Anteliaisuus on palkitsevaa
”HYVÄÄTEKEVÄINEN sielu tulee ravituksi”, vakuuttaa Raamattu. (Sananl. 11:25) Henkilön, joka harjoittaa tosi anteliaisuutta, ei tarvitse pelätä saavansa sen takia kärsiä puutetta.
Mutta siihen luottaminen, että näin on, vaatii uskoa. Todellisuudessa Raamattu yhdistää anteliaisuuden uskoon. Me luemme Jaakobin 2:14–17:stä: ”Mitä hyötyä siitä on, veljeni, jos joku sanoo, että hänellä on uskoa, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kai se usko voi häntä pelastaa? Jos joku veli tai sisar on alastomana ja sen päivän ruokaa vailla ja silti joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, pysytelkää lämpiminä ja hyvin ravittuina’, mutta ette anna heille heidän ruumiinsa tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.”
Joku voisi nyt järkeillä: ’Jos jakelen anteliaasti omaisuuttani auttaakseni puutteessa olevia veljiä ja sisaria, niin minulla ei ehkä ole mitään, mihin turvautuisin, jos kokisin taloudellisia vastoinkäymisiä. Kuka auttaisi minua siinä tapauksessa?’ Tällainen ajattelu voisi estää jotakuta harjoittamasta anteliaisuutta varoillaan. Tarvitaan siis ehdottomasti uskoa, jotta voisi luottaa siihen, että anteliaisuus ei vahingoita turvallisuutta jolloinkin myöhemmin. Vaatii todella uskoa, jotta voisi luottaa siihen, että jos jolloinkin joutuisimme tosi tarpeeseen, niin toisten uskovien mieleen ja sydämeen vaikuttava Jumalan henki panee heidät tulemaan avuksemme.
Uskon ohella anteliaisuuden osoittamisessa täytyy olla oikea vaikutin. Jos joltakulta puuttuisi esimerkiksi rakkautta, niin hänen antamisellaan ei olisi mitään arvoa Jumalan silmissä. Apostoli Paavali tähdensi voimakkaasti tätä, kun hän kirjoitti: ”Jos annan kaiken omaisuuteni ravitakseni toisia ja jos luovutan ruumiini voidakseni kerskua, mutta minulla ei ole rakkautta, en hyödy mitään.” – 1. Kor. 13:3.
Ne, jotka antavat saadakseen suosionosoituksia ihmisiltä, voivat saada sitä imartelevaa ylistystä, jota he etsivät, mutta antaminen ei tuota heille mitään muuta palkkaa. Jeesus Kristus teki tämän selväksi varoittaessaan sellaisesta antamisesta. Hän sanoi: ”Kun . . . lähdet antamaan armonlahjoja, älä toitota torvea edelläsi, niin kuin ulkokullatut tekevät synagogissa ja kaduilla saadakseen kunniaa ihmisiltä. Totisesti minä sanon teille: heillä on jo palkkansa täysimääräisenä. Mutta kun sinä annat armonlahjoja, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, jotta armonlahjasi olisivat salassa; silloin Isäsi, joka katselee salassa, on palkitseva sinut.” – Matt. 6:2–4.
Jos joku antaa aikaansa ja varojaan ja käyttää lahjojaan vain tehdäkseen vaikutuksen toisiin tai saadakseen henkilökohtaista hyötyä, niin sillä ei ole mitään arvoa. Kristillisen anteliaisuuden on oltava täysin epäitsekästä. Jeesus Kristus sanoi: ”Jos lainaatte korotta niille, joilta toivotte saavanne takaisin, mitä ansiota teille siitä on? Syntisetkin lainaavat korotta syntisille saadakseen yhtä paljon takaisin. Päinvastoin: . . . lainatkaa jatkuvasti korotta toivomatta mitään takaisin, niin teidän palkkanne tulee olemaan suuri, ja te tulette olemaan Korkeimman lapsia, koska hän on huomaavainen kiittämättömille ja pahoille.” – Luuk. 6:34, 35.
Ne, jotka kuulivat Jeesuksen sanat, olivat ihmisiä, joiden velvollisuus oli noudattaa Mooseksen lakia, joka jo käski antamaan korottomia lainoja tarvitseville maanmiehilleen. (2. Moos. 22:25) Siis sekään, että joku huonomaineinen, ’syntinen’, antoi lainaa korotta jollekulle, joka kykeni maksamaan takaisin, ei olisi ollut mitään erityisen huomattavaa. ’Syntinen’ saattoi siten lainata jopa ilman sitä tarkoitusta, että saisi lainaajalta jotain suosionosoitusta tulevaisuudessa. Mutta se anteliaisuus, jota Jeesus Kristus suositteli, meni pitemmälle kuin ’syntiseksi’ tunnettu saattoi tehdä. Se vaati Jehovan anteliaisuuden jäljittelemistä, anteliaisuuden, joka ainutlaatuisella tavalla ulottuu kiittämättömiin, arvostamattomiinkin ihmisiin. Jeesuksen Kristuksen antautuneitten seuraajien pitäisi näin ollen olla halukkaita tulemaan todella tarvitsevien avuksi, niiden, joiden taloudelliset olosuhteet ovat sellaiset, että he eivät voisi koskaan maksaa takaisin. Se vaatii tosiaan rakkautta ja uskoa.
