Tehkäämme työtä hyvällä omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä

MEIDÄN tulisi Jehovan antautuneina palvelijoina olla työteliäitä ihmisiä, jotka ’suorittavat käsillään sitä, mikä on hyvää, jotta meillä olisi jotakin annettavaa tarpeessa olevalle’. (Ef. 4:28) Samalla kun osallistumme tuottavaan työhön, meidän tulisi haluta saada varmuus siitä, ettei työmme ole ristiriidassa Raamatun periaatteiden kanssa. Muutoin emme voisi noudattaa henkeytettyä kehotusta: ”Mitä teettekin, työskennelkää siinä kokosieluisesti niin kuin Jehovalle.” – Kol. 3:23.

Vaikka haluammekin ennen kaikkea olla otollisia Jumalan silmissä, meidän tulisi ottaa huomioon myös lähimmäisemme. Me haluamme välttää tarpeettomasti loukkaamasta heitä tai herättämästä epäsuotuisaa arvostelua ”hyvää uutista” kohtaan. – Vrt. 2. Kor. 4:2.

Tämän ohella meidän tulee olla realistisia työasioissa. Me emme voi välttyä kokonaan olemasta missään yhteydessä tai tekemisissä tämän maailman ahneitten ihmisten, kiristäjien, epäjumalanpalvelijoitten ja haureellisten kanssa työpaikalla sen enempää kuin muissakaan elämän toimissa. Muutoinhan, kuten henkeytetty apostoli kirjoitti, ”teidän pitäisi lähteä pois maailmasta”. – 1. Kor. 5:9, 10.

Kristityllä voi esimerkiksi olla työnantaja, joka ei ole täysin rehellinen. Mutta niin kauan kuin kristitty ei henkilökohtaisesti osallistu vääriin tapoihin tai niiden edistämiseen, häntä ei voida pitää vastuullisena. Esimerkiksi sihteerin ei voida järkevästi odottaa tuomitsevan jokaista työnantajansa lausuntoa, kun hän kirjoittaa tämän sanelusta kirjeitä. Hänen on annettava työnantajan kantaa vastuu sanelussa mahdollisesti esiintyvästä totuudellisuuden tai rehellisyyden puutteesta. Mutta jos työnantajan epärehellisyys menee niin pitkälle, että hänen liikeyrityksensä joutuu erittäin huonoon maineeseen, työntekijän omatunto voi saada hänet etsimään toisen työpaikan.

Oikeastaan kaikessa tähän syntiseen maailmaan liittyvässä on joitakin ei-toivottuja piirteitä. Tämä vaatii meitä siksi käyttämään arvostelukykyä ratkaistaessa, millainen työ ei todella sovi kristitylle ja millainen työ on luvallista, vaikkakaan ei joissakin suhteissa täysin toivottavaa, Raamatun kannalta.

Jumalan oma esimerkki

Saadaksemme tasapainoisen näkemyksen ansiotyöstä pidämme oppaanamme esimerkkiä, jonka Jehova Jumala antaa asenteessaan ihmiskuntaa kohtaan. ”Hän antaa aurinkonsa nousta pahoille ja hyville ja antaa sataa vanhurskaille ja epävanhurskaille.” (Matt. 5:45) Jumala ei ole tyytynyt suomaan pahoille pelkästään elämän välttämättömyyksiä. Hän on ollut suorastaan antelias salliessaan heidän hyötyä hänen varauksistaan. – Apt. 14:17.

Mutta kun Jumala antaa vanhurskaitten ja pahojen yhtäläisesti nauttia varauksistaan, syyllistyykö hän epäjumalanpalveluksen, haureuden, varastamisen ja muun pahuuden harjoittamisen hyväksymiseen tai suvaitsemiseen? Ilmeisesti ei, kuten hänen tekonsa vedenpaisumuksen ja muiden tuomioaikojensa yhteydessä osoittavat. Hän ei myöskään siten rohkaise heitä jatkamaan laittomuuden harjoittamista. Se, että he hyötyvät auringosta, sateesta, tuulesta ja muista varauksista, ei ole mitenkään suoranaisesti yhteydessä heidän syntisiin tapoihinsa. Osoittaessan ansaitsematonta hyvyyttä pahoja kohtaan Jehova Jumala säilyttää todellisuudessa kärsivällisesti vetoavan asenteen, jonka perusteella hän kehottaa epävanhurskaita luopumaan vääristä tavoistaan ja kääntymään puoleensa. – Room. 2:4–6; Hes. 33:11.

