Varjeltuminen tottelemalla verta koskevaa Jumalan lakia

ELÄMÄ tai kuolema – sinulla on valintavapaus! Mutta mikä ratkaisee sinun valintasi? Kun olet ratkaisun edessä, missä henkesi on kysymyksessä, niin annatko Jumalan sanassa olevien periaatteitten ohjata menettelysi? Tai jos se näyttää saattavan sinun välittömän elämäntoiveesi vaaraan, niin alistutko sinä mieluummin niiden ihmisten painostukseen, jotka kehottavat sinua syrjäyttämään Jumalan lain? – 5. Moos. 30:19, 20; Matt. 16:25.

Varhaiskristityt kieltäytyivät sovittelemasta. Heidän Jumalan sanan peloton saarnaamisensa saattoi heidät ristiriitaan roomalaisen maailman kanssa. Koska kristityt eivät arvostaneet sitä, mitä roomalaiset pitivät kunnioitettavana, niin heidän näkökantaansa ei suvaittu. Kuitenkaan ei heidän pelkkä hävittämisensä olisi tuottanut mitään kunniaa Roomalle. Kun heidät vain saisi perääntymään! Rooman tuomareitten pyrkimykseksi ei tullut heidän teloittamisensa, vaan heidän pakottamisensa teoin osoittamaan, että he olivat hylänneet kristinuskonsa. ”Jos he myöntyivät heittämään muutamia suitsukerakeita alttarille [kansallisjumalien palvonnassa], niin he saivat lähteä tuomioistuimesta turvallisesti ja kättentaputusten saattamana.” Yrittäessään täten saada vankien tunteet voittamaan heidän kristillisen vakaumuksensa tuomari ”asetti heidän eteensä kaikki olosuhteet, mitkä saattoivat tehdä elämän miellyttävämmäksi tai kuoleman kauheammaksi, ja kehotti, ei, maanitteli heitä, että he osoittaisivat sääliä itseään ja ystäviään kohtaan.”a

Eikä suitsukkeen uhraaminen keisarille ollut ainoa rikkomus, minkä he yrittivät saada näitä kristittyjä todistajia tekemään. Puhuessaan roomalaisen maailman menettelyjä vastaan aikanaan kristitty kirjailija Tertullianus sanoi: ”Hävetkää erehdystänne kristittyjen edessä, sillä me emme sisällytä edes eläintenkään verta luonnolliseen ruokavalioomme. Siitä syystä me emme syö kuristamalla tapettuja tai itsestään kuolleita, ettemme millään tavoin saastuisi verestä, edes lihaan hautautuneestakaan. Lopuksi, kun te koettelette kristittyjä, te tarjoatte heille makkaroita, jotka ovat täynnä verta; te tiedätte tietysti varsin hyvin, että se on heidän keskuudessaan kiellettyä, mutta te haluatte tehdä heistä rikkojia.”b Niin hyvin oli tunnettua, että kristityt eivät syö verta, että muinaisessa Roomassakin pidettiin kristillisen uskon hylkäämisenä, jos kristitty rikkoi tätä periaatetta vastaan.

Eikö olisi ollut pikku asia uhrata vain hyppysellinen suitsuketta keisarille? Olisiko tosiaan ollut niin kauhea rikos, jos kristitty olisi ottanut hiukan verta? Varhaiskristityt tiesivät valintansa merkitsevän elämää tai kuolemaa. Nuhteettomuudesta kiinni pitäminen takasi heille Elämänantajan, heidän taivaallisen Jumalansa, suosion ja vapautuksen kuolemastakin ylösnousemuksessa iankaikkiseen elämään. – Matt. 24:13.

