . . . kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?”

Vuoden 607 eKr. sattuneitten onnettomuuksien valittamiseksi suoritetut neljä vuotuista paastoa olivat samalla tavalla vilpilliset, heidän itsensä omaksumat ja määräämät. Juutalaiset itkivät ja paastosivat kärsijöinä noissa tilaisuuksissa surkutellen itseään ja saaden jonkin verran tyydytystä tuosta itsesäälistä, mutta he eivät olleet tosissaan murheellisia eikä nöyrtyneitä niiden syntien johdosta, mitkä olivat aiheuttaneet nuo onnettomuudet ja mitkä olivat juuri kiihoittaneet Jumalan vihan heitä vastaa. Jehova sanoi heille, että heidän paastoamisensa oli omavanhurskasta, pöyhistelevää näyttelemistä ja muodollisuutta, minkä he suorittivat itsensä vuoksi samoin kuin syömisen ja juomisen aistien tyydytykseksi. Heidän olisi pitänyt lakata sellaisesta paastoamisesta ja riemuita tosi palvonnan ennallistamisesta ja toisten kokoamisesta Jehovan palvelukseen. (Sak. 7:3–7; 8:19, 23) Tuollainen paasto, mitä asianmukainen katumus ei seurannut, tyydytti vain henkilökohtaista ylemmyyden ja omavanhurskauden tunnetta, kuten Jeesus osoitti paastoavan fariseuksen tapauksessa. (Luuk. 18:11, 12) Ruumiin vaivaaminen omatekoisella, muodollisella paastolla valenöyryydessä ei ole taistelua lihallisia haluja vastaan eikä saa Jumalan hyväksyntää: ”Tuollainen näyttää tosiaan viisaalta itseomaksutussa palvonnan ja valenöyryyden muodossa, ruumiin ankarassa kohtelussa, mutta sillä ei ole mitään arvoa lihan haluja vastaan taisteltaessa.” – Kol. 2:20–23, Um.

Tällaista oli fariseusten paastoaminen. Jeesus sanoi heistä seuraajilleen: ”Ja kun paastoatte, älkää olko synkännäköisiä niinkuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, että ihmiset näkisivät heidän paastoavan. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi, etteivät paastoamistasi näkisi ihmiset, vaan sinun Isäsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.” (Matt. 6:16–18) Fariseukset paastosivat näytelläkseen sitä ulkonaisesti, ilmensivät synkin ja ärein ilmein surua, mitä eivät tunteneet, ja kulkivat tahallaan pesemättöminä ja riutuneen näköisinä näön vuoksi. He halusivat ihmisten huomaavan heidät, ja siinä olikin kaikki, mitä he saivat. Koska heillä ei ollut aitoa hurskautta, niin he eivät tienneet, miten sitä oli ilmaistava. Heidän ulkokultaisuutensa oli ilmeinen. Keidenkään ei pidä yrittää näyttää ulkonaisesti muuta, kuin mitä he tuntevat sisällään. Jumalalle suoritetusta paastosta ei tule tehdä näytöstä ihmisille.

Mutta eikö tämä raamatunkohta osoita siitä huolimatta, että Jeesuksen seuraajien tuli paastota? Oikea paasto on paikallaan, mutta muista, että se tapahtui yhä juutalaisen asiainjärjestelmän alaisuudessa. Miten on kysymyksessä mainitun Matteuksen 17:21:sen laita? Tässä kohdassa ei viitata lainkaan paastoamiseen enempää kuin Markuksen 9:29:nnessä, Apostolien tekojen 10:30:nnessä, 1. Korinttolaisille 7:5:nnessä ja 2. Korinttolaisille 6:5:nnessäkään täsmällisimpien käsikirjoitusten mukaan. (Vertaa Kuningas Jaakon käännöstä ja Uuden maailman käännöstä.) Matteuksen 9:15 ei käske kristittyjä paastoamaan. Kun Kristus oli maan päällä, ei heidän sopinut tehdä siten. Kun hän kuoli, niin he surivat ja paastosivat, mutta he eivät murehtineet siten hänen noustuaan ylös eikä varsinkaan pyhän hengen vuodatuksen jälkeen. (Mark. 2:18–20; Luuk. 5:33–35) Mutta varhaiskristityt paastosivat erityisissä tilaisuuksissa. Kun Barnabas ja Paavali lähetettiin erityiseen lähetystehtävään Vähään-Aasiaan, niin paastottiin ja rukoiltiin. Samoin tehtiin silloin, kun määrättiin palvelijat uuteen seurakuntaan. (Apt. 13:2, 3; 14:23) Tarvittiin erityisesti Jumalan opastusta. Paasto oli sopiva sellaisissa tilanteissa. Mutta kristittyjä ei ole kuitenkaan käsketty paastoamaan. – Room. 14:5, 6.

Kuten opetuslasten ei tullut paastota Kristuksen, Yljän, ensimmäisen läsnäolon aikaan, samoin ei heidän tarvitse paastota nytkään, hänen toisessa läsnäolossaan. Nyt on riemuitsemisen eikä murehtimisen aika. Jotkut sanovat, että kristillinen paasto on nyt paastoamista lihan himoista tai mielen saastaisesta ravinnosta. Mutta tämä tuskin soveltuu paastoamismenoihin. Paastoaminen merkitsi tilapäistä pidättymistä sopivasta ravinnosta. Saastainen henkinen ravinto tai siveetön ruumillinen menettely eivät ole koskaan sopivia. Niistä tulee kieltäytyä pysyvästi. Ne piti kuolettaa, paaluunnaulita eikä niitä tullut omaksua uudelleen, niinkuin ruokaa nautitaan paaston jälkeen. (Gal. 5:24; Kol. 3:5; 1. Piet. 2:11) Jos tällaisista luopuminen rikottaisiin, niin se olisi kohtalokasta. (Hepr. 10:26, 38, 39; 2. Piet. 2:20–22) Jos taas kieltäydyttäisiin lopettamasta ruokailupaasto, niin se olisi kohtalokasta. Paastoamiseen sisältyy tavallisesti murehtiminen; pidättyminen pahasta tuo riemua. Tällainen vertailu on paastoamisen väärinsoveltamista.

Jos kristillinen järjestö paastoaisi nyt järjestönä, niin se olisi sen itsensä omaksuma paasto, ei Jumalan määräämä. Se olisi sopimatonta nyt, kun Ylkä on palannut ja tosi palvonta on ennallistettu. (Sak. 8:19; Matt. 9:15) Mutta joku yksilö voi valita paaston joissakin tilanteissa hengellisistä syistä. Jos hänen edessään on jokin erikoiskoetus tai vaativa tehtävä tai jos hän on murheen murtama jonkin rikkomuksen takia, niin hänen huolensa tai murheensa saattaa heijastua siitä, että hän pidättyy ruoasta. Hän saattaa katsoa paremmaksi paastota, jotta hänen mielensä voisi syventyä syvään mietiskelyyn ja harkintaan, ilman että sitä häiritään ruoan nauttimisella vähään aikaan. Kristityt saattavat pidättyä myös silloin tällöin sellaisista toiminnoista, mitkä ovat itsessään sopivia, mutta joiden ylenmääräinen harjoittaminen olisi hengellisesti heikentävää. (1. Kor. 7:5, 29–31) Mitä enemmän me huolehdimme aineellisista, sitä vähemmän pidämme huolta hengellisistä. Älkää paastotko koskaan hengellisen ravinnon suhteen, mikä sisältää Jehovan tahdon oppimisen ja tekemisen. – Joh. 4:34.