Herran illallinen
JEHOVAN todistajain 1954:n kalenterissa on ainoastaan yksi punainen päivän numero, ja se on huhtikuun 17. Kun aurinko laskee sinä päivänä lännessä taivaanrannan taa, niin joka ainoa Jehovan todistaja, joka suinkin voi, kokoontuu toisten todistajien kanssa paikkakunnan seurakunnan kokoushuoneeseen. Tänä vuonna odotetaan yli puolen miljoonan todistajan yhdessä useitten satojentuhansien hyvätahtoisten ihmisten kanssa kokoontuvan yhteen tuona aikana.
Miksi kaikkien Jehovan todistajien pitäisi tulla yhteen huhtikuun 17:ntenä? Koska se on myöskin nisanin 14. Nisanin 14:s? Sen kalenterin mukaan, minkä Jehova Jumala antoi Israelin kansalle, oli vuoden ensimmäinen kuukausi nisan eli abib, ja se alkoi lähinnä kevätpäivän tasausta olevasta uudesta kuusta eli ensimmäisestä kevätpäivästä. – 2. Moos. 12:1, 2.
Mikä on niin huomattavaa nisanin 14:nnessä? kysyt sinä. Siitä päivästä tuli huomattava vuonna 1513 eKr., jolloin Jehova teki nimen itselleen murskaamalla Egyptin ikeen kansansa niskalta ja vapauttamalla sen. Sinä yönä söivät israelilaiset ”illallista”, mihin kuului paistettu lammas eli karitsa, happamatonta leipää ja kitkeriä yrttejä, ja sitä sanottiin ”pääsiäisillalliseksi”, koska Jumalan kuolonenkeli säästi eli ’päästi’ heidän esikoisensa, samalla kun hän tuhosi kaikki Egyptin esikoiset; se on, säästi heidät sillä ehdolla, että he noudattivat kaikkia ohjeita, joihin kuului karitsan veren vihmominen ovenpieliin ja ovien yläpuolelle niissä taloissa, joissa he söivät illallista, ja pysyivät sisällä. – 2. Moos. 12:3–13.
Jotta he eivät koskaan unohtaisi tuota muistettavaa päivää, jolloin Jehova kunniaansaattoi ylimmyytensä, nöyryytti faraon ylpeyden ja vapautti kansansa katkerasta Egyptin orjuudesta, niin Jumala käski, että tätä pääsiäisillallista tuli viettää joka vuosi nisanin 14:ntenä, ja myöhemmin, että sitä piti viettää siinä kaupungissa, mihin hän oli yhdistänyt nimensä, Jerusalemissa. Siksi me tapaammekin noin 1 500 vuotta myöhemmin, nisanin 14. vuonna 33 jKr., kolmetoista israelilaista eräästä ylähuoneesta Jerusalemin kaupungista viettämässä pääsiäistä. Ketkä nämä kolmetoista olivat? Kristus Jeesus ja hänen kaksitoista apostoliaan.
Mutta Jehovan todistajat eivät tule yhteen tämän vuoden nisanin 14. viettämään juutalaista pääsiäistä, vaan päinvastoin muistaen niitä huomattavia tapahtumia, joiden piti sattua nisanin 14. v. 33 jKr., tapahtumia, joiden tärkeys oli oleva paljon suurempi kuin niiden, mitkä sattuivat 1 545 vuotta aikaisemmin Egyptissä. Nisanin 14. v. 33 jKr. näki Jehovan nimen kunniaansaatettuna, kun Kristus Jeesus antoi tuona päivänä todisteen siitä, että täydellinen ihminen voi säilyttää nuhteettomuuden kaikesta huolimatta, mitä Perkele saattoi aiheuttaa häntä vastaan, ja sinä päivänä varattiin lunastusuhri, mikä oli johtava lopulta kaikkien vanhurskautta rakastavien vapauttamiseen suuremman faraon, Saatana Perkeleen, orjuudesta ja vastakuvallisesta Egyptistä, hänen järjestöstään. Kaikki sinä päivänä? Niin, koska tuo päivä alkoi Jumalan kalenterin mukaan auringonlaskusta ja jatkui seuraavaan auringonlaskuun.