He olivat uskossaan samanlaisia kuin ne Jehovan todistajat, jotka olivat edeltäneet heitä. Heistä on kirjoitettu: ”Toiset ovat antaneet kiduttaa itseään eivätkä ole ottaneet vastaan vapautusta, että saisivat paremman ylösnousemuksen; toiset taas ovat saaneet kokea pilkkaa ja ruoskimista, vieläpä kahleita ja vankeutta.” Jumala ei estänyt heitä joutumasta vankilaan, lyödyksi, jopa surmatuiksikin. Mutta heidän uskonsa ei järkkynyt sittenkään. He eivät odottaneet varjeltuvansa koetuksilta Jumalan vihollisten taholta. Heidän halunsa oli säilyä Jumalan muistissa tottelemalla hänen käskyjään, jotta he saisivat elämän palkinnon tulevassa maailmassa. Vahvoina uskossa he kieltäytyivät antamasta niiden miesten painostuksen horjuttaa itseään, jotka kehottivat heitä syrjäyttämään Jumalan lain. – Hepr. 11:35–38; 1. Kor. 10:13.

Tällaisen uskon tarve ei ole vähentynyt nykyisessä maailmassa. Jumalan käskyt eivät ole meille nykyään sen erilaisempia kuin ne olivat varhaiskristityillekään. Maailman taholta tuleva painostus joko julmuuden tai suostuttelevan todistelun muodossa ei ole heikentynyt. Kristityt pitävät yhä voimassa Jumalan lakia epäjumalanpalvontaa vastaan ja samoin hänen määräystään, mikä kieltää veren ottamisen.

JUMALAN LAKI VERESTÄ

Mitä Raamattu sanoo sitten veren käytöstä? Heti Nooan ajan vedenpaisumuksen jälkeen, yli 4 300 vuotta sitten, Jehova Jumala siunasi Nooaa ja hänen poikiaan, jotka hän oli varjellut elossa ja sisällytti siihen siunaukseensa määräyksen verestä sanoen: ”Kaikki, mikä liikkuu ja elää, olkoon teille ravinnoksi; niinkuin minä olen antanut teille viheriäiset kasvit, niin minä annan teille myös tämän kaiken. Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri, vielä on.” (1. Moos. 9:3, 4) Tätä Jumalan määräystä painotettiin toistamiseen Israelin kansalle. Sille sanottiin yhä uudelleen, että sen täytyy kieltäytyä verestä. ”Ole vain luja siinä, ettet syö verta; sillä veri on sielu, ja sielua sinun ei pidä syömän lihan kanssa. Älä syö sitä; vuodata se maahan niinkuin vesi. Älä syö sitä, että menestyisit, sinä ja sinun lapsesi sinun jälkeesi, kun teet, mikä oikeata on Herran silmissä.” Tämän Jumalan antaman lain tahalliset rikkojat surmattiin. – 5. Moos. 12:23–25; 3. Moos. 17:14.

Verennauttimiskielto ei hävinnyt lakiliiton mukana. Se ei kuulunut pelkästään juutalaisten ruokalakiin. Se soveltuu kaikkiin Nooan jälkeläisiin, koko ihmiskuntaan. Oli sen tähden sopivaa, että kristillisen seurakunnan hallitseva elin painotti jo tämän seurakunnan olemassaolon ensimmäisellä vuosisadalla asian tärkeyttä ja kiinnitti sen jälleen kaikkien uskovien huomioon: ”Sillä Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän päällenne ole pantava enempää kuormaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, ja haureutta. Jos te näitä vältätte, niin teidän käy hyvin.” (Apt. 15:28, 29) Niin, kristityille on välttämätöntä karttaa verta. Tämä Jumalan pyhän hengen, hänen toimivan voimansa, perustelema säädös ei rajoittanut kieltoa yksistään eläinten vereen eikä veren ottamiseen suun kautta. Sanamuoto oli kaiken käsittävä: ”Että kartatte . . . verta.”

Koska kielto käsitti eläinten veren juomisen, niin vielä enemmän se teki luvattomaksi sellaiset teot kuin ryntäämisen Rooman areenalle imemään voitettujen gladiaattoreitten verta, niin kuin niinä aikoina tehtiin. Ja koska kielto on samalla tavalla voimassa kristittyjen elämässä nykyään, niin siihen ei sisälly ainoastaan sellaisia tapoja kuin veren juonti juuri teurastetuista eläimistä ja veripaltun ja -makkaroitten syönti, vaan se tekee luvattomaksi myöskin toisen ihmisen veren ottamisen oman elämän ylläpitämiseksi.

