Miksi he kuuntelivat Jeesusta?
TIETEEN ja teknologian nykyisestä edistymisestä huolimatta koskaan aikaisemmin ei ole tarvittu niin suuresti käytännöllistä tietoa siitä, miten ihmissuhteet tulisi järjestää. Ihmiskunta ei ole jakautunut pelkästään rodullisesti, kansallisesti ja uskonnollisesti, vaan yhä useammin ihmiset tuntevat, että samaankaan rotuun, kansaan tai uskonnolliseen järjestöön kuuluvat ihmiset eivät hyväksy heitä.
Taipumus tehdä luokkaeroja on osa epätäydellistä ihmisluontoa ja on ollut olemassa koko ihmiskunnan vuosituhantisen historian ajan. Joissakin tapauksissa tällainen ajattelu voi kuitenkin kärjistyä. Oletko havainnut, että jotkut huomattavan koulutuksen saaneet ovat taipuvaisia ylenkatsomaan niitä, joiden koulusivistys on vähäisempi? Tällainen ongelma oli olemassa myös Jeesuksen aikana. Professori George Foot Moore kirjoittaa teoksessa Judaism in the First Centuries of the Christian Era (Juutalaisuus kristillisen aikakauden ensimmäisillä vuosisadoilla):
”Oppineet olivat kaksin verroin ylpeitä oppineisuudestaan, koska se oli uskonnollista oppineisuutta. . . . Hillel [joka eli ajanlaskumme alussa] puki tämän sanoiksi: ’Kukaan oppimaton ihminen [hepreaksi ‘am ha-arets, ’maan kansa’] ei ole uskonnollinen.’” – Vrt. Joh. 7:49.
Talmud sisältää joidenkuiden ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden rabbiinien lausuntoja, joista käy ilmi, miten pitkälle jotkut noudattivat tällaista ajattelutapaa:
”Rabbiinimme opettivat: Älköön mies . . . menkö naimisiin ‘am ha-aretsin tyttären kanssa, koska he itse ovat inhottavia, heidän vaimonsa loisia ja heidän tyttäristään on sanottu [5. Moos. 27:21:ssä]: Kirottu olkoon se, joka sekaantuu eläimeen. . . . R[abbiini] Eleasar sanoi: ‘Am ha-arets, häntä on lupa iskeä [jopa] sovituspäivänä, joka sattuu sapatiksi. . . . Tiellä ei tule liittyä ‘am ha-aretsin seuraan . . .R[abbiini] Samuel, Nahmani[n poika] sanoi r[abbiini] Johananin nimessä: ‘Am ha-retsin saa repiä kuin kalan! R[abbiini] Samuel, Iisak[in poika] sanoi: Ja [tämä tarkoittaa] pitkin hänen selkäänsä.” – Babylonialainen Talmud, Pesahim (”Pääsiäisjuhla”) -traktaatti, folio 49b.
Jeesus kulki kuitenkin juuri tavallisen kansan keskuudessa. Kun jotkut ”fariseusten kirjanoppineet” vastustivat sitä, että Jeesus söi halveksittujen veronkantajien ja ”syntisten” kanssa, hän sanoi: ”Ne, jotka ovat voimakkaita, eivät tarvitse lääkäriä, vaan ne, jotka ovat sairaita. En tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” (Mark. 2:16, 17) Tästä asenteesta E. R. Trattner mainitsee teoksessa As a Jew Sees Jesus (Jeesus juutalaisen silmin):
”Kukaan juutalainen profeetta ennen Jeesusta ei koskaan etsinyt kurjia, sairaita, heikkoja ja sorrettuja palvellakseen heitä rakkaudella ja myötätunnolla. Hän näki vaivaa vapauttaakseen alhaisia osoittamalla inhimillistä myötätuntoa tavalla, joka on aivan ainutlaatuinen juutalaisessa historiassa.”
Tämä Jeesuksen tavallista kansaa kohtaan osoittama myötätunnon henki sai varmasti monet kuuntelemaan tarkkaavaisesti, mitä hänellä oli sanottavana. Mutta tässä ei ollut kaikki. Myös Jeesuksen opetuksen sisältö oli ainoalaatuinen.