VERTAUSKUVIEN MERKITYS
Samoin kuin Mooses asetti israelilaisten Egyptistä-vapauttamisen muiston vuotuisen vieton sinä iltana, jona heidät vapautettiin, niin Kristus Jeesuskin asetti sen vapautuksen muiston vuotuisen vieton, minkä hän oli hankkiva juuri tuona nisanin 14. p:n iltana v. 33 jKr. Ja vaikka kristikunnan uskonnolliset järjestöt viettävät ”Herran illallista” puolivuosittain, neljännesvuosittain, kuukausittain, viikoittain ja melkeinpä päivittäinkin, niin ottaen huomioon sen seikan, että pääsiäistä, mikä muistutti Egyptistä vapauttamisesta, vietettiin ainoastaan kerran vuodessa nisanin 14:ntenä, on järkevää päätellä – koska mitään vastakkaisia ohjeita ei ole – että Herran illallistakin tulee viettää ainoastaan kerran vuodessa, nisanin 14:ntenä, sen vapautuksen muistoksi, minkä vastakuvallisen pääsiäis-Lampaan, Kristuksen Jeesuksen, kuolema varasi.
Pääsiäisillallisen jälkeen ja lähetettyään Juudaan pois ”Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi: ’Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini [merkitsee minun ruumistani, Um]’.” (Matt. 26:26; Joh. 13:21–30) Mihin ruumiiseen Jeesus viittasi tässä? Lihalliseen ruumiiseensako? Tuskinpa, koska me luemme siitä, ettei luutakaan murrettu, jotavastoin Jeesus mursi leivän. (Joh. 19:36) Hän viittasi päinvastoin hengelliseen ruumiiseensa, kristilliseen seurakuntaan, mitä sanotaan Kirjoituksissa ruumiiksi eli Kristuksen ruumiiksi yli 45 kertaa. Paavalin sanoista käy ilmi, että tämä on oikea johtopäätös: ”Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset.” Leipä ei kuvaa selvästikään Jeesuksen liharuumista, vaan hänen ruumiinsa jäseniä, kristillistä seurakuntaa. – 1. Kor. 10:16, 17.
Osallistumalla tähän leipään henkilö sanoo itse asiassa: ’Minä tunnustan olevani Kristuksen ruumiin jäsen.’ Koska hiiva eli käyte kuvaa Kirjoituksissa syntiä ja koska koko pääsiäisleivän piti olla hiivatonta, niin tämä kuvaa sitä, että ne, jotka kuuluvat Kristuksen hengelliseen ruumiiseen, tekevät parhaansa pysyäkseen vapaina synnistä ja pahantahtoisuudesta. Tätä hiivatonta leipää sanottiin myöskin ”ahdistuksen leiväksi” (Um), koska se oli huonosti noussutta, ikäänkuin ”surullista”, ja muistutti israelilaisia heidän kärsimyksistään Egyptissä ja siitä suuresta kiireestä, millä he lähtivät Egyptistä, niin suuresta, että heillä ei ollut aikaa valmistaa kunnolla leipäänsäkään. Se kuvaa senvuoksi myöskin sattuvasti sitä kärsimystä, mikä Kristuksen ruumiinjäsenten täytyy kestää. – 1. Kor. 5:6–8; 5. Moos. 16:3; 1. Piet. 2:21.
Annettuaan opetuslapsilleen leivän syötäväksi Jeesus myös ”otti maljan ja kiitettyään antoi sen heille sanoen: ’Juokaa tästä, te kaikki, sillä tämä merkitsee minun ”liitonvertani”, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.’” (Matt. 26:27, 28, Um) Koska maljan juominen merkitsee osallistumista Kristuksen kanssa johonkin, niin ilmaiseeko se, että Kristuksen seuraajilla on osuus syntien anteeksiantamisessa uhriensa kautta? Ei, sillä Kirjoitukset osoittavat, että ainoastaan Kristus voi varata lunnaat. (Ps. 49:7–10; Joh. 1:29) Mutta hänen seuraajansa voivat osallistua saman maljan juomiseen, minkä Jeesuskin joi, siinä merkityksessä, että tämä malja kuvaa myöskin Jumalan tahtoa hänen palvelijoihinsa nähden, niinkuin Jeesus rukoili sinä yönä, jona hänet petettiin: ”Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja; ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä.” – Matt. 26:39. Katso myös Matteuksen 20:22.
Kirjoitukset kertovat meille, että sielu eli elämä on veressä. (3. Moos. 17:14) Vuodatettu veri kuvaa senvuoksi kuolemaa. Ne, jotka juovat maljasta Herran illallisella, tunnustavat siis siten odottavansa, että he kuolevat Kristuksen kanssa päästäkseen osallisiksi hänen ylösnousemuksestaan. (Fil. 3:7–11) Jumalan valtakunnan saapuessa on viinipuun hedelmän juominen myöskin vertauskuva Kristuksen iloon osallistumisesta. – Matt. 26:29; 25:21, 23.