NYKYISIÄ TOTTELEVAISUUDEN ESIMERKKEJÄ

Kuvaavaa tilanteelle, mikä tulee melkein joka päivä jossain osassa maailmaa niiden eteen, jotka mukautuvat verta koskevaan Jumalan lakiin, on 20-vuotiaan Hannien tapaus Alankomaissa. Hän on kärsinyt yksitoistavuotiaasta lähtien hemolyyttisestä anemiasta, sairaudesta, missä perna tuhoaa liikaa punaisia verisoluja, mikä johtaa hapen puutteeseen ruumiin soluissa ja saa ihon näyttämään kellahtavalta.

Kun Hannie täytti yhdeksäntoista, niin kohtaukset palasivat muutamien vuosien lieventymisen jälkeen ja tulivat ankarammiksi. Lopulta neuvoi eräs verisairauksien erikoistuntija isälle, että perna pitäisi poistaa. Isälle sanottiin, että leikkaus vaatii ehkä verensiirtoja, mutta isä selitti, että hän ei voi kristittynä muuta kuin vastustaa veren käyttöä tällä tavalla, koska Jumalan sana kieltää veren syöttämisen ruumiiseen niin suun kautta kuin millä muulla tieteen keksimällä tavalla tahansa.

Noin puoli vuotta myöhemmin Hannie tuli vakavasti sairaaksi. Hänen ruumiinlämpönsä kohosi 40 asteeseen. Hänen tilansa paheni päivä päivältä. Virkaa hoitava kirurgi ehdotti verensiirtoa, mutta hän tunsi vanhempien ja tytön katsantokannan eikä painostanut asiassa, vaan sanoi: ”Useimmissa tapauksissa tällainen päätös peruutetaan viime hetkessä.” Kun potilaan tila huononi edelleen, niin isä kutsui erikoislääkärin ja pyysi häntä tekemään kaiken mahdollisen, mutta käyttämättä verensiirtoa. Tuntia myöhemmin sairasauto tuli talon eteen, ja tyttö vietiin sairaalaan.

Lääkärit vakuuttivat sairaalassa, että jollei anneta verensiirtoja, niin tyttö kuolee millä hetkellä hyvänsä, mutta heidän ei onnistunut järkyttää perheen syvällistä uskoa veren käytön kieltävään Jumalan lain oikeudenmukaisuuteen lääketieteellisestä todistelusta ja halventavista syytöksistä huolimatta, joiden tarkoitus oli saada vanhempien tunteet voittamaan heidän vakaumuksensa. Vaikka potilas oli toivottoman heikko ja myötätuntoisen huomaavaisuuden tarpeessa, niin yritettiin toistamiseen saada hänet horjumaan päätöksessään ja syrjäyttämään tässä ratkaisevassa hetkessä luottamuksensa Jumalan lakeihin, joiden nojaan hän oli rakentanut elämänsä. Hän itse kertoo kokemuksestaan:

”Minä vaivuin yöllä syvään tiedottomuuteen, ja kun olin kuolemaisillani, niin vanhempani kutsuttiin sairaalaan. Kaikki elintoimintani olivat lamaantuneet siinä määrin, että täytyi käyttää tekohengitystä, koska en voinut itse hengittää. Koska en ollut syönyt enkä saanut mitään juotavaa moneen päivään, niin ruumistani täytyi ravita nesteruiskeilla. Joskaan pahinta ei tapahtunut, niin tilani pysyi vakavana ja oli valmistauduttu mihin tahansa . . . Vanhempiani ja veljeäni ja sulhastani yritettiin kaikin tavoin saada muuttamaan mieltään. He käskivät silloin lääkäriä itseään kysymään minulta. . . . Saatoin nähdä lääkärin kasvot ja haistaa inhottavan tupakanhajun, kun hän kumartui ylitseni ja teki kysymyksen: ’Tyttö, teillä on vielä pieni mahdollisuus jäädä eloon . . . jos ette ota verensiirtoa, te kuolette tänä iltana. Haluatteko verensiirron?’ Kieltäydyin jyrkästi, en vain kerran, vaan seitsemän kertaa.”

