Onko kielilläpuhuminen todistus tosi palvonnasta?

JOUKKO uskontojärjestöjä kaikkialla kristikunnassa korostaa kielilläpuhumista palvonnassaan ja vastaa: ’On, kielilläpuhuminen on tosi palvonnan välttämätön vaatimus.’ ”Me uskomme”, sanotaan erään tällaisen järjestön käsikirjassa, ”Pyhän Hengen kasteeseen sellaisena kuin se tapahtui helluntaina. Me uskomme, että kaikki, jotka saavat Pyhän Hengen, puhuvat muilla kielillä.”

Yhdysvalloissa helluntaikirkot kehittyivät yleensä liikkeestä, mikä sai alkunsa vuosisadan vaihteessa ja jonka herätyskokouksiin kuului ”muilla kielillä puhuminen”. Vuonna 1906 tapahtui huomattavin näistä herätyksistä Los Angelesissa, Kaliforniassa, missä kirjan Suddenly from Heaven (Äkkiä taivaasta) mukaan, mikä on Jumalan Kokousten virallinen historia, huhtikuun 9. päivänä iski erääseen palvojien ryhmään kuin ”salama’’, ja ”koko seurue putosi tuoleiltaan lattialle. Seitsemän alkoi puhua eri kieliä ja ylistää Jumalaa. Huudot olivat niin palavia – ja niin äänekkäitä! – että ulkopuolelle kokoontui ihmisjoukko.”

Koska helluntailiikkeen kannattajat pitävät tätä tapahtumaa samanlaisena kuin pyhän hengen vuodatus helluntaina, ikään kuin toisena helluntaina, niin herää kysymys: Onko kielilläpuhuminen tosi kristityn ilmaiseva merkki nykyään? Missä tarkoituksessa ensimmäisen vuosisadan kristityille annettiin kielten ihmelahjoja? Puhuiko Jeesus kielillä?

KIELILLÄPUHUMISLAHJAN TARKOITUS

Jeesus paransi sairaita, herätti kuolleita ja suoritti monia muitakin hämmästyttäviä tekoja. Nämä ihmevoimat ilmaisivat hänet Jumalan tosi profeetaksi ja palvelijaksi samoin kuin ihmeitten suoritus vahvisti Mooseksenkin aitouden Jumalan profeettana. Mutta kielilläpuhuminen ei ollut Jeesuksen käyttämä ihmevoima. Vasta helluntaijuhlassa vuonna 33 saatiin ensiksi tämä lahja, ja se oli siinä tilaisuudessa tehokas todistus siitä, että kristityillä oli Jumalan henki.

Juutalaiset olivat kokoontuneet vuoden 33 myöhäiskeväällä Rooman valtakunnan sisä- ja ulkopuolelta vuotuiseen helluntaijuhlaansa. Kymmenen päivää aikaisemmin Jeesus oli kohonnut taivaaseen, ja hänen neuvonsa mukaan oli 120 hänen opetuslastaan odottamassa Jerusalemissa luvattua ”voimaa korkeudesta”. (Luuk. 24:49) Noin kello yhdeksän tuona muistettavana päivänä ”tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niinkuin olisi käynyt väkevä tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat. . . . Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan, mitä Henki heille puhuttavaksi antoi.” – Apt. 2:2–4.

Kun juutalaiset kuulivat Jeesuksen seuraajien puhuvan mahdollisesti toistakymmentä eri kieltä, niin mikä vaikutus sillä oli heihin? ”He hämmästyivät”, Raamattu sanoo, ”ja ihmettelivät sanoen: ’Katso, eivätkö nämä kaikki, jotka puhuvat, ole galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin sen maan kieltä, jossa olemme syntyneet? . . . me kuulemme kukin heidän puhuvan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.’” – Apt. 2:5–11.

Kun nämä muukalaiset kuulivat galilealaisten puhuvan selvästi heidän monia kieliään, niin se oli selvä todistus heille siitä, että Jeesuksen seuraajilla oli Jumalan henki. Se oli ihmeellistä! Se erosi kokonaan Los Angelesin helluntaiherätyksen ’äänekkäistä ja palavista huudoista’, sillä täällä Jerusalemissa monet muukalaiset saivat opetusta omalla kielellään ”Jumalan suurista teoista”.