Nöyryys ja anteeksianto
Sen sijaan, että Jeesus olisi kannustanut kuulijoitaan tavoittelemaan suurta oppineisuutta tai muunlaista suuruutta, hän opetti: ”Suurimman teidän keskuudessanne tulee olla teidän palvelijanne. Joka korottaa itsensä, se nöyrrytetään, ja joka nöyrryttää itsensä se korotetaan.” (Matt. 23:11, 12) Eräs juutalainen oppinut, Claude Montefiore, joka on kirjoittanut useita teoksia Jeesus Nasaretilaisesta, kertoo kirjassa Rabbinic Literature and Gospel Teachings (Rabbiinien kirjallisuus ja evankeliumien opetukset):
”Oppi palvelemisesta, nöyrästä palvelemisesta, oli Jeesuksen opetuksen huomattava piirre. Se oli myös verrattain uusi piirre. Siinä määrin kuin tiedän ja olen pystynyt asiaa tutkimaan, ei rabbiinien kirjallisuudesta löydy täysin vastaavanlaista opetusta. Jeesus nimittäin . . . tarkoittaa muutakin kuin tarjoilemista tai viinin kaatamista juhlissa, vaikka tällainen pieni teko saattoikin olla hänen opetuksensa aihe tai kuvaus. Hän tarkoitti elinikäistä palvelemista, toisten nöyrää ja harrasta palvelemista. Hän tarkoitti itsensä kuluttamista alhaisimmankin ihmisen puolesta . . . Sellainen käsite oli uutta, se oli uutta opetusta; ja sen tavattomasta merkityksestä ja vaikutuksesta historiaan on tarpeetonta tässä puhua.”
Kuinka sellaisen, joka haluaisi palvella lähimmäisiään, tulisi suhtautua loukkauksiin? Oletko koskaan kuullut jonkun sanovan: ”Nyt saa jo riittää! Tuollaista en anna ikinä anteeksi.” Vaikka onkin suosittua puhua ylistävästi anteeksiantavaisuuden hyveestä, monet ovat asettaneet selvän rajan sille, kuinka monta loukkausta he voivat sietää. Ehkäpä Jeesuksen opetuslapsi Simon Pietari ajatteli hieman liioittelevansa kysyessään: ”Kuinka monta kertaa veljeni voi tehdä syntiä minua vastaan ja minun on annettava hänelle anteeksi? Aina seitsemäänkö kertaan asti?” Jeesus vastasi kuitenkin: ”Minä sanon sinulle, en: aina seitsemään kertaan asti, vaan: aina seitsemäänkymmeneenseitsemään kertaan asti.” (Matt. 18:21, 22) Toisin sanoen henkilökohtaisten loukkausten anteeksiannolla ei pitäisi olla mitään rajaa. Nämä nöyryyden ja pitkämielisyyden periaatteet olivat yksi syy siihen, miksi ihmiset kuuntelivat mielellään Jeesusta.
Hyvät teot ja ”pelastus”
Mitä mieltä olet hyvin uskonnollisista ihmisistä? Oletko huomannut joidenkin olevan taipuvaisia painottamaan liikaa uskonnollisten sääntöjen noudattamisen ja hyväntekeväisyystyön arvoa? Eivätkö jotkut ihmiset selvästi uskokin, että kun he lahjoittavat runsaasti hyväntekeväisyyteen tai tekevät muita ihmisystävällisiä tai uskonnollisia tekoja, niin he saavat anteeksi väärät asenteensa tai jopa moraalittoman elämäntapansa? Kun hieman raaputetaan tätä hurskauden pintakiiltoa, niin havaitaan, että tällaiset ihmiset voivat olla hyvin itsekkäitä ja tehdä muut hyvin onnettomiksi.
