Lukijain kysymyksiä
● Jumala sanoi vedenpaisumuksen jälkeen Nooalle ja hänen pojilleen: ”Peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä.” (1. Moos. 9:2) Oliko eläimissä tämä pelko ihmistä kohtaan ennen vedenpaisumusta?
Tässä jakeessa on heprealainen verbi hajjah imperfekti-tilassa, joten se voidaan kääntää seuraavasti: ”on oleva” tai ”osoittautuu olevan” tai ”on jatkuvasti oleva”, nim. ihmisluomusten pelko eläinluomuksilla. Mikä käännös on oikea?
1. Moos. 1:26–28:n mukaan piti eläinluomusten olla ihmiselle alamaisia hänen luomisestaan lähtien. Eläimillä oli siis siihenkin aikaan jonkinlaista pelkoa ihmistä kohtaan. Kun nyt vedenpaisumus oli tullut ja mennyt, sen ei pitänyt muuttua vaan jatkua.
On ilmeistä, että eläimillä täytyi ennen vedenpaisumusta olla pidättävä pelko ihmistä kohtaan, koska arkki oli täynnä eläimiä, jotka Nooa järjesteli Jumalan tahdon mukaan. Sinä vuonna, jona Nooa ja hänen perheensä olivat arkissa, näillä sinne suljetuilla maaeläimillä ja linnuilla oli pelkoa noita ihmisiä kohtaan. Kun ne siis lähtivät arkista vedenpaisumuksen jälkeen, niin Jehova vakuutti Nooalle ja hänen perheelleen, että ihmisten pelkääminen ja vapiseminen oli jatkuva kaikissa elollisissa.
Eläimet eivät näin ollen luonnostaan halua vahingoittaa ihmisiä. Vaikka niitä on vuosisatoja järjestelmällisesti metsästetty ”urheilun” vuoksi ja kaupallisista syistä sekä yleensä kohdeltu huonosti, niissä ilmenee yleensä sama piirre. Esimerkiksi tri George G. Goodwin, Amerikan luonnonhistoriallisen museon nisäkkäiden osaston apulaisintendentti, sanoo: ”Leopardi ei tavallisesti hyökkää ihmisen kimppuun. Mutta jos eläintä ärsytetään tai haavoitetaan, se kääntyy ihmisiä vastaan ja taistelee.” Ja myrkkykäärmeistä, joiden tiedetään olevan hyökkääviä, kuten mambasta ja kuningaskobrasta, Raymond L. Ditmars sanoo teoksessa Snakes of the World (Maailman käärmeet), että jos niille annetaan tilaisuus, niin nämäkin erittäin vaaralliset käärmeet luikertelevat mieluummin varovasti pois ihmisen lähettyviltä kuin hyökkäävät.
Vaikka ihminen on kohdellut huonosti eläimiä ja tehnyt joistakin vihaisia luontokappaleita, niin yleensä on silti totta, että tämä eläinten pelko ihmistä kohtaan on pysynyt tähän saakka.
● Millä eläimellä Jeesus Kristus ratsasti riemusaatossa Jerusalemiin? Matt. 21:7 mainitsee sekä aasintamman että varsan. – M. E., USA.
Jeesus sanoi Jerusalemiin lähettämilleen opetuslapsille: ”Te kohta löydätte aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa.” (Matt. 21:2) Oli siis emo eli aasintamma ja emonsa kanssa vielä oleva varsa. Sitten luemme Matt. 21:7:stä: ”Toivat aasintamman varsoineen ja panivat niiden selkään vaatteensa, ja hän istuutui niiden päälle.”
Me voimme ymmärtää, mitä eläintä Jeesus todella käytti, jos ensin luemme ennustuksen, minkä Jeesus täytti. Suoraan hepreasta käännettynä Sak. 9:9 kuuluu kirjaimellisesti näin: ”Iloitse suuresti, oi Siionin tytär. Huuda riemuiten, oi Jerusalemin tytär. Katso, itse sinun Kuninkaasi tulee sinulle. Hän on vanhurskas, niin, pelastettu, nöyrä ja ratsastaa aasilla, täysikasvuisella eläimellä, aasintamman orivarsalla.” Messias oli siis käyttävä ”täysikasvuista” uroseläintä, ”aasintamman orivarsaa”.
Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kertomukset mainitsevat ainoastaan sen yhden eläimen, jolla Jeesus ratsasti. He viittaavat siihen sekä ”aasina” että ”varsana”. Tuo eläin voitiin ilmeisesti tuntea tyydyttävästi jommallakummalla nimityksellä. (Mark. 11:2–7; Luuk. 19:30–35; Joh. 12:14, 15) On kiinnostavaa havaita, että sekä Markus että Luukas osoittavat ”varsan” olleen sellainen, ”jonka selässä ei yksikään ihminen vielä [ollut] istunut”. Vaikka se oli täysin varttunut uroseläin, sitä ei ollut vielä erotettu emostaan eikä käytetty ratsuna. Opetuslapset toivat siis sekä aasintamman että sen varsan Jeesukselle, mutta hän ratsasti urosaasilla, varsalla.
Meille sanotaan, että opetuslapset ”panivat niiden selkään vaatteensa, ja [Jeesus] istuutui niiden päälle”. Jeesus ei näin ollen istuutunut sekä aasintamman että sen varsan selkään, vaan varsan selkään pantujen vaatteitten päälle. Sitten Kristus ratsasti Jerusalemiin.
● Saavatko antautuneet ja kastetut kristityt, joilla on toiveena maallinen elämä, ylösnousemuksen, jos he lankeavat pois tosi palvonnasta ja kuolevat ennen Harmagedonia, kun otamme huomioon sen, mitä sanotaan Hepr. 10:26, 27:ssä?
Tämä raamatunkohta kuuluu: ”Jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen [tulinen, Um] kiivaus, joka on kuluttava vastustajat.” Tekstiyhteyden tarkastus osoittaa, että apostoli Paavali kirjoitti tämän kristityille, jotka olivat uudessa liitossa, ”pyhitettyjä” ja siis ehdolla hallitsemaan Kristuksen kanssa taivaassa. (Hepr. 10:15–18, 29; Room. 8:16, 17; Ilm. 5:10) Aikaisemmin samassa kirjeessä hän kirjoitti: ”Mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät.” – Hepr. 6:4–6.
Vaikka apostoli Paavali käsittelikin Hepr. 6. ja 10. luvussa voideltuja kristittyjä, joilla on taivaalliset toiveet ja jotka ’tahallaan tekevät syntiä’ ja kieltäytyvät katumasta, niin on järkevää päätellä, että sama periaate soveltuu ”muiden lampaitten” ”suuren joukon” jäseniinkin, joilla on maalliset toiveet. (Ilm. 7:9; Joh. 10:16) Jos joku antautunut kristitty, jolla on ollut Jumalan henki ja siunaus palvella Jehovaa, kääntää selkänsä Jumalalle, ’tahallaan tekee syntiä’ ja kuolee yhä kieltäytyen katumasta, niin Raamatussa ei mikään ilmaise sellaisen henkilön saavan ylösnousemusta.
Sellaisten tila ei ole samanlainen kuin ennen Kristuksen aikaa eläneiden ihmisten, jotka jonkin aikaa palvelivat Jumalaa ja sitten lankesivat pois. Koska me kaikki olemme kuolemaan tuomittuja syntisiä, niin kaiken ylösnousemustoivon perusta on Jeesuksen Kristuksen lunastusuhri. (Room. 3:23, 24) Kun joku on kerran käyttänyt hyväkseen tätä varausta ja sitten myöhemmin hylkää sen, niin millä perusteella hän voisi saada oikean aseman Jumalan edessä? Mikä toinen uhri olisi vaikuttamassa hänen hyväkseen? Jos hän tekee jonkin synnin, hän voi etsiä anteeksiantoa Kristuksen kautta, mutta jos hän hylkää Kristuksen, mitään muuta varausta Jumala ei ole tehnyt. Apostoli Paavali kirjoitti tällaisista: ”Ei ole enää uhria [syntien] edestä.” Se näyttäisi pitävän paikkansa, olkoonpa henkilöllä aikaisemmin ollut toive elämästä taivaassa tai iankaikkisesta elämästä maan päällä.
Kristityt siis ’tarvitsevat kestäväisyyttä tehdäkseen Jumalan tahdon ja saadakseen sen, mikä luvattu on’. Yrittäkäämme siis vakavasti olla uskollisia palvellessamme Jumalaa – ei ”niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi”. – Hepr. 10:36, 39.