EI TRANSSUBSTANTIAATIO
Ehkä nyt joku hyvä roomalaiskatolilainen, joka on lukenut edelläolevan, sanoo: ’Mutta te olette muuttaneet Raamatun! Minun Raamattuni mukaan Jeesus sanoi leivästä ja viinistä: ”Tämä on minun ruumiini” ja: ”Tämä on minun vereni.” (Knox) Monet käännökset kääntävät tosiaan näin Jeesuksen sanat. Mutta on toisia, jotka kääntävät ne samalla tavalla kuin Uuden maailman käännöskin. Moffatt käyttää sanaa ”merkitsee” eikä ”on”; C. B. Williams käyttää sanaa ”esittää” eikä ”on”; kun taas Weymouth sanoo (kolmannen painoksensa) alaviitteessä: ”Tai ’merkitsee’, ’esittää’, ’vertauskuvaa minun ruumistani’. Monissa sekä V. T:n että U. T:n paikoissa voidaan verbi ’on’ tai ’ovat’ kääntää ilmaistuna tai (kuten tässä) ymmärrettynä tällä tavalla.” Weymouthin antamien esimerkkien joukossa on kuvaus kylväjästä, missä Jeesus sanoo toistamiseen, että jokin ”on” jotakin toista, vaikka tarkoittaakin, että jokin ”esittää” jotakin muuta. Katso myös Matteuksen 13:36–39.
Jeesuksen puhehan oli täynnä vertauksia, kuvauksia, eikä ainoastaan Jeesuksen, vaan myöskin hänen apostoleittensa. Huomaa Paavalin sanat autiomaassa olleesta kalliosta, mistä vettä syöksähti israelilaisten hyödyksi: ”Kaikki joivat samaa profeetallista juomaa, mitä antoi sama profeetallinen kallio, joka oli heidän seuranaan, kallio, joka oli Kristus.” (1. Kor. 10:3, 4, Knox) Oliko tuo kallio todellisuudessa Kristus? Ei, vaan se edeltäesitti, kuvasi Kristusta. Sama koskee Jeesuksen sanoja, jotka hän lausui sinä yönä, minä hän asetti kuolemansa muiston.
Jos Jeesus olisi tarkoittanut, että leipä oli tosiaan hänen kirjaimellinen ruumiinsa ja että se oli tuleva toistamiseen uhratuksi, niinkuin roomalaiskatolinen kirkko väittää tapahtuvan messu-uhrissa, niin eikö hän olisi sanonut: ”Tehkää tämä minun uhraamisekseni”? tai: ”Uhratkaa täten minut”? Mutta hän sanoi sen sijaan: ”Tehkää tämä minun muistokseni.” (Luuk. 22:19, Knox) Hän tarkoitti ilmeisesti sitä, että tämän vieton piti tapahtua hänen uhrinsa muistoksi eikä sen toistamiseksi.
Ja jos viini olisi ollut silloin todellisuudessa Jeesuksen verta, niin miksi hän olisi viitannut siihen, että hänen verensä piti vielä ”tulla vuodatettavaksi” syntien edestä? (Luuk. 22:20, Knox) Jeesus sanoi edelleen, että hän ei ”joisi tätä viinipuun hedelmää jälleen”, ennenkuin hän joisi sitä uutena apostoliensa kanssa Isänsä valtakunnassa. (Matt. 26:29, Knox) Miksi viitata siihen ”tänä viinipuun hedelmänä”, jos se oli todellisuudessa hänen vertaan?
Eikä Jeesuksen tarvinnut suorittaa myöskään sellaista ihmetyötä, puhumattakaan siitä, että hän olisi tehnyt sitä. Milloin Jeesus teki ihmetöitä, niin se tapahtui tarvitsevien auttamiseksi ja kunnian tuottamiseksi hänen Isälleen, mutta jos Jeesus olisi ihmeen kautta muuttanut tuon leivän ja viinin lihaksi ja vereksi, niin siinä ei ollut kerrassaan mitään saavutettavissa. Kun Jeesus sitäpaitsi muutti veden viiniksi Kaanan hääjuhlissa, niin se viini oli todellista viiniä, mutta ei ole olemassa mitään todisteita siitä, että apostolit olisivat syöneet todellista lihaa ja verta. – Joh. 2:1–11.
Ne, jotka väittävät, että leipä ja viini tulevat todellisuudessa Kristuksen lihaksi ja vereksi messu-uhrissa, ovat epäjohdonmukaisia siinä, että he puhuvat ’verettömästä messu-uhrista’. Miten se voisi olla todellisuudessa Jeesuksen verta, ja miten uhri olisi kuitenkin veretön uhri? Ja jos se olisi veretön uhri, niin se ei voi ottaa pois syntejä, sillä Paavali sanoo selvästi: ”Jollei verta vuodateta, niin ei voi olla syntien anteeksiantoa.” – Hepr. 9:22, Knox.