Siitä, mitä tapahtui helluntaina, ilmenee, että pyhä henki annettiin varhaiskristityille hyvän uutisen saarnaamisen käytännöllistä tarkoitusta varten. Jeesus osoitti tämän opetuslapsilleen antamillaan jäähyväisohjeilla: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan odottakaa Isältä . . . lupauksen täyttymistä, . . . kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” – Apt. 1:4–8.

Tämä erikoinen kielilläpuhumislahja, mikä saatiin Jerusalemissa Jumalan pyhän hengen välityksellä, auttoi sikäläisiä opetuslapsia saarnaamaan hyvää uutista merkiksi etäisistä osista maata oleville juutalaisille palvojille. Mutta Jooelin 2:28–32:ssa olevan ennustuksen todellinen täyttymys tuona helluntaipäivänä oli siinä, että ne, jotka täyttyivät hengellä, ennustivat. Kielilläpuhuminen oli tilapäistä, aitouden eli Jumalan tuen merkki. – Apt. 2:16–22.

Raamattu kertoo ainoastaan kahdesta muusta tapauksesta, joissa pyhän hengen vuodatusta seurasi kielilläpuhuminen. Ensimmäinen sattui noin kolme ja puoli vuotta helluntain jälkeen, kun Jumala käänsi huomionsa kansoihin ja vuodatti henkensä pakana Korneliukselle ja hänen huonekunnalleen. Sen välittömän näkyvän ilmaantumisen takia kielilläpuhuminen oli johdonmukainen lahja, minkä Jumala antoi näille ympärileikkaamattomille ei-juutalaisille osoittaakseen apostoli Pietarille, että heidät voitiin hyväksyä kristilliseen seurakuntaan. – Apt. 10:44–46.

Samoin kävi eräässä toisessa tilaisuudessa, kun apostoli Paavali saarnasi Efeson miehille, jotka olivat saaneet Johanneksen kasteen. Heidän kielilläpuhumisensa oli siinä paikassa ilmenevä vaikuttava todistus siitä, että Johanneksen kaste ei ollut enää sopiva Jumalan silmissä, niin kuin se oli ennen vuonna 33 helluntaina tapahtunutta hengen vuodatusta. – Apt. 19:1–7.

KAIKKI EIVÄT PUHUNEET KIELILLÄ

Ilmaisevatko nyt nämä kolme kerrottua tapausta, että kaikki ensimmäisen vuosisadan kristityt puhuivat kielillä ja että kaikki tosi kristityt puhuvat sen tähden nytkin kielillä? Tämä on eräitten tekemä johtopäätös, mutta osoittaako Raamattu niin? Tutkikaamme asiaa nähdäksemme sen.

On ensiksikin kiinnostavaa havaita, että ainoa muu kohta henkeytetyissä Kirjoituksissa, joissa kielten lahja mainitaan, on Paavalin ensimmäinen kirje korinttolaisille. Ja Paavali kirjoitti siinä tilaisuudessa korinttolaisille kielistä, koska he olivat antaneet ilmeisesti liian suuren merkityksen niille ja heitä piti oikaista niiden käytön suhteen.

Voidaksemme siis päättää kristityn oikean asenteen kielten lahjaan nähden tutkikaamme näitä kolmea lukua, joissa apostoli Paavali käsittelee kieliä. Kirjeensä 12. luvussa hän selittää, että oli olemassa monia hengen ihmelahjoja, ja mihin kohtaan hän asetti kielet tärkeydeltään? Paavali vähensi niiden arvon 28. jakeessa mainitsemalla ne viimeksi. Sitten hän kysyi: ”Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä?” On selvää, että Paavali osoitti, ettei kaikilla kristityillä ollut näitä ihmelahjoja, joten siis minkään niiden omistaminen, kielilläpuhumisenkaan, ei ollut välttämätön pelastumiselle. – 1. Kor. 12:4–11, 28–31.