Jumalan palvelijat voivat siksi omantuntonsa mukaisesti suorittaa monia inhimillisiä palveluksia maailmallisille ihmisille erottelematta. Sellaiset ihmiset ovat loppujen lopuksi Jumalan ja Kristuksen omaisuutta, koska heidät kaikki on ostettu Jumalan Pojan kallisarvoisella verellä. (Matt. 20:28; 1. Tim. 2:5, 6) Vaikka kaikki eivät osoita vastakaikua, Jumala haluaa kaikkien katuvan ja saavan pelastuksen eikä tuhoutuvan. (2. Piet. 3:9) On siksi oikein, että kohtelemme ihmiskuntaan kuuluvia lähimmäisiämme tämän tosiasian mukaisesti. Meitä hallitsee myös periaate: ”Kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, teidänkin täytyy samoin tehdä heille.” (Matt. 7:12) Me arvostamme sitä, että ihmiset eivät syrji meitä varatessaan elintarvikkeita, vaatteita, suojan, kuljetuksen ja muita välttämättömyyksiä tavaroiden ja palvelujen muodossa. Meidän tulisi vuorostamme olla halukkaita suorittamaan yleisiä palveluksia toisille. – Room. 13:8–10

Tärkeät kysymykset

On selvästi eri asia tehdä työtä, joka hyödyttää ihmisiä pelkästään lähimmäisinä, ja työtä, joka suoranaisesti edistää tai tukee vääriä tapoja. Tärkeä kysymys on: ”Sisältääkö suoritettava työ tai toiminta itsessään Jumalan sanassa tuomittavia tekoja? Tai ellei sisällä, niin onko se kuitenkin niin suoranaisesti yhteydessä sellaisiin tuomittuihin tapoihin, että se saattaisi sellaista työtä tekevät todellisuudessa väärän tavan avustajiksi tai edistäjiksi?” Kristittyjen omantunnon tulisi sellaisissa tapauksissa varmasti saada heidät luopumaan sellaisesta työpaikasta.

Valaisemme asiaa: Me emme halua muiden kohtelevan meitä väkivaltaisesti, myrkyttävän ruumistamme, houkuttelevan meitä moraalittomuuteen tai epäjumalanpalvontaan. Emme silloin varmasti voisi osallistua sellaisen valmistamiseen, myyntiin tai tukemiseen, joka on nimenomaan suunniteltu näihin tarkoituksiin, kuten vahingollisten riippuvaisuutta aiheuttavien huumeiden, pornografisen aineiston, epäjumalankuvien tai muiden sellaisten ollessa kysymyksessä. Kuinka voisimme opettaa toisille, että sellaisten käyttö on raamatullisesti väärää ja samanaikaisesti työskennellä suoranaisesti niiden valmistamisessa tai niiden käytön edistämisessä? Sellainen työ olisi väärää itsessään.

Muunlainen työ voi olla sopivaa itsessään mutta kuitenkin väärää, koska se kuuluu olennaisesti väärään toimintaan. Kassanhoitajan työ itsessään on sopivaa työtä. Mutta entä jos joku työskentelee uhkapelilaitoksen kassanhoitajana? Uhkapeli ei ole sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa, sillä se tuomitsee ahneuden ja kehottaa suorittamaan rehellistä, tuottoisaa työtä. (1. Kor. 6:9, 10; Ef. 4:28; 1. Tess. 4:11, 12) Vaikka kassanhoitaja ei todellisuudessa osallistuisi uhkapeliin, kuten korttien jakaja, niin eikö hänen työhönsä sisältyisi merkkien tai lippujen myyminen, jotka kuuluvat olennaisesti uhkapeliin? Eikö tämä koskisi myös henkilöä, jonka työ sisältää uhkapelivälineiden, kuten raha-automaattien, rulettipyörien ja muiden sellaisten korjaamista ja kunnostamista? On selvästi olemassa yhteys suoritetun työn ja itse väärän toiminnan välillä.

Pyri tasapainoiseen näkemykseen

Mutta jos työ ei ole itsessään raamatullisesti väärää eikä liity suoranaisesti vääriin tapoihin, kristityn on ehkä punnittava muita tekijöitä, kun hän tekee omantunnon mukaisen ratkaisun.