Meille sanotaan, että pyhä messu on korkein palvontamuoto. Eikö ole outoa, että kaikissa 22:ssa kirjeessä, mitkä kirjoitettiin varhaiskristityille, mainitaan Herran illallinen ainoastaan kerran (1. Kor. 11:23–33)? Jos messu on välttämätön syntien anteeksiantamiselle, niin eikö ole myöskin outoa, että Johannes ei viittaa kertaakaan messuun puhuessaan syntien anteeksiantamisesta? (1. Joh. 1:8–10; 2:1, 2, 12) Entä tarvitaanko pappia messun suorittamiseen? Onko Kristillisissä Kreikkalaisissa Kirjoituksissa yhtään ainoaa sanaa pappisluokasta, joka yksin olisi pätevä uhraamaan Kristuksen ruumiin messussa? Me luemme Kristuksesta Jeesuksesta ylimmäisenä pappina ja kaikista kristityistä ’pyhänä ja kuninkaallisena papistona’, mutta emme missään siitä, että eräät kristityt olisivat erikoinen pappisluokka. (Hepr. 8:1; 1. Piet. 2:5, 9) Ja onko järkevää, että epätäydelliset ihmis-’alipapit’ uhraisivat ylimmäisen papin Kristuksen Jeesuksen? Katsokaamme millä tavalla hyvänsä asiaa, niin jos väitetään, että se Kristuksen Jeesuksen kuoleman muisto, minkä hän asetti, oli mitään muuta kuin vain muisto, niin se ei ole asiallista.
OSALLISTUJAT JA HUOMIOITSIJAT
Vuoden 1954 Yearbook of Jehovah’s Witnesses kertoo, että Ranskan Ekvatoriaali-Afrikassa oli 573 henkeä muistonvietossa, eikä yksikään heistä osallistunut vertauskuviin. Miksi? Koko maailmassa oli 742 565 henkeä Herran illallisen eri viettopaikoissa, ja ainoastaan 19 183 eli noin yksi jokaisesta neljästäkymmenestä otti niihin osaa. Miksi? Koska kaikkia, jotka katuvat, kääntyvät, uskovat Jehova Jumalaan ja Kristukseen Jeesukseen ja sitten antavat elämänsä Jumalan tahdon tekemiseen ja jotka sitten elävät antautumislupauksensa mukaan, voidaan sanoa oikeutetusti kristityiksi, mutta kuitenkin vain ne, joissa on lisäksi herännyt taivaallinen toivo, koska Jumala on siittänyt heidät pyhällä hengellään Jumalan lapsiksi ja sitten voidellut heidät samalla hengellä Kristuksen ruumiin jäseniksi, voivat oikeutetusti osallistua vertauskuviin. Vain nämä voivat osallistua Kristuksen kuolemaan ja myös hänen ylösnousemukseensa. Paavali kirjoitti näistä: ”Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme.” – Room. 8:16, 17; 2. Tim. 2:11, 12.
Noista 742 565 henkilöstä, jotka olivat muistonvietossa v. 1953, ainoastaan 19 183 tunnusti olevansa Jumalan hengellisiä lapsia. Entä miten on muiden laita? He tunnustavat olevansa ”lampaita”, jotka osoittavat ystävällisyyttä Kristuksen veljille, niinkuin ne ”muut lampaat”, jotka eivät kuulu ”pieneen laumaan”, ja niinkuin se suuri joukko, minkä Johannes näki näyssä ja mikä seisoi valtaistuimen edessä, sen sijaan että ne 144 000 Jumalan sinetöityä palvelijaa saavat olla valtaistuimella Kristuksen Jeesuksen kanssa. – Matt. 25:31–46; Joh. 10:16; Luuk. 12:32; Ilm. 7:9; 3:21.
Miksi nämä ovat sitten läsnä muistonvietossa? Koska Jeesus käskee ja koska he ovat kiinnostuneita hengellisistä veljistään. Jehova tulee sitäpaitsi kirkastetuksi Herran illallisella, kun siellä selostetaan, mitä hän on tehnyt meidän hyväksemme Poikansa kautta varatessaan vapautuksen, ja kun Kristuksen Jeesuksen uskollista esimerkkiä valotetaan, mitä esimerkkiä kaikkien Jumalalle antautuneitten kristittyjen täytyy noudattaa, olkoonpa heillä sitten taivaalliset tai maalliset toiveet. Se on oppitunti sen arvostamisessa, mitä Jehova Jumala ja Kristus Jeesus ovat tehneet meidän hyväksemme ja mitä meiltä vaaditaan. Siksi tulevat Jehovan todistajat kautta maailman yhteen huhtikuun 17:ntenä v. 1954 auringonlaskun jälkeen paikallisiin Valtakunnansaleihinsa.