Lääketiede taipui lopulta kristillisen nuhteettomuuden edessä. Leikkaus suoritettiin, ja Jumalan antamien ruumiin omien elpymisvoimien, kirurgin taitavuuden, hoitajattarien uhrautuvan huollon ja potilaan voimakkaan elämänhalun ansiosta Hannie läpäisi kaiken ilman verensiirtoa. Hänelle oli vielä tärkeämpää se, että hän ei ollut rikkonut nuhteettomuuttaan Jumalan edessä.

Toinen tapaus sattui muutamia kuukausia sitten Los Angelesissa, Kaliforniassa. Nuori nainen, Jehovan todistaja, ja hänen kaksi nuorta lastaan joutuivat auto-onnettomuuteen, missä hänen kaksivuotias poikansa kuoli heti hänen itsensä loukkaantuessa vakavasti. Hänen saavuttuaan sairaalaan tuli verensiirron antaminen melkein heti kysymykseen. Vaikka hän oli vain puolittain tietoisessa tilassa, niin hän selvitti, ettei hän halunnut verta, ja kun hänen miehensä saapui, niin hänkin kieltäytyi myöntymästä tämän Jumalan lain rikkomiseen. Eräs silminnäkijä kertoo: ”Jos en olisi ollut sairaalassa melkein kellon ympäri niinä päivinä ja kuullut lääkärien kielenkäyttöä ja huomioinut heidän alituisesti tähän nuoreen sisareen ja hänen mieheensä kohdistamaansa painostusta, niin en luule, että olisin uskonut sitä. He ahdistivat armottomasti ja taipumattomasti näitä kahta. He kutsuivat miestä ’tappajaksi’, ’murhaajaksi’, ’tietämättömäksi elukaksi’ niin äänekkäästi, että se kuului koko sairaalan siinä osastossa. Nuorelle sisarelle sanottiin yhä uudelleen, että hän kuolee ja että ainoastaan veri pelastaisi hänet. Omasta mielestäni en luule heidän antaneen hänelle tilaisuutta elää, sillä sekä lääkärit että hoitajattaret pitivät häntä pelon vallassa yötä päivää. Minun ja toisten veljien joka ainoa yritys keskustella järkevästi näiden lääkäreitten kanssa aiheutti äänekkäät tunteenpurkaukset.” Sisar kuoli muutamien päivien kuluttua. Olisiko veri pelastanut hänet? Sitä ei yksikään lääkäri voisi taata. Se ei ole suinkaan ainoa käytettävissä oleva hoitokeino, eikä se ole myöskään vailla omia kuolettavia vaarojaan.

Sanomalehdet ovat kaikkialla kertoneet tämänkaltaisista tapauksista tunnepitoisin sanoin antaen verensiirtoa vaativalle lääkärille hengenpelastajan osan ja leimaten hoidosta kieltäytyvän kiihkoilijaksi. Kiihkoisänmaalliset pitävät sota-aikana kunniallisena, että mies kuolee maansa edestä. Mutta kuinka monet pitävät sitä kunniallisena, jos ihminen on tarpeen vaatiessa valmis kuolemaan kieltäytyen rikkomasta nuhteettomuuttaan Jumalan edessä? He jäljittelevät useammin pakanallisen Rooman tuomarien esimerkkiä, jotka yrittivät kumota kristilliset periaatteet vetoamalla tunteisiin.