Monet Jeesuksen ajan juutalaiset olivat useimpien ihmisten tavoin taipuvaisia ajattelemaan, että uskonnollisten sääntöjen pitäminen ja armeliaisuuden teot tasapainottaisivat Jumalan silmissä hänen Lakinsa rikkomisen. Fariseukset (nimi tarkoittaa ’erottautuneita’) olivat erityisen kiintyneitä tähän ajattelutapaan. Niiden ”seitsemän fariseustyypin” joukossa, joista palestiinalainen Talmud kertoo, on ”se, joka tasapainoilee”. Talmud selittää: ”[Hän] sanoo itselleen aikovansa noudattaa yhtä uskonnollista säännöstä ja rikkoa toista ja panee ne vastaamaan toisiaan.” Toisentyyppinen fariseus, ”joka tietää hyvin velvollisuutensa, pyrkii peittämään syntinsä hyvällä käytöksellään”. (Traktaatti Berakhoth [”Siunaukset”], luku 9). Seuraava lausunto osoittaa, kuinka pitkälle jotkut menivät tasapainottaessaan syntisiä tekojaan hyvillä teoilla:
”Meidän rabbiinimme opettivat, että miehen pitäisi aina ajatella olevansa puoleksi syyllinen ja puoleksi ansiokas; jos hän pitää yhden käskyn, olkoon hän onnellinen, koska hänen ansionsa vaakakupissa painavat enemmän; jos hän tekee yhden rikkomuksen, vaikeroikoon, koska silloin hänen syyllisyytensä painaa vaakakuppia alaspäin.” – Babylonialainen Talmud, traktaatti Kiddušin (”Kihlaukset”), foliot 40a, 40b.
Montefiore huomauttaa tästä asenteesta:
”Rabbiinit näyttävät tuomitsevan liiaksi tekojen mukaan. . . . Ja tällainen asioiden arvostelu johtaa merkilliseen ulkonaisten muotojen palvontaan. Jos jollakin hetkellä ihmisen hyviä tekoja on yksi enemmän kuin pahoja tekoja, häntä voidaan pitää vanhurskaana; jos hän taas on tehnyt yhden pahan teon enemmän, hänet voidaan luokitella syntiseksi. Näin ollen hänen ’pelastuksensa’ voi riippua siitä, onko hän kuolinhetkellään tehnyt yhden teon enemmän hyvää kuin pahaa.”
Tietenkin Talmudiin liittyvässä kirjallisuudessa puhutaan myös paljon siitä, kuinka tärkeätä on pitää käskyt ja tehdä armontekoja. Niissä korostetaan, että ’käskyt tulee pitää käskyjen vuoksi’ pikemmin kuin palkkion toivossa. Tällaisista maininnoista huolimatta useimmissa kohdissa tuodaan esille, että hyvien tekojen paljous on varma tie ”pelastukseen”. Montefiore sanoo asian näin: ”Tietysti tätä vastaan voidaan (kuten tavallisesti) esittää paljon lainauksia, mutta kuitenkin oltiin taipuvaisia ajattelemaan, että koko elämä on vain ikään kuin numeroiden keräämistä koulutodistukseen.”
Vaikka Jeesus ei vähätellytkään oikean käytöksen tärkeyttä, hän tähdensi sitä, että Jumala ei ehkä hyväksyisi ihmisiä, vaikka heidän uskonnonharjoituksensa tai hyväntekeväisyytensä olisi äärimmäisen tunnollista. Fariseukset olivat esimerkiksi valalla vannoen luvanneet ottaa huomioon uskonnollista puhtautta koskevat lait, joihin kuului aterioilla tapahtuva käsienpesumeno. Kun Jeesukselta sitten kysyttiin, miksi hänen opetuslapsensa eivät pesseet käsiään aterioilla, hän vastasi: ”Kuunnelkaa ja tajutkaa kuulemanne merkitys: ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään, vaan mikä suusta tulee ulos, se saastuttaa ihmisen. . . . mikä tulee suusta ulos, lähtee sydämestä.” – Matt. 15:10, 11, 18.