Esimerkiksi työskentely kokkina ravintolassa on rehellistä työtä, sillä kaikki ihmiset käyttävät ja tarvitsevat yleensä ruokaa. Mutta entä jos joku on töissä ravintolaketjussa, jonka ravintoloista yksi sijaitsee raviradan alueella? Koulunopettajan työ on sopivaa. Mutta entä jos koulun omistaa uskonnollinen järjestö, joka ei ole aidosti kristillinen? Kotiapulaisena palveleminen on myös sopivaa työtä. Mutta entä jos kotiapulaisen velvollisuudet vaativat häntä työskentelemään sellaisella alueella sijaitsevassa kodissa, joka on tarkoitettu Jesajan 2:4:ssä esitettyjen periaatteitten vastaisiin tarkoituksiin?

Raviradalla pelattu uhkapeli ei ole riippuvainen ruoasta. Uskonnollisen järjestön omistamassa koulussa opettajaa ei ehkä vaadita opettamaan väärää uskontoa; koulu voi käyttää valtion varaamia oppikirjoja ja voi jopa olla valtion valvonnassa. Kotiapulaisen työ voi olla yksinkertaisesti siivoamista, pyykinpesua ja ruoanlaittoa. Johtaisiko sellaisen työn tekeminen kristityn asemaan, jossa hänet voitaisiin erottaa seurakunnasta? Harkitkaamme joitakin raamatullisia esimerkkejä.

Mainituissa tapauksissa henkilö työskentelee epäraamatullisia tapoja harjoittavien järjestöjen omistamissa tiloissa. Mutta merkitseekö se itsessään sitä, että tällainen työ on tuomittavaa? Mieleen voi muistua kehotus: ”Lähtekää siksi ulos heidän keskuudestaan ja erottautukaa . . . ja lakatkaa koskemasta epäpuhtaaseen.” (2. Kor. 6:17) Onko meidän ymmärrettävä tämän merkitsevän sitä, että itse maa-alue tai sellaisten järjestöjen omistamat rakennukset ovat saastuttavia? Vai eivätkö todellisuudessa itse tavat ole ’epäpuhtaita’ Jumalan silmissä?

Asiaa ei voi aina ratkaista sen mukaan, miltä se näyttää ulkonaisesti. Esimerkiksi syyrialainen Naeman päätti, että hän ”ei enää uhraa polttouhria, eikä teurasuhria muille jumalille kuin” Jehovalle. Mutta koska Naeman oli Syyrian kuninkaan palvelija, hänen työhönsä kuului mennä väärän jumalan Rimmonin temppeliin kuninkaan kanssa ja tukea kuningasta (joka ilmeisesti oli heikko) tämän polvistuessa epäjumalan edessä. Naeman näyttää suorittaneen tämän palveluksen melko säännöllisesti. Mutta kun hän ilmaisi tunnontarkan huolensa tämän suhteen, Jumalan profeetta Elisa vastasi: ”Mene rauhassa.” (2. Kun. 5:15–19) Tosin joku tarkkailija olisi näkemänsä perusteella voinut olettaa, että Naeman oli Rimmonin palvoja. Mutta jos hän olisi keskustellut miehen kanssa, hän olisi tullut toisiin ajatuksiin.

Ajattele myös Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä. Saarnaamis- ja opetustoiminnassaan hän auttoi sellaisia, jotka tunnettiin syntisiksi. Rajoittiko hän seurustelun heidän kanssaan yleisiin paikkoihin, kieltäytyen menemästä syntisten koteihin syömään heidän kanssaan, jottei olisi näyttänyt, että hän suvaitsee heidän syntistä elämäänsä? Ei. Kuitenkin jotkut, esimerkiksi fariseukset, jotka olivat äärimmäisen tarkkoja sellaisissa asioissa, mutta joilta puuttui armo ja sääli, selittivät väärin Jeesuksen seurustelun sellaisten ihmisten kanssa ja sanoivat syyksi sen, että hän suvaitsi noiden syntisten harjoittamia vääryyksiä. (Luuk. 15:1, 2; 19:7) Mutta Jeesus antoi opetuksensa ja elämäntapansa paljastaa sellaisten väärien olettamusten valheellisuuden. Jeesuksen esimerkin mukaisesti meidän tulisi varoa tuomitsemasta toisia ulkonaisten seikkojen perusteella olettaen, että tietyissä paikoissa työskenteleminen välttämättä merkitsee väärintekemisen suvaitsemista. – Room. 14:4.