Mutta joku voi väittää, että on olemassa ero ”kielten lahjan” ja kielillä puhumisen välillä ”todistuksena” pyhän hengen vuodatuksesta. Kaikki puhuivat kielillä saatuaan hengen, he saattavat sanoa, mutta kaikille ei lahjoitettu myöhemmin ”kielten lahjaa”. Mutta missä Raamattu tukee tällaista otaksumaa? Ei missään.

Valaisemme asiaa: Huomataan, että muitakin ihmelahjoja annettiin, kun pyhä henki vuodatettiin, kuten Efesossa, jolloin miehet ”puhuivat kielillä ja ennustivat”. (Apt. 19:6) Tekeekö Raamattu nyt eron ennustamislahjan välillä vuodatettaessa pyhää henkeä ja käytettäessä sitä myöhemmin, ts. että kaikki saivat ennustamislahjan, kun pyhä henki ensiksi tuli heihin, mutta ainoastaan jotkut käyttivät sitä sen jälkeen? Raamattu ei tee sellaista erotusta, enempää kuin se osoittaa sitäkään, että kaikki kristityt olisivat puhuneet kielillä saatuaan pyhän hengen ja vain harvat sen jälkeen. Emme pääse siitä mihinkään, että kaikki kristityt eivät puhuneet kielillä ensimmäisellä vuosisadalla. Se ei ollut välttämätöntä pelastumiselle.

KIELILLÄPUHUMISLAHJA LAKKAA

Paavali jatkaa 1. Korinttolaiskirjeensä 13. luvussa osoittaen heille kielten alhaisen aseman verrattuna tärkeämpiin asioihin, erityisesti rakkauden ”verrattomaan tiehen”. Niistäkin, joita siunattiin kielten lahjalla, tulee ”helisevä vaski tai kilisevä kulkunen”, jos he eivät harjoita rakkautta, hän selitti. (1. Kor. 12:31; 13:1) Ja korostaakseen rakkauden tärkeyttä ja pysyvyyttä verrattuna hengen ihmelahjoihin hän kirjoitti: ”Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.” – 1. Kor. 13:8.

Paavalin tässä mainittujen sanojen perusteella ei pitäisi olla kysymystäkään siitä, että hengen ihmelahjojen piti hävitä. Mutta milloin? Jotkut väittävät, että koska Paavali sanoi, että ’kielet ovat merkki niille, jotka eivät usko’, ne eivät häviä, ennen kuin epäuskoiset häviävät, ts. kunnes ei ole enää epäuskoisia. (1. Kor. 14:22) Mutta tämäkö on se ydinkohta, minkä Paavali esittää 13. luvussaan? Ei se ole se. Hän ei yhdistä tässä luvussa kielilläpuhumisen lakkaamista epäuskoisiin, vaan hän vertaa sen sijaan hengen lahjojen tilapäisyyttä rakkauden pysyvyyteen, eikä hän yhdistä näiden lahjojen ohimenevyyttä epäuskoisiin, vaan kristillisyyden lapsuuteen.

Selitettyään siis 8. jakeessa, että ennustamisen, kielten ja tiedon ihmelahjat lopetetaan, Paavali osoittaa, että ne olivat kristillisen seurakunnan lapsuuskauden piirre. Sen lapsuudessa tarvittiin sellaisia ihmelahjoja ilmaisemaan huomiota herättävällä tavalla, että Jumalan suosio oli siirtynyt Juudan kansalta pois ja oli nyt tällä kristittyjen uudella seurakunnalla. Mutta, kuten Paavali selitti, kun mies saavuttaa täysi-ikäisyyden, niin hän hylkää ”sen, mikä lapsen on”. Kun kristillinen seurakunta kasvoi siis täysi-ikäiseksi, ts. saavutti kypsyyden tullen tunnustetuksi, vakiintuneeksi järjestöksi, niin nämä ihmelahjat häipyivät pois. Kuitenkin usko, toivo ja rakkaus jäivät tosi kristillisyyden tunnusmerkeiksi. – 1. Kor. 13:9–13.