Fariseukset olivat myös vannoneet antavansa kymmenykset maan ja hedelmäpuiden tuotosta, karjasta ja lammaslaumoista, jotta voitiin ylläpitää leeviläistä papistoa ja huolehtia muista Jumalan palvontaan liittyvistä asioista. Vaikka kymmenysten antamisessa itsessään ei ollut mitään väärää, niin Jeesus nuhteli ankarasti fariseuksia, jotka ajattelivat, että tällaisia uskonnollisia käskyjä noudattamalla saisi anteeksi muiden jumalisten ominaisuuksien puutteen. Jeesus sanoi:
”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, ulkokullatut, koska te annatte kymmenesosan mintusta ja tillistä ja kuminasta, mutta olette jättäneet huomioon ottamatta Lain painavammat asiat, nimittäin oikeuden ja armon ja uskollisuuden! Näitä oli tehtävä, mutta ei pitänyt jättää huomioon ottamatta noita toisiakaan. Te sokeat oppaat, jotka siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin!” – Matt. 23:23, 24.
Jeesus korosti toistuvasti, että se mitä ihminen on sydämessään – ajatuksineen, tunteineen, haluineen ja vaikuttimineen – merkitsee Jumalan silmissä enemmän kuin hyväntekeväisyys tai tietyt uskonnolliset teot. (Vrt. Matt. 5:27, 28.) Varmasti monet vilpittömät juutalaiset Jeesuksen päivinä kuuntelivat iloiten, kun hän rohkeasti esitti näitä perustotuuksia.
Pelastus esi-isien vai vilpittömän ponnistelun avulla?
Luultavasti tunnet ihmisiä, jotka ovat erityisen ylpeitä siitä, että kuuluvat johonkin nimenomaiseen sukuun, rotuun, kansaan tai uskonnolliseen järjestöön. Kuten nykyään, Jeesuksenkin aikana jotkut halusivat viedä tällaisen ajattelutavan äärimmäisyyksiin. Oletko koskaan kuullut opetuksesta, joka tunnetaan ”isien ansiona” (hepreaksi: zekhúth abhóth)? Encyclopædia Judaica -tietosanakirjan mukaan ”rabbiinien kirjallisuudessa on runsaasti lausuntoja siitä, että esi-isien ansiot vaikuttavat heidän jälkeläistensä hyvinvointiin.”
Aabrahamin jälkeläisen katsottiin olevan erityisen suositussa asemassa. Eräs juutalaisuuden asiantuntija toteaa teoksessa A Rabbinic Anthology (Otteita rabbiinien kirjoituksista): ”Niin suuri on Aabrahamin [ansio], että hän voi sovittaa kaikki Israelin tässä maailmassa tekemät turhuuden teot ja lausumat valheet.” Eräs rabbiinien kirjoittama 1. Mooseksen kirjan selitysteos kuvailee Aabrahamin istumassa Gehennan portilla, missä hän vapauttaa jokaisen israelilaisen, joka muuten olisi päätymässä sinne. Siksi Jeesuksen edelläkävijä Johannes Kastaja kehotti kuulijoitaan syntyperään katsomatta katumaan ja saattamaan elämänsä sopusointuun Jumalan lakien kanssa. Hän katsoi tarpeelliseksi sanoa: ”Tuottakaa . . . katumukseen sopivia hedelmiä. Älkääkä alkako sanoa itseksenne: ’Meillä on isänä Aabraham.’” (Luuk. 3:8) Jeesus suuntasi myös huomion pois siitä ajatuksesta, että Aabrahamin jälkeläisenä oleminen merkitsisi jonkinlaista suosiota Jumalan edessä, kun hän sanoi muille juutalaisille:
”Ponnistelkaa tarmokkaasti päästäksenne sisään kapeasta ovesta, koska monet, sanon teille, yrittävät päästä sisään, mutta eivät voi . . . Siellä tulee teillä olemaan itku ja hampaiden kiristely, kun te näette Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin ja kaikki profeetat Jumalan valtakunnassa, mutta huomaatte itsenne heitetyiksi ulkopuolelle. Sitä paitsi tulijoita saapuu itäisiltä ja läntisiltä seuduilta ja pohjoisesta ja etelästä, ja he ovat pitkällään pöydän ääressä Jumalan valtakunnassa. Ja katso, on viimeisiä, jotka tulevat olemaan ensimmäisiä, ja on ensimmäisiä, jotka tulevat olemaan viimeisiä.” – Luuk. 13:24–30.