Vaikutus toisiin on vakava kysymys

Merkitseekö tämä sitä, ettei kristityn tarvitse lainkaan ajatella työpaikkansa sijaintia tai järjestöä, joka työllistää hänet, ja sitä miltä tämä näyttää toisten silmissä? Ei, sillä se olisi toinen kartettava äärimmäisyys.

Apostoli Paavalin Korinton kristityille antama henkeytetty neuvo auttaa meitä näkemään tämän asian tasapainoisesti. Vaikkei Paavali käsitellytkään ansiotyötä, hän esittää myös siihen soveltuvia periaatteita. Korinton lihakaupoissa myytiin lihaa, jota saatiin epäjumalille uhriksi uhratuista eläimistä. Jos kristitty olisi ostanut sellaista, lihaa, olisiko hän lakannut ’pakenemasta epäjumalanpalvelusta’, ja jos hän olisi maksanut lihasta, olisiko hän syyllistynyt sellaisen epäjumalanpalveluksen tukemiseen? Olisiko sellaisen lihan syöminen tehnyt hänestä epäpuhtaan? Paavali osoitti, ettei niin ollut, koska ”Jehovalle kuuluu maa ja se, mikä sen täyttää”. Kun kristitty olisi ajatellut lihan todellisuudessa tulevan Jehovalta ja kiittänyt häntä siitä, hän olisi osoittanut, ettei hän pitänyt epäjumalaa toellisuudessa Jumalana eikä palvonut sitä. Hän olisi voinut syödä puhtaalla omallatunnolla. Samalla Paavali neuvoi korinttolaisia, ettei heidän tullut käyttää vapauttaan niin, että jonkun muun omatunto haavoittuisi. – 1. Kor. 10:14, 18–33.

Apostoli oli aikaisemmin kirjeessään osoittanut, että kaikki eivät ymmärtäisi tätä asiaa niin selvästi. (1. Kor. 8:4–8) Niille, joiden omatunto salli heidän syödä sellaista lihaa, Paavali siksi sanoi: ”Olkaa jatkuvasti varuillanne, ettei tämä valtanne tule mitenkään heikoille kompastumisen aiheeksi. Sillä jos joku sattuisi näkemään sinut, jolla on tieto, pitkällään aterialla epäjumalan temppelissä, niin eikö hänen omatuntonsa, joka on heikko, vahvistu epäjumalille uhrattujen ruokien syömiseen?” – 1. Kor. 8:9, 10.

Apostoli ei sano, että lihan syöminen epäjumalan temppelin alueella itsessään olisi ollut erottamisen ansaitseva synti. Mutta sellaiseen tekoon liittyi luonnostaan vaara. Jos hänet olisi nähnyt joku sellainen, joka olisi ajatellut tämän osoittavan väärän palvonnan suvaitsemista, hänen omatuntonsa olisi saattanut rohkaistua palaamaan väärän palvonnan tapoihin. Vaikka siis teko itsessään ei ollut väärä, toisten omantunnon jättäminen huomiotta siinä määrin, että kompastuttaisi heidät elämän tieltä, olisi ”syntiä Kristusta vastaan”, joka kuoli lunnaina sellaisten puolesta. – 1. Kor. 8:11–13.