Ihmelahjojen tilapäisyydestä M’Clintockin ja Strongin Cyclopædia, 10. osa, sivu 484, sanoo: ”Täten nähdään, että ensimmäisten päivien ihmelahjat, jotka annettiin kirkolle tiettyä tarkoitusta varten, otettiin vähitellen mutta nopeasti pois ihmisiltä, kun apostolit ja ne, jotka olivat oppineet tuntemaan Kristuksen heidän huuliltaan, olivat kuolleet.” Raamattu osoittaa, että ”Henki annettiin sille, jonka päälle apostolit panivat kätensä”. Kun apostolit siis kuolivat ja kun ne, jotka olivat heidän kauttaan saaneet ihmelahjoja, poistuivat maalliselta näyttämöltä, niin hengen yliluonnolliset lahjat, kielilläpuhuminenkin, lakkasivat. – Apt. 8:18.

KIELET PIENEMPI LAHJA

Mutta koska hengellisiä lahjoja oli vielä siihen aikaan, niin Paavali jatkoi kirjeensä 14. luvussa kehottaen korinttolaisia pyrkimään saamaan niitä. Mutta erityisesti mitä niistä? Ei kieliä, vaan ”varsinkin profetoimisen lahjaa”. Tämä hyödyttäisi enemmän toisten rakentamisessa, sillä Paavali selitti: ”Kielillä puhuva rakentaa itseään, mutta profetoiva rakentaa seurakuntaa.” Sitten hän kysyi: ”Jos minä nyt, veljet, tulisin luoksenne kielillä puhuen, mitä minä teitä sillä hyödyttäisin?” Todellakin, miten se hyödyttäisi toisia, jos he eivät ymmärtäisi, mitä hän sanoo? Siksi Paavali sanoikin: ”Seurakunnassa tahdon mieluummin puhua viisi sanaa ymmärrykselläni, opettaakseni muitakin, kuin kymmenentuhatta sanaa kielillä.” – 1. Kor. 14:1–19.

Korinttolaisille piti muistuttaa kielilläpuhumislahjan tarkoituksesta. Siksi Paavali kirjoitti: ”Kielet eivät siis ole merkiksi uskoville, vaan niille, jotka eivät usko.” Huomaa, ettei Paavali yhdistä kielten lakkaamista epäuskoisiin, vaan hän selittää, että kielet ovat merkki epäuskoisille niin kuin helluntainakin. Siihen aikaan vedettiin vieraita kieliä puhuvia kristillisyyteen, kun he kuulivat Jumalan sanaa selitettävän itselleen omilla kielillään. Korinttolaisten tuli siis muistaa, ettei kieliä annettu seurakunnassa olevien uskovien opettamiseksi, vaan ”merkiksi” epäuskoisille, joita saattaisi olla uskovien kokouksessa. – 1. Kor. 14:21–26.

Kielten käytöstä seurakunnassa Paavali neuvoi: ”Jos kielillä puhutaan, niin puhukoon kullakin kertaa vain kaksi tai enintään kolme, ja yksi kerrallaan, ja yksi selittäköön; mutta jos ei ole selittäjää, niin olkoot vaiti.” Tällainen neuvo hillitsi kielten käyttöä seurakunnassa. Se alisti ne niiden oikeaan paikkaan. – 1. Kor. 14:24–28.

JEESUKSEN OPETUKSIAKO?

Viittaako edellä oleva, mikä sisältää Raamatun kieliä koskevan koko esityksen, siihen, että kristityt puhuisivat kielillä nykyään? Ei, sillä kielet ja muut ihmelahjat olivat suositus Jumalan uudelle kristilliselle järjestölle sen lapsuudessa. Mutta täytettyään kunnioitettavan tarkoituksensa nämä ihmelahjat lakkasivat.

’Mutta odottakaahan’, voi joku muistuttaa. ’Te sivuutitte asiaa koskevan tärkeimmän raamatunkohdan, Jeesuksen omat opetukset Markuksen 16:17, 18:nnessa: ”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita.” Katsokaa, tämä todistaa, että kristityt puhuvat nykyään kielillä.’

