Kristikunnan yhtymispyrkimysten tarkastelua
APOSTOLIEN päivinä ei kristillisyydessä ollut eri lajeja. Ei ollut luterilaista kirkkoa, metodistikirkkoa eikä episkopaalista kirkkoa, jotka kaikki opettavat ja uskovat jossain määrin eri lailla ja väittävät kuitenkin samalla kaikki olevansa kristillisiä. Varhaiskristittyjen viemä sanoma oli sama, asuivatpa he sitten Jerusalemissa, Vähässä-Aasiassa tai Roomassa. Kaikki uskoivat ja opettivat samalla tavalla, sillä heillä oli ”sama mieli ja sama ajatus”, mikä täytti Jeesuksen rukouksen, että he kaikki yhtä olisivat. – 1. Kor. 1:10; Joh. 17:21–23.
Miten erilailla onkaan nykyään! ”Lahkojen loputon lisääntyminen tunnustetaan yleensä kristikunnan skandaaliksi”, huomautti pappi John A. O’Brien. ”Se on sen ykseyden suoranainen vastakohta, minkä Kristus sanoi pitävän ainaisesti olla hänen kirkkonsa tunnus: ’On oleva yksi lauma ja yksi paimen.’” (Joh. 10:16) Keith R. Bridston, Kirkkojen maailmanneuvoston aikaisempi toimeenpaneva virkamies, kuvaili viime syksynä puheessaan tällaisen eripuraisuuden vaikutusta: ”Jos kirkko menee saarnaamaan evankeliumia varsinkin ei-kristityille alueille, niin kirkko on niin pirstoutunut, että ei-kristityn ei ole päätettävä ainoastaan, haluaako hän olla kristitty, vaan myös mitä lajia oleva kristitty. Metodistikristittykö? Luterilainen kristitty? Episkopaalinen kristitty? Hän saattaa saada sellaisen ajatuksen, ettei hän halua olla mikään niistä.”
Kristikunta näkee nyt yhä suuremman epäsovun uhkaavan sen koko olemassaoloa. Jumalaa vailla oleva kommunismi tunkeutuu säälimättömästi sen alueille ja voittaa vähä vähältä sen hämmentyneitten ihmisten ajattelun. Islamin uskonto saa eräissä osissa Afrikkaa enemmän käännynnäisiä kuin kristikunnan lähetystyöntekijät yhteensä. Monet pelkäävät, että kristikunta kukistuu pirstoutuneessa tilassaan, minkä vuoksi on yhtymisohjelmaa koetettu toteuttaa muutamina viime vuosina entistä kiihkeämmin.
YHTYMISYRITYSTEN HISTORIAA
Kirja The Kingship of Christ (Kristuksen kuninkuus) tarkastelee tätä kristikunnan monien lahkojen yhdistämiseksi nykyaikana tehtyjen ponnistusten historiaa. Se sanoo johdantoluvussaan: ”Kristityt eivät ole yhtyneet yhteen kirkkoon eivätkä he ole lainkaan sellaisessa asemassa, että voisivat tukahduttaa kansallisuushengen epäkohdat tai korjata ympärillään olevan yhteiskunnan vääryydet. Ei ole ihme, että liikkeen, joka koettaa voittaa kirkon sisäiset jakaumat ja vetää kristilliset eri uskontokunnat yhteen, pitäisi olla tärkein asia kristikunnalle kokonaisuudessaan.”
Kristikunnan huomattavin yritys ykseyden saavuttamiseksi on Kirkkojen maailmanneuvosto, mikä perustettiin vuonna 1948 Amsterdamissa, Alankomaissa. Se on vuosien kehityksen, suunnittelun ja työn tuote, mikä suunnittelu sai alkunsa erityisesti Edinburghissa, Skotlannissa, vuonna 1910 pidetystä Maailman lähetyskonferenssista. Tuon konferenssin tuloksena syntyi sellaisia uskonnollisia liikkeitä kuin Kansainvälinen lähetysneuvosto. Tämä neuvosto muodostettiin vuonna 1921 helpottamaan kirkkojen lähetysyhteistyötä. Usko ja Järjestys oli toinen liike, mikä kehittyi seurauksena Edinburghin konferenssista. Sen tarkoitus oli tarkastella, miten eri uskontokunnat voisivat päästä opissa yksimielisyyteen. Erästä suuntaa, mikä toimi uskonnollisen ykseyden saamiseksi tänä aikana, kutsuttiin nimellä Elämä ja Työ. Se käsitteli moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja yritti edistää uskonnollista ykseyttä uskontojärjestön sen ajan yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten epäkohtien kimppuun suorittamalla yhteishyökkäyksellä.