Soveltaessamme näitä samoja periaatteita ansiotyöhön voimme havaita, että vaikka jokin työ itsessään ei ehkä ole väärää ’eikä sen tekemistä voida selvästi määritellä varsinaiseksi väärinteon harjoittamisen avustamiseksi, kristitty olisi silti huolissaan siitä, ettei hän koituisi kompastumisen aiheeksi toisille. Valaisemme asiaa: Kristitty on saattanut työskennellä ravintolassa, joka toimi vastapäätä ravirataa saman kadun varrella. Kenties enemmistö asiakkaista oli sellaisia, jotka käyvät usein raviradalla. Myöhemmin ravintolalle saattoi avautua mahdollisuus vuokrata tiloja itse raviradalta ja se saattoi siirtää toimintojaan sinne. Kristityn työ jatkuisi samanlaisena, yksinkertaisesti rehellisenä ruoanvalmistuksena, ja asiakkaat ravintolassa saattaisivat olla enimmäkseen samoja. Mutta joidenkuiden mielestä hänen työpaikkansa ja uhkapelin harjoittamisen välillä saattaisi nyt olla yhteys. Tai esimerkiksi pelihuone saattaa pitää tiloissaan ravintolaa ja varata aterioita halvalla houkutellakseen pelaajia. Kristitty haluaisi siksi harkita kaikkia sellaisia yhteyksiä ja punnita asiaa omantunnontarkasti. Hän ei haluaisi rohkaista kenenkään omaatuntoa osallistumaan uhkapeliin, ja jos hän havaitsisi sen olevan seurauksena työstään, hänen omatuntonsa panisi epäilemättä hänet etsimään toista työpaikkaa. Hän olisi silloin huolissaan siitä, ettei olisi todellisen kompastumisen aihe toisille, ja tämä tietysti riippuisi melkoisesti siitä, miten vakavasti heihin vaikuttaisi se, miltä asiat näyttävät. Hänen tulisi myös harkita, miten työskentely vastenmielisessä ympäristössä ja painostus osallistua vääriin tapoihin vaikuttaisi häneen itseensä.

Mutta entä jos työ itsessään ei liity vääriin tapoihin, mutta palkan maksajana on epäraamatullisiin toimintoihin ensisijaisesti osallistuva järjestö? Kristityn omantunnon täytyy jälleen punnita asiaa ja sen vaikutusta, että sellainen järjestö maksaa hänelle. Esimerkiksi ravintola saattaa sijaita pelihuoneen naapurissa, ja ajan mittaan pelihuone voi ostaa ravintolan. Sen jälkeen työntekijät saavat ehkä palkkansa pelihuoneelta, kenties sen šekeillä. Se on totta, mutta ravintolan toiminta saattaa jatkua täsmälleen samana kuin aikaisemmin. Vaikka sen palveluksessa oleva kristitty tajuaa, että hänen työnsä ei sinänsä ehkä tee hänestä uhkapelin suvaitsijaa tai sen avustajaa, hän haluaisi punnita tilannettaan, ja sen vaikutusta toisiin. Vaikutuksen vakavuus mäaräisi jossain määrin hänen ratkaisunsa. Sama pitäisi paikkansa koulun opettajasta, joka saattaisi opettaa esimerkiksi matematiikkaa kristikunnan uskonnollisen järjestön omistamassa koulussa. Vaikka hän ei edistä väärän palvonnan levittämistä opettamisellaan, hän harkitsisi työpaikkansa vaikutusta toisiin, ja se määräisi hänen ratkaisunsa.

Näyttää Raamatun mukaan ilmeiseltä, ettei se, että kristitty maksaa rahaa maailman henkilölle tai järjestölle tavarasta tai palveluksista, tai toisaalta se, että kristitty saa rahaa sellaiselta henkilöltä tai järjestöltä, automaattisesti ilmaise, että kristitty tukee tai suvaitsee sellaisen henkilön tai järjestön mahdollisesti suorittamaa väärintekoa. Kuten aiemmin totesimme, kristityt saattoivat ostaa pakanatemppeleistä peräisin ollutta lihaa. Pakanatemppelit hyötyivät rahallisesti. Kysymyksessä ei ollut suoranainen lahjoitus, vaan raha annettiin epäsuorasti maksuna lihasta.

Vaikka se, kuka maksaa rehellistä työtä tekevän kristityn palkan, ei itsessään ratkaise, onko hänen työnsä oikeaa vai väärää, hänen tulisi olla yhtä huolellinen ja varovainen tässä suhteessa kuin edellä esitetyissä työpaikan sijaintia koskevissa esimerkeissä. Hänen tulisi aina haluta edistää totuuden asiaa ja hyvän uutisen levittämistä eikä tarpeettomasti ehkäistä sitä. Kunkin täytyy myös harkita sen vaikutusta häneen itseensä, osoittautuvatko hänen työpaikkansa olosuhteet hengellisesti vahingollisiksi hänelle itselleen ja muodostavatko ne hengellisen vaaran tai vakavan kiusauksen osallistua, väärintekoon. Hänellä ei ole varaa antaa pahaa kohtaan, tuntemansa vihan heikentyä ja lieventyä, sillä se johtaisi sovitteluun ja sellaisiin tekoihin, jotka ovat itsessään vääriä. – Hepr. 1:9.