Mutta todistaako se? Henkilöä, joka tahallaan käsittelisi myrkkykäärmeitä tai joisi kuolettavaa juomaa, pidettäisiin joko hyvin tyhmänä tai henkisesti sairaana, jopa helluntailiikkeen kannattajatkin pitäisivät. Kuitenkin nämä sanat sanovat kristittyjen tekevän juuri näin.

Totuus asiassa on, että raamatunoppineet ovat yksimielisiä siitä, että ne kaksitoista Markuksen kirjan yhteydessä esitettyä jaetta, jotka puhuvat kielistä ja etteivät käärmeet vahingoita, eivät ole Markuksen kirjoittamia, vaan jonkun toisen lisäämät. Tregelles, huomattu 19. vuosisadan raamatunoppinut, sanoo: ”Eusebius, Gregorius Nyssalainen, Viktor Antiokialainen, Severus Antiokialainen, Hieronymus sekä toisetkin kirjoittajat, varsinkin kreikkalaiset, todistavat, että nämä sanat eivät ole Pyhän Markuksen kirjoittamat eikä niitä ole parhaissa jäljennöksissä.” Mutta vaikka nämä olisivatkin osa Markuksen henkeytetyistä kirjoituksista (joskin suurin osa todisteista osoittaa, että ne eivät ole), niin ei niissä mikään ole sitä Raamatun todistusta vastaan, että kielten piti hävitä apostolien kuoltua.

TODISTUSKO NYKYISESTÄ TOSI PALVONNASTA?

Kun apostoli Paavali osoitti, että kielten lahja oli lakkaava kristillisestä seurakunnasta, niin hän sitä vastoin viittasi rakkauteen pysyvänä tosi kristityt erottavana tunnuksena. Samoin teki Jeesus sanoessaan: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” – Joh. 13:35; 1. Kor. 13:8, 13.

Rakkaus on Jumalan pyhän hengen päähedelmä; muut ovat ”ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen”. Nämä ominaisuudet yhdessä uskollisen tottelevaisuuden kanssa sitä Jumalan käskyä kohtaan, että on saarnattava ”tätä valtakunnan evankeliumia”, osoittavat, että jollakulla on pyhä henki nykyään – sitä ei tee kielilläpuhumislahja. – Gal. 5:22, 23; Matt. 24:14.

Mikä sitten joissakin tapauksissa pudottaa palvojat tuoleiltaan ja panee heidät huutamaan eri kielillä? Koska Raamattu osoittaa selvästi, että se ei ole Jumalan henki, niin jollei se johdu tunteista tai henkisestä tasapainottomuudesta, on kysymyksessä Saatanan ja hänen paholaistensa vaikutus. Apostoli Paavali varoitti, että ”Saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi” ja että hän pettää monia ”valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä”. – 2. Kor. 11:14; 2. Tess. 2:9, 10.

Ne, jotka etsivät näitä ihmelahjoja, joita Jumala ei enää anna kansalleen, antautuvat tällaiseen Saatanan petokseen, ja vaikutukset ovat usein häkellyttäviä. Kouristuksentapaisten kohtausten ja kiihkeitten huutojen lisäksi D. A. Hayes kuvaili kirjassaan The Gift of Tongues (Kielilläpuhumisen lahja) samankaltaista tapausta kuin toisten ilmoittamat. ”Vähän aikaa sitten”, hän kirjoitti, ”sai Los Angelesissa muuan nainen kielilläpuhumisen lahjan, ja eräs arvossapidetty kiinalainen, joka kuuli häntä, sanoi naisen puhuneen hänen kiinalaismurrettaan. Kun miestä pyydettiin selittämään, mitä nainen sanoi, hän kieltäytyi tekemästä sitä sanoen, että kieli oli inhottavista inhottavinta.”

Tällainen säädyttömyys on tunnusomaista paholaisten työlle. Nykyinen ns. ’kielilläpuhuminen’ ei ole tosi palvonnan tunnus. Jeesus sanoi sen sijaan, että hänen opetuslapsensa tunnetaan heidän keskuudessaan vallitsevasta rakkaudesta.