Ei pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että nämä antautuneet kristityt kääntävät selkänsä kaikelle lääketieteelliselle avulle ja että ei olisi mitään muuta käytettävissä olevaa hoitokeinoa. On lukemattomia tapauksia, joissa kirurgit, jotka ovat kieltäytyneet leikkaamasta verettä, ovat ajaneet potilaat pois, mutta joissa on löydetty toisia lääkäreitä, jotka ovat olleet halukkaat suorittamaan leikkaukset ja ovat tehneet sen menestyksellisesti – ilman verta. Monissa tapauksissa on veren menetys ollut huomattava, mutta plasman tilavuutta on lisätty käyttämällä ns. ”veren korvikkeita”, ja nämä ovat mahdollistaneet verenpaineen ylläpitämisen, kunnes ruumis on voinut korvata veren menetyksen omalla mekanismillaan. On tarvittu useasti enemmän taitavuutta ja suurempaa huolellisuutta, kun on leikattu ilman verta, mutta vielä enemmän se on vaatinut lääkäriä, joka on ollut halukas kunnioittamaan potilaansa uskonnollista vakaumusta ja silti tehnyt kaiken vallassaan olevan auttaakseen. Kaikkialla maailmassa on yhä lisääntyvässä määrin lääkäreitä, jotka ovat olleet halukkaita hoitamaan tällaisia tapauksia tultuaan tuntemaan verensiirtoon liittyvät sisäiset vaarat ja varsinkin ruvettuaan arvostamaan niiden potilaittensa uskonnollisen vakaumuksen vilpittömyyttä, jotka ovat kieltäytyneet verestä.

TIEDON PUUTE LISÄÄ VEREN VAAROJA

On kiinnostavaa tarkastella tämän kysymyksen lääketieteellistä puolta ottaen huomioon sen asenteen, minkä lääkärikunta on yleensä omaksunut verensiirtoihin nähden.

Lääkärit pitävät yleensä verensiirtoja hengenpelastajina. Nekin, jotka kirjoittavat väärinkäytöistä, yleensä painottavat, että lääketieteelliseltä kannalta katsoen paljon hyvää on aikaan saatu. Mutta voidaanko sanoa lääketieteelliseltäkään kannalta katsoen, että verensiirrot ovat täysin vaarattomia ja että niistä voi koitua pelkkää hyvää?

Lääketieteelliset lehdet itse nuhtelevat niitä lääkäreitä, jotka käyttävät runsaasti verta. Amerikan lääkäriliiton lainopillisen osaston johtaja sanoi kesäkuussa 1960 Medicolegal Digestissä: ”Verensiirron tekniikasta on tullut sellainen rutiiniasia, että jotkut lääkärit pyrkivät jättämään huomioon ottamatta ne vaarat, mitkä liittyvät veren- ja plasmansiirtoihin. Liian monilla lääkäreillä on se harhakuvitelma, että verensiirto on yhtä vaaraton kuin rypälesokeri- tai tavallinen suolaliuosruiske.”

Veri on erittäin monimutkainen osa ihmisruumiista, ja sen käyttö verensiirroissa on vaatinut lääkäreiltä mitä suurinta huolta ja mitä laajinta veren itsensä ja niiden reaktioiden tuntemusta, mitkä saattavat sattua, kun sitä pannaan toisen ihmisen ruumiiseen, mikäli he ovat tahtoneet välttää vaikeita lisätauteja, jopa kuolemankin. Mutta ovatko kaikki lääkärit pysytelleet tämän tärkeän tiedon tasalla? Paul I. Hoxworth, lääket. tri ja Amerikan College of Surgeonsin dosentti, sanoo Amerikan veripalveluyhdistyksen Bulletinin (Tiedotuslehden) maaliskuun numerossa 1960: ”Verensiirron lisääntyneellä käytöllä äskeisinä vuosina on ollut se outo seuraus, että useimmat kliinikot tietävät pikemminkin vähemmän kuin enemmän tästä asiasta yksinkertaisesti siksi, että sen lisääntyvä monimutkaisuus on tunkenut sen erikoistuntemuksen piiriin. Lääkärin, joka tilaa verta potilaalle, ei voida odottaa olevan hyvin perehtynyt tämän tiedon kaikkiin puoliin . . . [Kuitenkin] verensiirto on riski, mikä voidaan arvioida ainoastaan vaarat tuntien.”