”Jos hänellä on epäilyksiä”

Elämässä on monia alueita, ansiotyö mukaan luettuna, joilla meidän on annettava Jumalan sanan ja hänen henkensä valistaman omantuntomme ohjata meitä. Jollakulla toisella kristillisen seurakunnan jäsenellä ei ehkä ole minkäänlaisia omantunnonvaivoja jonkin työpaikan soveliaisuuden suhteen. Mutta oma omatuntomme voi saada meidät tuntemaan epäilyksiä. Tulisiko meidän jättää nämä epäilykset huomioon ottamatta ja antaa toisen ihmisen omantunnon ratkaista puolestamme? Apostoli Paavali antaa seuraavanlaisen henkeytetyn vastauksen käsitellessään lihan syömistä: ”Jos hänellä on epäilyksiä, niin hänelle on jo langetettu tuomio, jos hän syö, koska hän ei syö uskosta. Kaikki, mikä ei ole uskosta, onkin syntiä.” (Room. 14:23) Jos siis joku tuntee mielensä levottomaksi jonkin työpaikan vuoksi eikä voi puolustaa sitä omassa omassatunnossaan, niin hänen on viisasta vaihtaa työpaikkaa. Siten hän välttyy tekemästä syntiä niin, että toimisi vastoin omaatuntoaan, haavoittaisi sitä. Samanaikaisesti jonkun ihmisen epävarmuuden ja ”sisäisten kysymysten” jonkin työn sopivuudesta ei tulisi saada häntä arvostelemaan toisia, aiheuttamaan tarpeettomia kiistakysymyksiä tai tuomitsemaan heitä Jumalan lain rikkojiksi, kun tästä ei ole olemassa selviä Raamatun todisteita. – Room. 14:1–5.

Meidän on hyvä pitää mielessä, etteivät työpaikan hyväksyttävyyttä koskevat ongelmat ole lainkaan uusia. Maailmalliset järjestelmät ja ihmiset yleensä jättävät huomioon ottamatta samat vanhurskaat periaatteet nykyään kuin satoja vuosia sitten, apostolien aikoina ja ennen niitä. Raamattu ei kuitenkaan esitä pitkää luetteloa sääntöjä siitä, mikä on ja mikä ei ole hyväksyttävää työpaikoissa. Raamattu pohjimmaltaan esittää kolme seikkaa, joita meidän tulee harkita: 1) Onko työ itsessään ehdottomasti väärää, sisältääkö se toimintaa, joka itsessään on syntistä, koska se rikkoo Jumalan moraalilakeja tai edistää suoranaisesti sellaisten lakien rikkomista? 2) Onko luultavaa, että tarkkailijat saavat selvästi sellaisen vaikutelman, että kristityt hyväksyvät sen mikä on väärää ja todennäköisesti kompastuvat ja sekaantuvat itse väärintekoon? 3) Onko kristityllä henkilökohtaisesti epäilyksiä työpaikkansa suhteen?

Seurakunnan vastuu

Jos veli osallistuu työhön, joka selvästi rikkoo Jumalan lakia vastaan, niin seurakunta ja sen vanhimmat aivan oikein huolestuvat asiasta. Jos työ tai sen tuote on tuomittu Raamatussa tai on sellaista, että se tekee henkilöstä väärinteon avustajan tai tukijan, niin vanhinten tulisi ensin pyrkiä auttamaan henkilöä näkemään, että hän menettelee väärin. Kun yhteys on selvä ja ilmeinen, pitäisi olla mahdollista selvittää hänelle, mitä Raamattu sanoo, ja auttaa häntä näkemään, miksi se tosiaan soveltuu häneen. Vaaditaan kuitenkin ehkä useita keskusteluja, ehkä muutamien viikkojen aikana, jotta häntä autettaisiin näkemään ydinasia ja harkitsemaan rukoillen sitä, mitä on saatettu hänen tietoonsa. Jos on ehdottoman selvää, että hänen ansiotyönsä rikkoo kristillisiä periaatteita, ja hän kuitenkin itsepintaisesti jatkaa sitä, hänet voidaan erottaa seurakunnasta.

