Onko tapanasi pitää se minkä löydät?

MITÄ ajattelet, kun löydät jotakin arvokasta, minkä joku on kadottanut?

Herättääkö se sinussa heti ajatuksen omistamisesta, mikä panee sinut työntämään syrjään ajatukset sen palauttamisesta. Ajatteletko, että on oikein pitää se, minkä löydät?

Tai kenties sinulla ei ole näin paatunutta katsantokantaa. Alatko silloin järkeillä sen palauttamisen suhteen seuraavanlaisin ajatuksin: ’Tuon henkilön ei olisi pitänyt olla niin huolimaton, että kadotti sen’, tai: ’Minä en tiedä, kuka omistaja on. Minun velvollisuuteni ei ole ottaa siitä selvää – sitä paitsi siitä on liian paljon vaivaa’?

Kenen tahansa on hyvin helppoa ajatella tällä tavalla. Mutta miten Jumala suhtautuu tähän kadotettujen tavaroiden palauttamista koskevaan asiaan?

Voimme saada sen selville katsomalla Mooseksen kautta annettua lakia, joka koskee juuri tällaista tilannetta. Se sanoo: ”Jos näet veljesi härän tai lampaan eksyneen, älä jätä sitä siihen; vie se takaisin veljellesi. Jos veljesi ei asu sinua lähellä tai jos et tiedä, kuka hän on, niin korjaa eksynyt taloosi, ja olkoon se sinun huostassasi, kunnes veljesi tiedustelee sitä; anna se silloin hänelle takaisin. Tee samoin, jos veljeltäsi on kadonnut aasi, samoin, jos vaate, samoin, jos mitä muuta hyvänsä, jonka löydät; älä jätä sitä siihen.” – 5. Moos. 22:1–3.

Kun oli kysymys kadonneista eläimistä, niin eläimen ruokkiminen tuli tietysti maksamaan jotakin löytäjälle, kunnes sen omistaja ilmaantui, mutta se ei ollut mikään puolustus sille, että hän olisi pitänyt eläimen itsellään tai antanut sen vaellella kadoksissa, niin että se ehkä olisi joutunut varkaiden käsiin tai koirien tai petojen hyökkäyksen kohteeksi.

Mitä toisaalta tapahtui, jos löytäjä ottikin löytämänsä omakseen eikä palauttanut sitä? Jos hänet tavattiin ja havaittiin syylliseksi, niin häntä pidettiin varkaana. Laki sanoi: ”Jokaisessa anastusasiassa, koskipa se härkää tai aasia tai lammasta tai vaatetta tai mitä tahansa kadonnutta, josta joku sanoo: ’Tämä se on’, tulkoon kummankin asia Jumalan eteen; ja se, jonka Jumala tuomitsee syylliseksi, korvatkoon toiselle kaksinkertaisesti.” – 2. Moos. 22:9; vrt. 2. Moos. 22:1, 4.

Sellainen tapaus käsiteltiin kaupungin vanhinten edessä, jotka toimivat Jumalan edustajina sellaisia asioita tuomittaessa. Tutkimalla he ottivat selvän tosiseikoista ja sovelsivat sitten lakia. Tavallisesti voidaan jonkun toisen hallussa olevat kadonneet tavarat tunnistaa joistakin merkeistä ja erikoispiirteistä ja tavaran tuntevien todistajien avulla. Varsinkin Israelin pienemmissä yhdyskunnissa tämä piti paikkansa.

Miten henkilöä voitiin oikeutetusti syyttää varkaaksi, jos hänen havaittiin pitävän jotakin löytämäänsä? Miten tuomarit tiesivät, ettei hän pitänyt sitä vain sen omistajan ilmaantumiseen asti? Siitä seikasta, ettei hän ollut antanut asiaankuuluvaa ilmoitusta eikä yrittänyt riittävästi löytää omistajaa. Rehellinen ihminen olisi ilmoittanut kaupungin vanhimmille sekä muillekin, että hän oli löytänyt jotakin ja säilytti sitä omistajaa varten. Tällainen henkilö oli silloin vapaa syytöksestä.