Juutalaisten silloisen ajatuksen mukaan ”tuonpuoleisen maailman” siunauksiin kuului juhla-ateriat patriarkkojen ja profeettojen kanssa. Mutta luonnolliset juutalaiset, jotka olivat järjestyksessä ”ensimmäisinä” saamassa sellaisia siunauksia, eivät perisi niitä pelkästään sen vuoksi, että he olivat Aabrahamin lihallisia jälkeläisiä. Jos he eivät yksilöinä koettaisi tarmokkaasti täyttää Jumalan vaatimuksia, heidän paikkansa annettaisiin niille, jotka haluavat ’ponnistella’, vaikka nämä olisivatkin pakanakansoista eli näin ollen ikään kuin ”viimeisinä” järjestyksessä.
Oikeamieliset ihmiset, joiden omatunto ei saattanut hyväksyä sitä, että Jumala katselisi väärintekoa läpi sormiensa vain jonkun syntyperän vuoksi, iloitsivat varmaan suuresti, kun he kuulivat Jeesuksen opettavan tästä asiasta.
Voimatekojen todistus
Jeesus suoritti ihmetekoja, ja myös tästä tärkeästä syystä monet kuuntelivat häntä. Toisinaan hän osoitti yli-inhimillisen tietonsa ihmisistä ja tapahtumista. (Joh. 1:47–49; 4:16–19) Hääjuhlassa hän muutti veden viiniksi ja toisissa tapauksissa moninkertaisti ihmeen avulla ruokavarat, niin että suuret ihmisjoukot saivat syödäkseen. (Joh. 2:1–11; Mark. 6:32–44; 8:1–9) Tämän lisäksi Jeesus kulki ja ”paransi kaikenlaisia tauteja ja kaikenlaista raihnaisuutta kansan keskuudessa”. (Matt. 4:23; 9:35; 10:1) Useissa tapauksissa hän jopa herätti kuolleita. – Mark. 5:35, 38–42; Luuk. 7:11–17; Joh. 11:1–44.
Tällaiset voimateot saivat monet suhtautumaan Jeesukseen vakavasti. Hämmästyneet ihmisjoukot huudahtivat: ”Suuri profeetta on herätetty keskuuteemme.” ”Tämä on varmasti se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan.” – Luuk. 7:16; Joh. 6:14; vrt. 5. Moos. 18:15–19.
Vaikka kristillisyys esitetään rabbiinien kirjallisuudessa luopiouskontona, nämä teokset eivät kuitenkaan kiellä sitä, että Jeesus ja hänen opetuslapsensa suorittivat ihmeitä. Juutalainen oppinut Joseph Klausner toteaa kirjassaan Jesus of Nazareth (Jeesus Nasaretilainen) Herbert Danbyn heprean kielestä tekemän käännöksen mukaan:
”Evankeliumit sanovat, että [Jeesus] suoritti merkkejä ja ihmeitä Pyhän Hengen ja Jumalan voiman avulla; Talmudin kertomukset myöntävät, että hän todella teki merkkejä ja ihmeitä, mutta sanovat sen tapahtuneen noituuden avulla. . . . Näin ollen voidaan päätellä, että kolmen ensimmäisen evankeliumin muistiinmerkinnät ovat melko varhaisia ja että on järjetöntä asettaa kyseenalaiseksi Jeesuksen olemassoloa . . . tai hänen henkilöllisyyttään sellaisena, kuin se on kuvailtu evankeliumeissa.”
Jeesuksen verraton opetus ja hänen rakkaudellinen asenteensa kaikenlaisia ihmisiä kohtaan saivat vilpitönsydämiset ihmiset kuuntelemaan häntä ja sydämestään omaksumaan kuulemansa asiat. Ne ennen näkemättömät ihmeet, joita hän teki, saivat monet huudahtamaan: ”Kun Kristus saapuu, niin ei kai hän tee enempää tunnusmerkkejä kuin tämä on tehnyt?” (Joh. 7:31) Todellisuudessa ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan loppuun mennessä useat tuhannet juutalaiset tulivat täysin vakuuttuneiksi siitä, että Jeesus Nasaretilainen oli luvattu Messias.