Lukijain kysymyksiä
● Merkitseekö Efesolaiskirjeen 3:10:nnen lausunto sitä, että Jumala opettaa taivaallisia hallituksia ja valtoja, enkeleitä, kristillisen seurakunnan jäsenten välityksellä näiden vielä maan päällä ollessa? – B. F.
Ei, apostoli ei tarkoita sitä. Tutkikaa tekstiyhteys ja huomatkaa, että tarkasteltavana ei ole kaikkien Jumalan päätösten tuntemus, vaan hänen päätöksensä ottaa ihmisistä ryhmä Kristuksen perijätovereiksi taivaan kirkkauteen.
Viidennestä jakeesta lähtien luemme: ”[Tätä salaisuutta ei] menneiden sukupolvien aikana . . . ole ihmisten lapsille tiettäväksi tehty, niinkuin se nyt Hengessä on ilmoitettu hänen pyhille apostoleilleen ja profeetoille: että näet pakanatkin ovat kanssaperillisiä ja yhtä ruumista ja osallisia lupaukseen Kristuksessa Jeesuksessa evankeliumin kautta, . . . Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta ja saattaa kaikille ilmeiseksi, mitä on sen salaisuuden taloudenhoito, joka ikuisista ajoista asti on ollut kätkettynä Jumalassa, kaiken Luojassa, että Jumalan moninainen viisaus seurakunnan kautta nyt tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon sen iankaikkisen aivoituksen mukaisesti, jonka hän on säätänyt Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” – Ef. 3:5–11.
Jumala loi ihmisen vähän halvemmaksi jumalankaltaisia eli enkeleitä, joten ei näytä järkevältä, että enkelien pitäisi odottaa ihmisiltä opetusta. Jehova Jumala on päinvastoin toistamiseen käyttänyt enkeleitä kuolevaisen ihmisen opettamisessa ja varsinkin palvelemassa niitä, jotka ovat taivaallisen kutsun saaneita kristillisen seurakunnan jäseniä. – Dan. 10:10–14; Hepr. 1:14.
Miten Jumala tekee siis moninaisen viisautensa tunnetuksi seurakunnan kautta? Se, mitä Jumala tekee tämän seurakunnan välityksellä, sen hyväksi ja sitä käyttäen, valaisee Jumalan erittäin moninaista viisautta. Tämä pyhä salaisuus on sellaista, mitä enkelit voivat katsella ihaillen ja hämmästyneinä, ja niin voidaan sanoa, että nämä enkeliluomukset saavat sen kautta nähdä Jumalan moninaista viisautta paremmin kuin aikaisemmin.
Entä 1. Pietarin kirjeen 1:12? Siinä sanotaan: ”Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet; ja siihen enkelitkin halajavat katsahtaa.” Tämä raamatunkohta tarkoittaa samaa kuin Efesolaiskirjeen 3:10. Enkelit halusivat ymmärtää, mitä muinaiset profeetat kirjoittivat kristillisestä seurakunnasta, mutta heidän ymmärtämisensä odotti, kunnes Jumala paljasti päätöksiään, kuten helluntaina, eikä niin, että kristillisen seurakunnan maalliset jäsenet opettaisivat heitä.
Efesolaiskirjeen 3:10:nnen tarkoittamaa asiaa voidaan valaista seuraavalla tavalla. Kun tarkkailemme tähtitaivasta, niin Jumalan ominaisuudet tekevät meihin syvän vaikutuksen, ja siten voidaan sanoa Jumalan opettavan meille ominaisuuksiaan näiden tähtikuntien, hengettömien taivaankappaleitten, välityksellä. Eivät nämä taivaankappaleet tiedä sellaista, mitä ihminen ei tiedä, koska ne eivät tiedä mitään, mutta ne opettavat meitä pelkällä olemassaolollaan. Samoin on enkelien ja kristillisen seurakunnan maallisten jäsenten laita. Sillä, mitä Jumala on tehnyt seurakunnalle ja vielä tekee sen hyväksi, hän tekee taivaallisille hallituksille ja valloille, enkelijoukoille, tunnetuksi moninaisen viisautensa.
● Miksi Vartiotorni sanoi toukokuun 1. päivän numerossaan 1963 sivulla 218: ”Rukoiluetu on ainoastaan niitä varten, jotka ovat täsmällisen tiedon perusteella antautuneet tekemään Jehovan tahdon”? – A. G., Persia.