● Puhuiko apostoli 2. Tess. 3:14, 15:ssä seurakunnasta erottamisesta? – P. W., USA.
Ilmeisesti ei. Hän sanoi seurakunnalle, miten tulee menetellä sellaisten kristityksi tunnustautuvien kanssa, jotka eivät olleet hyvää seuraa, vaikkeivät ansainneet suorastaan erottamistakaan. Tekstiyhteys osoittaa tämän.
Hän sanoo 6. jakeessa: ”Mutta Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä me käskemme teitä, veljet, vetäytymään pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa kurittomasti eikä sen opetuksen mukaan, jonka olette meiltä saaneet.” Millaista tämä kurittomuus on? Apostoli Paavali sanoi, etteivät he ”tee työtä, vaan puuhailevat sellaisessa, mikä ei heille kuulu”. Hän kehotti heitä seurakunnan jäseninä olemaan laiskottelematta ja odottamatta, että toiset ihmiset huolehtisivat heidän ruumiillisista tarpeistaan, ja olemaan käyttämättä aikaansa sekaantuen asioihin, jotka eivät heille kuulu, sekä sen sijaan osoittamaan olevansa halukkaita tekemään työtä ja huolehtimaan omista välttämättömyyksistään.
Sitten hän sanoi Tessalonikan uskollisille: ”Mutta te, veljet, älkää väsykö tekemästä sitä, mikä hyvää on. Mutta jos kuka ei tottele sitä, mitä me tässä kirjeessä olemme sanoneet, niin merkitkää hänet älkääkä seurustelko hänen kanssaan, että hän häpeäisi. Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin veljeä.” (2. Tess. 3:13–15) Jollei joku, joka sanoi olevansa kristitty, ollut kuuliainen kristillisen seurakunnan opetuksille, vaan piti mieluummin kiinni omista henkilökohtaisista ajatuksistaan ja käyttäytyi tavalla, mikä edisti hänen omia itsekkäitä tarkoitusperiään, niin seurakunnan vastuullisten jäsenten piti panna merkille se henkilö, heidän tuli ”merkitä” hänet. Hänelle ei pitänyt antaa tehtäviä, jotka olisivat asettaneet hänet seurakunnan eteen opettajaksi ja seurattavaksi esimerkiksi toisille.
Hengellismielinen kristitty ei haluaisi olla sellaisen henkilön läheinen toveri. Sellaisen kuunteleminen, jolla oli tuollainen näkemys, ei olisi rakentavaa, ja ajan käyttäminen hänen kanssaan johtaisi hänen tapojensa omaksumiseen. Siksi apostoli kehottikin veljiä karttamaan hänen seuraansa, jotta he suojelisivat itseään ja jotta hän havaitsisi, etteivät uskolliset hyväksyneet hänen menettelyään.
Paavali ei kuitenkaan sanonut niin kuin apostoli Johannes niistä, jotka hylkäsivät kristilliset opit, ettei heidän pitänyt tervehtiäkään häntä. (2. Joh. 9–11, Um) Hän oli yhä heidän veljensä, ja heidän piti jatkuvasti neuvoa häntä ”niinkuin veljeä” kehottaen häntä muuttamaan mielensä sopusointuun Jumalan sanan kanssa.
Mutta jos tuollainen henkilö levitti itsepintaisesti omia ajatuksiaan seurakunnassa aiheuttaen siten hajaannusta, niin entä sitten? Kirjoittaessaan Tiitukselle apostoli Paavali antoi tällaisen neuvon: ”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti, sillä sinä tiedät, että semmoinen ihminen on joutunut harhaan ja tekee syntiä, ja hän on itse itsensä tuominnut.” – Tiit. 3:10, 11.
Seurakunta ei ole siis innokas karkottamaan ihmisiä keskuudestaan. Se yrittää auttaa heitä mikäli mahdollista, mutta kun he pitävät itsepintaisesti kiinni Raamatun nimenomaisesti tuomitsemasta menettelystä, niin vastuullisten palvelijoitten täytyy kunnioituksesta Jehova Jumalaa kohtaan ja Hänen kansansa suojelemiseksi ryhtyä toimenpiteisiin järjestön pitämiseksi puhtaana.