Jos oli tehty asianmukaisia yrityksiä omistajan löytämiseksi ja jos löytäjä odotti kohtuullisen ajan, niin hänen sallittiin epäilemättä myydä se tai muulla tavalla menetellä mielensä mukaan sen kanssa.

VARO KIUSAUSTA

Kadotetun tavaran löytäminen voi muodostua kiusaukseksi ihmiselle, joka ei tavallisesti varasta. Hän saattaa tulla ahneeksi ja todella langeta varkaitten luokkaan. Jumala pitää sellaista ihmistä synnin tekijänä, ei ainoastaan esineen omistajaa vastaan vaan myös itseään Jumalaa vastaan. Kun jonkun omatunto saa hänet toteamaan, mitä hän on tehnyt, niin hänen tulee nopeasti oikaista asiat sen henkilön kanssa, jolle hän on tehnyt vääryyttä, ja rukoilla Jumalaa antamaan anteeksi. – Matt. 5:23, 24.

Mikä on se persoonallisuuden piirre, joka on sellaisen henkilön vaikuttimena, joka löytää jotakin ja itsekkäästi pitää sen tekemättä hienovaraista mutta perinpohjaista yritystä palauttaakseen sen omistajalle tai joka vaatii löytöpalkkiota? AHNEUS. Ja ahneet eivät saa iankaikkista elämää Jumalalta. – 1. Kor. 6:10.

YRITÄ LÖYTÄÄ OMISTAJA

Joku voi kysyä: ’Missä määrin minun pitäisi ponnistella löytääkseni kadotetun tavaran omistajan?’ Pane merkille erään Jehovan todistajan kokemus, joka on hyvä esimerkki:

Eräs San Franciscosta Yhdysvalloista oleva mies kadotti lompakon, jossa oli 395 dollaria [noin 1 500 markkaa], astuessaan ulos vuokra-autosta New Yorkin kaupungissa. Muuan Jehovan todistaja löysi sen. Hän meni erääseen New Yorkin hotelliin, missä lompakossa oleva ilmoitus osoitti miehen olevan. Mutta mies oli lähtenyt Lontooseen. Löydettyjen hotellinvarauspapereiden avulla todistaja kykeni saamaan puhelimitse yhteyden mieheen Lontoossa. Puhelun jälkeen – missä keskustelussa mies lausui kiitollisuutensa – lompakko sisällyksineen, josta vain postikulut vähennettiin, postitettiin miehen liikeyritykseen San Franciscoon.

Mahdollisesti löytämäsi tavarat ovat harvoin näin arvokkaita. Siitä huolimatta on sovellettava Jeesuksen mainitsemaa periaatetta: ”Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä. Jos siis ette ole olleet uskolliset väärässä mammonassa, kuka teille uskoo sitä, mikä oikeata on? Ja jos ette ole olleet uskolliset siinä, mikä on toisen omaa, kuka teille antaa sitä, mikä teidän omaanne on? Ei kukaan palvelija voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.” – Luuk. 16:10–13.

Vaikka kadotetun tavaran palauttaminen on yleensä pikkuseikka, niin siihen sisältyvät tosiaan kysymykset: Ketä tai mitä minä palvelen Jumalanani? ja: Teenkö minä toisille niin kuin haluaisin heidän tekevän minulle? – Matt. 7:12.

Mitä löytöpalkkioon tulee, niin rehellinen henkilö ei halua sitä, mikä kuuluu toiselle. Hyvä omatunto ja onnellisuus ovat suurempi palkkio. ”Autuaat ne, jotka noudattavat oikeutta, jotka aina tekevät vanhurskauden!” (Ps. 106:3) Sitä paitsi rehellisyytemme – jollei tekoa suoriteta omavanhurskauden hengessä – saattaa suositella tuolle toiselle henkilölle Jumalan sanan totuutta ja sen erinomaisia periaatteita. Se on yksi tapa, jolla voimme ’julkituoda totuuden’ ja siten ”suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä” hänen evankeliuminpalvelijoinaan. – 2. Kor. 4:2.