Jonkin ajan kuluttua kirkkojen johtajat sopivat, että Uskon ja Järjestyksen sekä Elämän ja Työn olisi parasta liittyä yhdeksi liikkeeksi työskentelemään uskonnollisen ykseyden hyväksi. Niin ne päätettiin yhdistää Kirkkojen maailmanneuvostoksi. Vuonna 1938 sovittiin ehdotetun Maailmanneuvoston ohjesäännöstä konferenssissa, mikä kokoontui Utrechtissa, Alankomaissa. Mutta toinen maailmansota keskeytti kumminkin tämän maailmanjärjestön toimeenpanokokouksen suunnitelmat. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin pidettiin Kirkkojen maailmanneuvoston ensimmäinen kokous Amsterdamissa, Alankomaissa. Kokouksen toisena päivänä, elokuun 23:ntena 1948, syntyi lopullisesti Kirkkojen maailmanneuvosto, kun sen ohjesääntö hyväksyttiin ilman yhtään eriävää ääntä.
Maailmanneuvosto piti viime syksynä kolmen viikon aikana marraskuun lopulla ja joulukuun alussa kolmannen kokouksensa New Delhissä, Intiassa. Siellä otettiin jälleen eräs merkityksellinen askel kristikunnan yhtymispyrkimyksissä. Kansainvälisestä lähetysneuvostosta 33 kansallisneuvostoineen tuli Kirkkojen maailmanneuvoston maailman lähetystyön ja evankeliumin julistamisen osasto. Tätä tapahtumaa pidettiin koko kokouksen huomattavimpana, sillä se yhdisti lopulta sen ekumeenisen liikkeen kolme päävirtaa, joiden alkuna oli Edinburghissa vuonna 1910 pidetty Maailman lähetyskonferenssi. Kristikunnan johtajat tervehtivät tätä yhteensulatusta melkein yhtä tärkeänä kuin kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistusta. Henry P. Van Dusen, Yhdysvaltain teologisen seminaarin entinen johtaja, sanoi sitä ”yhdeksi varhaisimmista tapauksista kristikunnan toisessa suuressa uskonpuhdistuksessa”.
MUITA KIRKOLLISKOKOUKSIA
Kirkkojen maailmanneuvoston ohella on kristikunnassa tehty muitakin yrityksiä sen yhdistämiseksi. Monet kansalliset kristilliset neuvostot toimivat Maailmanneuvoston yhteydessä ja ovat, kuten on sanottu, ”veljellisessä” yhteydessä. Huomattava niiden joukossa on Kristuksen kirkkojen kansallisneuvosto USA:ssa, johon kuuluu 33 protestanttista ja ortodoksista uskontokuntaa, joiden yhteinen jäsenmäärä on noin 39 000 000. Tämän neuvoston perustivat Clevelandin kokouksessa, Ohiossa, vuonna 1950 29 protestanttisen ja ortodoksisen yhdistyksen edustajat ”niiden yhteisen uskon ja todistuksen ilmaisemiseksi ja keskinäiseksi yhteistoiminnaksi eri ohjelmissa”. Sen muodostaminen yhdisti kaksitoista uskontokuntain välistä muodostelmaa, joihin kuului Amerikan Kristuksen kirkkojen liittoneuvosto.
Kaikki kirkolliskokoukset eivät toimi kuitenkaan yhdessä Kirkkojen maailmanneuvoston kanssa. Itse asiassa Kristillisten kirkkojen kansainvälinen neuvosto, jonka päämaja on Collingswoodissa, New Jerseyssä, ja jolla on monta liittojärjestöä kautta maailman, on kilpaileva järjestö. Se pitää maailmanneuvostoa luopiona, koska eräät sen johtajat ovat modernistipappeja, jotka kieltävät fundamentalistiuskontojen oppeja, ja koska se hyväksyy jäsenikseen ortodoksiset uskonnot, jotka säilyttävät menoja ja oppeja, mitkä kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistajat hylkäsivät epäraamatullisina, mm. messunvieton, Marian ja pyhimysten rukoilemisen, transsubstantiaatioon uskomisen jne. Se uskoo myös, että Maailmanneuvoston ja roomalaiskatolisen kirkon edustajien väliset ystävälliset eleet saattavat johtaa liittoon, mikä uhraa kaiken, mikä on saavutettu protestanttisella uskonpuhdistuksella.