Entä jos työ itsessään ei ole väärää, mutta tekee kenties epäsuotuisan vaikutuksen joidenkuiden tarkkailijoiden mieleen työpaikan sijainnin, palkanmaksajan tai jonkin muun sellaisen vuoksi? Tällaisessa tilanteessa vanhinten täytyy varoa antamasta oman omantuntonsa määrätä toisia, ikään kuin he olisivat ’heidän uskonsa herroja’. (2. Kor. 1:24) Talon isäntä voi sanoa toisille, mitä työtä he voivat tehdä ja mitä eivät. Mutta vanhimmat tajuavat, että Jumala ja Kristus ovat kristillisen seurakunnan isäntiä, ja antavat heidän sanansa ratkaista. Kun Raamatussa ei ole mitään selvää ennakkotapausta, vanhimmat antavat kristityn uskon ilmetä niin, kuin hänen omatuntonsa määrää.

Jos jonkun seurakunnan jäsenen työ aiheuttaa kysymyksiä, vaikkakaan se ei itsessään olisi epäraamatullista toimintaa, niin vanhimmat voivat keskustella asiasta kyseisen henkilön kanssa. Vaikka he eivät tuomitsekaan häntä, he voivat osoittaa asiaan mahdollisesti liittyviä vaaroja; he voivat keskustella syystä, jonka vuoksi joku mahdollisesti kompastuu. He voivat osoittaa, miten hyödyllistä on säilyttää terveellinen välimatka sellaiseen, mitä voitaisiin kutsua rajatapaukseksi. Ja jos tilanne menee niin pitkälle, että se aiheuttaa melkoisesti häiriötä seurakunnassa tai aikaansaa vihamielisiä lausuntoja ulkopuolisten taholta, he voivat päättää, ettei sellaista henkilöä käytetä seurakunnassa esimerkillisessä tehtävässä. Se mikä on ”luvallista” ei ehkä samalla ole ”edullista”, kuten apostoli sanoo. Hän kehottaa siksi: ”Älköön kukaan etsikö omaa etuaan, vaan jatkuvasti toisen etua.” – 1. Kor. 10:23, 24.

Varsinkin vanhinten on tarpeellista tutkia vakavasti Jumalan sanaa ja pyrkiä saamaan havaintokykyä ja selvää näkemystä, jotka johtavat hyvään arvostelukykyyn. He tajuavat, että ”ylhäältä tuleva viisaus on ennen kaikkea siveellisesti puhdas”, ja siksi he pysyvät lujasti puhtaan palvonnan puolella ja kannattavat järkkymättömästi Jumalan lakeja. Mutta he tajuavat, että tämä taivaallinen viisaus on myös ”järkevä”, ja siksi he välttävät äärimmäisyyksiä soveltaessaan Raamatun periaatteita viemättä niitä pitemmälle kuin Jumalan oma esimerkki ja hänen henkensä osoittavat. – Jaak. 3:17.

Meidän ei tarvitse pelätä sitä, että pidättymisemme asettamasta mitään nimenomaista sääntökokoelmaa ansiotyön suhteen vahingoittaisi Jumalan seurakuntaa hengellisesti. Kun Jumala kumosi Mooseksen lakikokoelman, hengellisen Israelin uusi seurakunta ei jäänyt harhailemaan tietämättä, mitä sen pitäisi tehdä Jumalan miellyttämiseksi. Jumalan hengen voima, joka vaikuttaa niiden mielessä ja sydämessä, joiden omatunto on valmennettu ja muovattu Jumalan sanan tutkimisen avulla, on paljon voimakkaammin vanhurskauteen vaikuttava voima kuin lakikokoelma oli. Tämä pitää paikkansa yhä.

Jumalan hengen hedelmiin kuuluva rakkaus panee tosi kristityt luopumaan työpaikasta, jonka Jumalan sana selvästi tuomitsee. Toisissa tapauksissa, joissa yksilön omantunnon täytyy ratkaista, rakkaus saa hänet välttämään tulemasta kohtalokkaan kompastumisen aiheeksi toisille. Käytännöllinen viisaus auttaa myös häntä ratkaisemaan, pitäisikö hänen etsiä toinen työpaikka säilyttääkseen oman hengellisyytensä ja välttääkseen salahautoja. (Room. 13:10; Sananl. 3:21–23) Siten kristitty osoittaa, että hän ei ”ole osa maailmasta”, ja säilyttää hyvän omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä. – Joh. 17:16; 1. Tim. 1:5, 19.