Perusteellinenkaan tieto kaikesta, mitä lääketiede on oppinut tästä asiasta, ei voi poistaa vaaroja. The Medical Journal of Australia sanoi syyskuun 24. päivän numerossa 1960: ”Pulma on tosiaan siinä, että huolimatta kaikesta veren ryhmittelyssä ja verensiirtotekniikassa tapahtuneesta edistyksestä ei ole olemassa mitään täysin tyydyttävää ristikoetta kaikkia tilanteita varten eikä patologin pulmaa voida helposti ratkaista.” Englannissa hyvin arvossa pidetty lääketieteellinen lehti The Lancet kertoo samaan tapaan osoittaen, että verensiirrossa ilmenee seikkoja, joita yksikään lääkäri ei ymmärrä täysin: ”Tulee ilmi vaikeuksia, joita emme voi selittää. Kaikista varotoimista huolimatta verensiirrot, mitkä olemme suorittaneet aivan oikein, vaikuttivat epäsuotuisasti joihinkin potilaisiin.”

VERENSIIRROT AIHEUTTAVAT KUOLEMAA JA SAIRAUTTA

Viidennestä verensiirtokongressista oleva raportti painottaa verensiirtoon liittyviä vaaroja mainiten seuraavan tapauksen: ”Potilas, jolta oli leikattu tavallinen munasarjarakko ja jonka toipuminen oli ollut hyvä, piti juuri laskea pois sairaalasta. Lääkäri havaitsi vähäistä kalpeutta, ja täydellinen verikoe paljasti vähäisen, sekundäärisen anemian. Hän selitti potilaalle, että hän voisi mennä kotiinsa sinä iltapäivänä, jos hän haluaisi, mutta että hänen lääkärinä pitäisi silloin hoitaa anemiaa luultavasti kuuden kuukauden ajan. Edelleen hän lausui, että jos potilas jäisi sairaalaan vielä yhdeksi päiväksi ja saisi verensiirron, niin hän ei todennäköisimmin tarvitsisi lisähoitoa. Tämä nainen valitsi jälkimmäisen menetelmätavan. Laboratoriotutkimus osoitti hänen verensä kuuluvan ryhmään B Rh-positiivinen, ja 500 cm³ B Rh-positiivista verta tilattiin ja saatiin, ristikoe suoritettiin, veri selitettiin sopivaksi ja siirrettiin potilaaseen. Sinä iltana potilaan kuume oli 41°, seuraavaan aamuun päästäessä hänellä oli keltatauti ja virtsan eritys oli lakannut. Vuorokauden kuluttua hän oli kuollut.”