Syytöksiä nostetaan myös Maailmanneuvostoa vastaan siinä, että kommunismi vaikuttaa siihen. Kuinka niin? Sen jäsenyyteen lisättiin New Delhin edustajakokouksessa Venäjän ortodoksinen kirkko, jolla on noin 50 miljoonaa jäsentä kommunistien hallitsemalta Venäjältä, sekä 22 muuta kirkkoa. Koska Venäjän kirkko on niin läheisesti liitetty valtioon, monet havainnoitsijat ajattelevat vavisten, mihin se saattaa johtaa. Jotkut pelkäävät, että kommunistit voivat kyetä käyttämään tätä asemaa edistääkseen maailmanhallitsemispyrkimyksiään.
YKSEYDEN ESTEITÄ
Vaikka Kirkkojen maailmanneuvosto on avannut sylinsä ottaakseen vastaan lähes 200 kirkkoa, jotka edustavat noin 300 miljoonaa kristityksi tunnustautuvaa kautta maailman, niin se ei ole kuitenkaan saavuttanut ykseyttä jäsenkirkkojensa kesken. Tämä oli erityisen ilmeistä New Delhin kokouksen aikana, kun sadat eri kirkoista tulleet edustajat kokoontuivat viettämään Herran ehtoollista. Yhdenmukainen vietto kävi mahdottomaksi erilaisten uskomusten takia. Lehti The Christian Century selitti: ”Eri kirkkojen viettämät erilaiset menot osoittivat dramaattisella tavalla sen jakauman, mikä on yhä kirkkojen ytimessä. Kirkot eivät edelleenkään ole missään selvemmin erimieliset kuin siinä kohdassa, missä niiden pitäisi olla varmimmin yhtä.”
Edelleen osoittaa niiden eripuraisuutta se suunnaton vaikeus, mikä maailmanneuvostolla on ollut sellaisen perusteen aikaansaamiseksi jäsenyydelle, minkä kaikki kirkot voisivat hyväksyä. Tämä peruste kuului ennen New Delhin kokousta näin: ”Kirkkojen maailmanneuvosto on kirkkojen yhteisö, joka hyväksyy Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi.” Mutta tämä lausunto ei tyydyttänyt ortodokseja eikä eräitä protestanttisia kirkkojakaan. Siksi esitettiin New Delhissä uusi peruste, mikä sisälsi kolmiyhteisyysilmaisun. Se kuului: ”Kirkkojen maailmanneuvosto on kirkkojen yhteisö, joka tunnustaa Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan ja sen tähden koettaa yhdessä täyttää yhteisen kutsumuksensa yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, kunniaksi.”
Oliko tämä lopulta lausunto, minkä kaikki voivat kernaasti hyväksyä? Kaukana siitä! Sitä vastustavat taistelivat kauan ja kiivaasti, mutta kun äänestettiin, niin 383 oli uuden perusteen puolesta, 36 vastaan, ja 7 pidättyi äänestämästä, joten sen hyväksymiseksi tarvittava kaksi kolmasosaa ylitettiin. Kuitenkin monet ajattelevat, ettei asia ole vieläkään ratkaistu. The Christian Century ennusti: ”Laajennettu peruste on edelleen riitakapulana neuvostossa ja tulevissa kokouksissa. . . . Taistelu jatkuu, kunnes laaditaan peruste, joka miellyttää kaikkien jäsenkirkkojen omaatuntoa.” On kumminkin kyseenalaista, todella epätodennäköistä, että kirkot pystyvät aikaansaamaan yksinkertaistakaan uskon ilmausta, minkä kaikki voivat hyväksyä. Miten suuret ne esteet ovatkaan, jotka jakavat kirkot!