Nimikristittyjen keskuudessa on paljon väärinkäsityksiä sen suhteen, kuka voi rukoilla. Useimmat heistä ajattelevat tosiaan, että kuka hyvänsä voi rukoilla mitä tahansa odottaen tulevansa kuulluksi. Niin ei kuitenkaan ole. (Sananl. 15:29; Jaak. 4:3) Rukous ei ole rajoittamaton, vaan päinvastoin rajoitettu, yksinomainen etu, kuten luemme Heprealaiskirjeen 11:6:nnesta: ”Sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä [hartaasti, Um] etsivät.” Toisin sanoen, jotta Jumala kuulisi ihmistä, tämän ei täydy ainoastaan uskoa, että Jumala on olemassa, vaan hänen täytyy myös hartaasti etsiä häntä. Siksi Jehova Jumala sanoi epäuskoisille israelilaisille, ettei hän kuule heidän rukouksiaan. Ja Jeesus osoitti, että näön vuoksi esitettyjä ja omavanhurskaitten henkilöitten pitämiä rukouksia ei kuulla. – Jes. 1:15; Matt. 6:5–8; Luuk. 18:11–14.
Miten rajoitetuksi kaikki tämä tekeekään rukouksen! Kuten aikaisemmin on lyhyesti esitetty Vartiotornin julkaisuissa (”Varmistautukaa kaikesta”, sivut 257–263), jotta Jumala kuulisi rukouksen ja vastaisi siihen, se täytyy esittää oikealle Persoonalle, Jehova Jumalalle, Luojalle, Raamatun Jumalalle. Toiseksi täytyy rukous esittää oikealla tavalla: ”Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani”, sanoi Jeesus. (Joh. 14:6) Oikeaan tapaan sisältyy myös vilpittömyys, usko ja kestävyys. Kolmanneksi, jotta rukoukseen vastattaisiin, sen täytyy koskea oikeita asioita, sellaisia, mitkä ovat Jumalan tahdon mukaisia. Siksi Jeesus opetti seuraajiaan rukoilemaan Jumalaa: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Muinainen kuningas Salomokin ymmärsi, että rukous on rajoitettu etu, sillä muukalaisten suhteen hän rukoili ainoastaan niiden puolesta, jotka kuultuaan ainoasta tosi Jumalasta, Jehovasta, tulevat ja rukoilevat Hänen Jerusalemissa olevaan temppeliinsä päin. – Matt. 6:10; 1. Kun. 8:41–43.
Kornelius oli sellainen mies, joka halusi tehdä Jumalan tahdon, sillä vaikka hän ympärileikkaamattomana kansoihin kuuluvana miehenä ei kuulunut Israelin antautuneeseen kansaan, niin hänestä annetaan seuraavanlainen kuvaus: ”Hän oli hurskas ja Jumalaa pelkääväinen, niinkuin koko hänen perhekuntansakin, ja antoi paljon almuja kansalle ja rukoili alati Jumalaa.” Korneliuksen voitiin sen tähden sanoa olleen edistymässä kohti antautumista, ja kun hän sai täsmällisen tiedon, niin hän antautui, ja siitä pitäen hän tuli liittosuhteeseen Jumalan kanssa, ja Jumala toimi hänen kanssaan pitäen häntä lapsenaan, mistä Hän antoi todisteen suomalla Korneliukselle pyhän hengen. – Apt. 10:1–44.
Jokaisen, joka tulee tosi Jumalan Jehovan luo rukouksessa oikealla tavalla ja pyytää oikeita asioita, voidaan sanoa olevan sellaisessa mielentilassa, että hän edistyy kohti antautumista, jollei ole jo antautunutkin sydämessään, vaikka ei olisikaan vielä vertauskuvannut sitä vesikasteessa. Kaikkia sellaisia ihmisiä, joilla on hyvä tahto Jumalan suhteen ja jotka ovat halukkaita tekemään hänen tahtonsa, voidaan rohkaista rukoilemaan. Siitä syystä voidaan lapsiakin, joita heidän vanhempansa kasvattavat pitäen silmällä heidän tulemistaan Jehova Jumalalle antautuneiksi palvelijoiksi, oikeutetusti opettaa rukoilemaan. – 1. Kor. 7:14.
Mutta helposti voidaan ymmärtää, että maailman ihmiset, joita ei ole erityisesti kiinnostanut Raamatun tutkiminen, eivät tunne Jumalan rukouksen suhteen esittämiä vaatimuksia eivätkä ole ilmaisseet sellaista asennetta, mikä olisi mieluinen Jumalalle. He eivät siis ole asemassa, missä voisivat esittää rukouksia, mitkä olisivat otollisia Jehovalle. – Sananl. 28:9.
On myös ilmeistä, että useat, jotka jonkin aikaa edistyvät kohti antautumista, pidättyvät nyt ottamasta tätä askelta. Kuitenkin he ovat Jumalan kansan yhteydessä ja palvelevat sen kanssa. Jos itsekkyys pidättää heitä, jos he eivät voi löytää sydämessään sijaa kokonaiselle antautumiselleen Jumalalle, niin he voisivat hyvin kysyä itseltään, vieläkö heillä on rukoilemisetu. Ilmeisestikään ei, koska niiden, jotka lähestyvät Jumalaa, täytyy hartaasti etsiä häntä. Heidän tulee myös huomata, että vain ne, jotka etsivät Jehovaa, vanhurskautta ja nöyryyttä, jotka ovat antautuneet ja vakavasti toteuttavat antautumisensa, voivat toivoa tulevansa kätketyiksi Jehovan vihan päivänä. – Hepr. 11:6; Sef. 2:3; Luuk. 13:24.