Niillä, jotka pelastuvat ankarien verensiirtoreaktioitten aiheuttamalta kuolemalta, on vasta ensimmäinen pulma ohitse. Sairaus saattaa olla edessäpäin. Syfilis, malaria, maksatulehdus ja muut sairaudet ovat voineet siirtyä veren mukana. Ne eivät ainoastaan saata siirtyä täten, vaan ne ovat sen tehneetkin, ja nykyäänkin ilmoitetaan tapauksia, joissa ne on siirretty verensiirroissa.c Tosin voidaan suorittaa kokeita sen ratkaisemiseksi, onko veri vaaratonta, mutta nämä kokeet eivät ole erehtymättömiä yhtä vähän kuin nekään, jotka tarkistavat tulokset. Useimmat veripalvelut eivät kysy luovuttajilta, onko heillä syfilistä, koska se on häkellyttävä kysymys; jos luovuttaja tietäisi sen, niin hän saattaisi valehdella; laboratoriokokeetkaan eivät ilmaise aina vaaraa. Malarian mahdollisuutta pidetään niin vähäisenä useimmissa paikoissa, että sen tarkistamiseksi tehdään hyvin vähän, ja jos sitä tutkitaankin, niin sitä ei saateta havaita. Niissä osissa maailmaa, joissa se taas on hyvin todennäköinen vaara, pitäisi hylätä niin paljon luovuttajia, jos tämä otettaisiin laskelmiin, ettei saataisi riittävästi verta, joten lääkärit usein ajattelevat, että on parasta antaa verta ja hoitaa sitten malaria. Maksatulehduksesta, mikä siirtyy tavallisen veren- ja plasmansiirron mukana, Todays Health sanoi lokakuussa 1960, että se ”siirtyy luovuttajista vastaanottajiin keskimäärin kerran jokaisesta 200 kokoverensiirrosta. ’Mitään laboratoriokoetta ei tunneta, mikä keksisi luovuttajat, jotka kuljettavat maksatulehdusvirusta’, sanoo lääket. tri John B. Alsever, Yhdysvaltain lounaisosan veripalvelun lääketieteellinen johtaja Phoenixistä, Arizonasta. ’Luovuttajan kertomukseen ei voida luottaa pyrittäessä saamaan selville virusten kuljettajat, osaksi tahallisen salaamisen tai huonon muistin takia, mutta pääasiassa siksi, että useimmat ovat tietämättään taudinkuljettajia, joilla ei ole koskaan ollut kliinisesti määritettävää sairautta.’”

JUMALAN LAIN TOTTELEMISEN VIISAUS

Nämä lääketieteellisten lehtien lausunnot tekevät selväksi, ettei verensiirtojen voida väittää olevan täysin vaarattomia hengenpelastusmenetelmiä. Lääketieteellinen kokemus todistaa, että kun kaikkivaltias Jumala, ihmisen Luoja, suuri Lääkäri, joka ymmärtää ihmisruumiin toiminnat paremmin kuin yksikään lääkäri koskaan pystyy käsittämään, kielsi ihmistä käyttämästä verta, niin hän ei ainoastaan vaatinut kuuliaisuutta ihmiseltä, vaan myöskin varasi sitä lakia totteleville varjelun niiltä lukuisilta sairauksilta, mitkä ihmiset ovat saaneet verenkäytön suoranaisena seurauksena.

Lääkärit saattavat väittää, että vaaranuhka on oikeutettu, jos on mahdollista pelastaa ihmishenki. Uskonnolliset johtajat voivat liittää siihen puolustelunsa väittäen, ettei Jumalan laki koske tilannetta, missä henki on kysymyksessä. Kummatkin ovat väärässä. Kun kuolema uhkaa, niin silloin ei ole aika horjua eikä kääntää selkäänsä Jumalalle. Silloin on pantava täysi luottamus Häneen, jonka käsissä on elämän voima. Se on hetki, jolloin kaikki toiset, niin lääkärit tai ystävät kuin sukulaisetkin, voivat osoittaa vilpitöntä rakkauttaan potilaalle ja jumalanpelkoaan rohkaisemalla sairasta pysymään lujana uskossaan eikä pelkäämään, vaan panemaan luottamuksensa kaikkivaltiaaseen Jumalaan.

Uskolliset kristityt muistavat Perkeleen syytöksen, kun hän sanoi: ”Nahka nahasta; ja kaikki, mitä ihmisellä on, hän antaa hengestänsä.” (Job 2:4) Hän väitti, että kukaan ei uskoisi Jumalaan eikä tottelisi Hänen lakiaan, jos hänen henkensä pannaan uhanalaiseksi. Mutta Perkele on valehtelija, ja Jumalaa pelkäävät kristityt kaikissa osissa maailmaa todistavat päivittäin hänet sellaiseksi tottelemalla verestä kieltäytymistä koskevaa Jumalan lakia. Jumala varjelee heidät heidän uskollisuutensa takia, vaikka he kuolisivatkin, herättäen heidät iankaikkiseen elämään vanhurskaassa uudessa maailmassaan.

[Alaviitteet]