Kun antaminen ei johdu oikeista vaikuttimista ja usko puuttuu, niin ihminen voi syyllistyä hyvin vakavaan syntiin. Tätä valaisevat Ananiaan ja Safiiran tapaukset. He näkivät, miten toiset myivät vapaaehtoisesti omaisuuttaan ja antoivat tuoton apostolien käyttöön puutteenalaisten uskonveljien auttamiseksi. Ananias ja Safiira ilmeisesti etsivät toisten ylistystä anteliaisuuden johdosta. Mutta heiltä puuttui usko Jumalan huolenpitoon. He myivät pellon, vaikkei heitä velvoitettu tekemään niin, ja päättivät sitten lahjoittaa vain osan saamastaan rahasta. Mutta he yrittivät kuitenkin valheellisesti esiintyä anteliaampina kuin he todellisuudessa olivat teeskennellen lahjoittaneensa koko summan. Jumala itse paljasti apostoli Pietarin kautta heidän tahallisen petoksensa ja julisti heille kuolemantuomion. – Apt. 5:1–11.
Jotta Jehova siis suhtautuisi suosiollisesti anteliaisuuden ilmauksiin, niiden täytyy olla aitoja. Jehova palkitsee anteliaat siunaten heitä ja vahvistaen heitä läpäisemään vaikeat ajat menettämättä hengellistä elämäänsä. Jehova ei hylkää anteliaita palvelijoitaan eikä jätä heitä tukalaan ahdinkoon. Vaikka he saattavatkin kokea tilapäisesti vaikeita aikoja, jopa perättäisiä taloudellisia vastoinkäymisiä, niin he eivät sorru epätoivoon. Raamatun sananlasku sanoo: ”Seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen.” (Sananl. 24:16) Psalmista ilmaisi luottamuksensa seuraavasti: ”Jumalaan minä turvaan enkä pelkää. Mitä liha minulle tekisi?” – Ps. 56:5.
Sitä paitsi kun toiset näkevät hyvin anteliaan henkilön joutuvan tosi tarpeeseen, niin he ovat paljon taipuvaisempia auttamaan häntä kuin sellaista, joka on ollut kitsas. Kristillisessä seurakunnassa panee sen yhteydessä olevien mieleen ja sydämeen vaikuttava Jumalan henki heidät tulemaan puutteessa olevien toisten uskovien avuksi. Jehova Jumala palkitsee siten anteliaisuuden teot toisten uskovien kautta.
Tosi anteliaisuus on todella rakkauden ilmaus. Ja on aikoja, jolloin rakkaus vaatii pidättymään anteliaisuudesta. Jotkut ihmiset ovat esimerkiksi vastuuttomia, laiskoja ja haluttomia ottamaan työtä, vaikka on saatavissa työpaikkoja, joihin he voisivat mennä. Jos heidän sallittaisiin käyttää hyväkseen toisten anteliaisuutta, niin se koituisi heidän vahingokseen. Tällaisissa tapauksissa pitäisi soveltaa seuraavaa Raamatun sääntöä: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, älköön hän syökökään.” – 2. Tess. 3:10.
Myös olosuhteet voivat rajoittaa sitä, missä määrin joku voi antaa toisille. Esimerkiksi vastuu pitää huolta perheen jäsenistä on ensi sijalla. Siitä syystä olisi väärin, jos isä antaisi toisille sellaisella tavalla, joka estäisi häntä huolehtimasta asianmukaisesti omasta perheestään. – 1. Tim. 5:8.
Siitä huolimatta sellainenkin henkilö, jolla on vähän aineellista, voi olla antelias. Hänellä saattaa olla tilaisuuksia käyttää aikaa niiden kanssa olemiseen, jotka ovat yksinäisiä. Hän voi ehkä rohkaista heitä sanoilla. Tai kenties hän voi osallistua toisten kanssa johonkin rakentavaan toimintaan, vaikkapa vain käyskentelemään puistossa tai metsässä. Joku voisi myös antaa ruumiinvoimiaan tekemällä henkilökohtaisia, hyödyllisiä palveluksia toisten hyväksi.
Vaikka siis jollakulla saattaakin olla rajoituksia, niin hän voi silti nauttia siitä hyödyllisestä vaikutuksesta, mikä tulee ”iloisena antajana” olemisesta. (2. Kor. 9:7) Jos hän on antelias, mitä hänellä sitten lieneekin, ja jos hän käyttää arvostelukykyään antaessaan toisille, niin hänet palkitaan sisäisellä ilolla ja tyydytyksellä. Hän on tyytyväinen tietäessään että hän on toiminut Jumalan tahdon mukaisesti. Hän voi sen tähden olla varma siitä, että hän saa jatkuvasti kokea Jumalan siunausta, ohjausta ja huolenpitoa
Kun me olemme tosiaan syvästi kiinnostuneita toisten hyvinvoinnista, niin havaitessamme heidän tarpeensa me annamme anteliaasti aikaamme, voimaamme ja omaisuuttamme. Siten menettelemällä me saamme jatkuvasti osaksemme runsaan palkan Jumalan hyväksyminä palvelijoina.