● Olisiko oikein sanoa, että ”kuninkaallinen papisto” tarkoittaa ainoastaan voideltuja kristittyjä, mutta että ”yleispappeus” sisältää sekä voideltujen kristittyjen jäännöksen että Jehovan ylistäjien ”suuren joukon”? – V. K., Yhdysvallat.
Oppi ”yleispappeudesta” on kristikunnan oppi, ja sitä kutsutaan sellaisena myös ”kaikkien uskovien pappeudeksi”. Websterin sanakirja (Third New International Dictionary) määrittelee sen ”protestanttisen kristillisen kirkon opiksi: jokaisella yksilöllä on suora pääsy Jumalan luo ilman kirkon välitystä, ja jokainen yksilö kantaa vastuun toisten uskovien yhdyskuntaan kuuluvien palvelemisesta”. Tämä sanonta sisältää pohjimmaltaan sen ajatuksen, että jokaisen kristityn pitäisi kertoa toisille Jumalan sanasta ja päätöksistä eikä jättää vastuuta ”pappis”-luokalle. ”Tämä oppi”, sanoo ”The Interpreter’s Bible”, ”ei ole niinkään paljon oikeuden kuin vastuun julistus.” (11. osa, s. 619) Tältä näkökannalta katsoen – että jokainen kristitty ottaa saarnaamisvastuun – voidaan sanoa, että sanonnan ”yleispappeus” periaate soveltuu kaikkiin kristittyihin.
Mutta jos sanottaisiin, että sekä voideltu jäännös että ”suuri joukko” kuuluvat ”yleispappeuteen”, niin se ei olisi raamatullisesti oikein. Miksi ei? Kristikunta uskoo, että ”kaikki kristityt ovat pappeja Jumalan edessä”. (Theology Today, lokakuu 1958, s. 303) Raamattu opettaa todellisuudessa, että jokainen hengestä siinnyt kristitty on pappi. Raamatullisesti katsottuna sanat pappi ja pappeus soveltuvat siis yksistään ”pyhän papiston” eli ”kuninkaallisen papiston” 144 000 jäseneen. – 1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 14:1–4.
Pietarin sanat: ”uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia”, soveltuvat erityisesti ”pyhän papiston” hengellä voideltuihin eli hengestä siinneisiin kristittyihin. Mutta vuodesta 1931 lähtien on ”pyhän papiston” jäännökseen liittynyt ”suuri joukko” Jehova Jumalan lampaankaltaisia palvojia kaikista kansoista ja kielistä. (Ilm. 7:9–15) Vaikka tämä ”suuri joukko” ei kuulukaan ”pyhään papistoon”, koska sillä on maalliset toiveet, niin sen jäsenet ovat kalliita Jumalan silmissä, ja Hän täyttää huoneensa kunnialla sen seikan perusteella, että niin monet näistä lampaankaltaisista palvojista liittyvät pappisluokan yhteyteen. (Hagg. 2:7) Kaiken tämän läheisen yhteyden takia papilliseen jäännökseen tällä ”suurella joukolla” on sama velvollisuus kuin jäännökselläkin, so. Jehova Jumalan erinomaisten ominaisuuksien julistaminen laajalti. ”Suuri joukko” tekee näin. ”Suurta joukkoa”, joka avustaa ”kuninkaallisen papiston” jäännöstä, ei verrata pappeihin eli leeviläisiin, vaan niihin, joiden nimi oli netinim, ja gibeonilaisiin, jotka olivat uskollisten juutalaisten, muinaisten Jehovan todistajien, luotettavia kannattajia. Vastakuvalliset netinim-luokka ja gibeonilaiset ovat liittyneet pappisjäännöksen yhteyteen palvomaan yksistään Jehovaa Jumalana tullen halukkaasti temppelin apulaisiksi tukemaan hengellisen temppelin ”elävien kivien” jäännöstä.
Siksi me tapaamme todellisuudessa Jehovan todistajain uuden maailman yhteiskunnassa – ei kristikunnassa – ”yleispappeuden”, emme ainoastaan sen menestyksellistä sovellutusta, mitä tähän sanaan sisältyy, vaan myös sen ”kuninkaallisen papiston” jäännöksen olemassaolon, jonka pappeus on todella yleinen, koska jokainen heistä uhraa hengellisiä uhreja, mitkä ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen kautta. (1. Piet. 2:5) Koska itse Raamattu rajoittaa sanat pappi ja papisto voideltuihin kristittyihin, niin on Raamatun mukaan täsmällistä sanoa, että yleispappeus käsittää ainoastaan hengestä siinneet kristityt.