Vaikka kokouksen aiheena oli ”Jeesus Kristus maailman valo”, niin kaikki eivät katso Jeesukseen samassa valossa. Neuvoston johtajilla on ristiriitaisia mielipiteitä hänestä, jopa jotkut kieltävät hänen syntymisensä neitsyestä. Tämä uskon erilaisuus kävi ilmeiseksi, kun he eivät voineet sopia lausunnosta, mikä koski hänen asemaansa heidän uskonsa perusteena. Ei ole ihme, että kirkot eivät voi saarnata yksimielistä sanomaa maailmalle, koska ne ovat erimielisiä näin perustavaa laatua olevissa opeissa!
Kun uskonnoilla on ristiriitaisia vakaumuksia, niin kaikki eivät voi olla oikeassa. Ja kun joku ajattelee, että hänellä on totuus, niin on aivan luonnollista ja oikein, että hänen tulee puhua se. Kuvittele, mikä vaikeus vallitsee kirkkojen kesken, kun näin tapahtuu! Kokouksen oli koettava tämä pulma. Piispa Theophilos Etiopian ortodoksisesta kirkosta valitti: ”Me olemme huolestuneita sen hairahtuneen innostuksen johdosta, mitä eräät itseään kristillisiksi kutsuvat ryhmät ja joukot osoittavat vetääkseen pois jäseniä ortodoksisesta kirkosta omiin laumoihinsa. He näyttävät ajattelevan, että tällainen lampaitten varastaminen kuuluu heidän lailliseen lähetystyöhönsä. Me tahdomme tähdentää erityisesti sen tärkeyttä, että otetaan jyrkät askeleet epäkristillisen aineksen vastustamiseksi noiden ryhmien käännyttämismenetelmissä.”
Miten kokous menetteli tässä pulmassa? Se tuomitsi epäkristilliseksi tällaisen käännyttämisen. Niin, yrittäessään säilyttää ykseyden kirkkojen kesken se koetti tukahduttaa evankeliumin saarnaamisen ajatuksen ollessa se, että ei ole tärkeätä, mitä joku uskoo, niin kauan kuin hän vain väittää olevansa kristitty. Kirkkojen maailmanneuvosto on enemmän kiinnostunut ykseydestä kuin totuuden löytämisestä ja sen saarnaamisesta. Mutta se ykseyskin, mikä saavutetaan, on vain pinnallinen, se ei ole se ajatuksen ja uskon ykseys, mikä on tosi kristillisyyden tunnus.
MITÄ SE MERKITSEE
Käy ilmeiseksi, että kristikunta ei ole saavuttanut todellista yksimielisyyttä. Kirkkojen maailmanneuvosto myöntää kernaasti, että se on enintään aikaansaanut monenlaisuuden ykseyden, monien kirkkojen yhdistelmän, jotka ovat myöntyneet toimimaan yhdessä ja sivuuttamaan eroavaisuutensa. Mutta tämä ei riitä. Se ei ole se ykseys, minkä Kristus sanoi olevan hänen kansansa tunnus.
Jeesus itse sanoi: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä.” Kristikunta ei ole omien pappiensa tunnustuksen mukaan tuottanut kristillisen ykseyden hyvää hedelmää. – Matt. 7:16–18.
Kristikunnan uskontojärjestelmät sanovat tosin Kristusta Herraksi, mutta hän varoittaa: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) On ilmeistä, että ne, jotka eivät ole olleet ykseydessä yhtenä laumana Isän määräämän yhden Paimenen alaisuudessa, eivät ole tehneet Jumalan tahtoa. Eivätkä täten nekään yksilöt, jotka välinpitämättöminä ovat samaa mieltä tuollaisten uskontojärjestelmien kanssa, kulje sitä tietä, minkä Jumala siunaa. Nyt on sen tähden aika hylätä ihmistekoiset perimätiedot, mitkä ovat erottaneet kristikunnan uskonnot Jumalastakin eikä yksistään toisistaan, ja tutkia, mitä Jumalalla on sanottavaa omassa Sanassaan Raamatussa. Liity sitten niihin, jotka uskovat ja opettavat Jumalan sanaa ja jotka ovat Jeesuksen tavoin pelottomia Jumalan todistajia ja jotka hänen tavallaan tekevät tunnetuksi hänen Isänsä, Jehovan, nimen. – Joh. 18:37; Ilm. 1:5; Jes. 43:10; Joh. 17:6.