Kuinka täydellinen on Jumalan anteeksianto?

Millä perusteella Jumala antaa anteeksi? Vaaditaanko synninpäästöä?

REHELLISYYS itseämme kohtaan vaatii meitä myöntämään, että me olemme syntisiä, että me teemme syntejä, että me teemme erehdyksiä, että me useinkaan emme saavuta tavoitetta. Eräs heprealainen runoilija eli muinainen psalmista ilmaisi sen näin: ”Me olemme tehneet syntiä isäimme kanssa”, mihin kristitty apostoli Paavali lisää todistuksensa: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” – Ps. 106:6; Room. 3:23.

Sen seikan, että me olemme syntisiä, pitäisi huolestuttaa meitä, niin kuin se tekeekin. Miksi? Koska se vaivaa meitä syyllisellä omallatunnolla ja, mikä on vielä enemmän, koska synti tekee ihmisistä Jumalan vihollisia, niin kuin se teki ensimmäisistä vanhemmistammekin aikaansaaden Jumalan epäsuosion, mikä koitui kuolemaksi heille ja heidän jälkeläisilleen: ”Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.” Niin, ”synnin palkka on kuolema”. – Room. 5:12; 6:23.

Jehova Jumala on rakkaudellisesti varannut keinon, millä voimme tulla hänen ystävikseen: saamalla syntimme anteeksi. Meille sanotaan siten: ”Kun . . . olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta.” (Room. 5:10) Mutta tämä sovitus ei tule meille itsestään. Se tulee ainoastaan niille, jotka uskovat: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä.” – Joh. 3:36.

Mitä ”uskominen” merkitsee? Se merkitsee enemmän kuin pelkästään sen sanomista, että ”minä uskon”. Se merkitsee jonkin tekemistä asiassa, se merkitsee toimivaksi tulemista, sillä ”usko ilman tekoja on kuollut”. (Jaak. 2:26) Apostoli Pietarikin kehotti omantunnonpiston saaneita juutalaisia, jotka olivat sekaantuneet Jumalan Pojan kuolemaan: ”Tehkää siis parannus”, katukaa ja tuntekaa tosi murhetta syntienne johdosta ”ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.” Kääntyminen merkitsee sen suunnan muuttamista, mihin on menossa – tässä tapauksessa itsekkyyden ja synnin tien kulkemisesta vanhurskauden tien vaeltamiseen. Vaikkemme voikaan tehdä sitä täydellisesti, niin me voimme ja meidän täytyy kuitenkin vastustaa lihassamme olevia synnillisiä taipumuksia ja pyrkiä tekemään paremmin. ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille.” – Apt. 3:19; Room. 6:12.

Anomalla anteeksiantoa Kristuksen uhrin perusteella voimme vapautua syyllisyydentunnosta niin kuin luemme: ”Jos joku syntiä tekeekin, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.” Mutta meidän täytyy noudattaa johdonmukaista menettelytapaa: ”Jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, . . . Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät.” – 1. Joh. 2:1, 2; 1:7.

TARVITAANKO ANEITA?

Mutta mitä tämä anteeksianto sisältää? Onko se itsessään koko rangaistus synnistä, vai onko kestettävä jokin muu rangaistus? Roomalaiskatolisen kirkon mukaan täytyy uskovan itsensä tekemiensä syntien tähden kärsiä ajallinen rangaistus, ts. ajan suhteen rajoitettu rangaistus: ”Vielä on jäljellä Jumalan oikeuden vaatima ajallinen rangaistus.” Se väittää edelleen, että ”se vaatimus täytyy täyttää joko tässä nykyisessä elämässä tai tulevassa maailmassa, ts. kiirastulessa”.a Ja tässä tulee kysymykseen synninpäästö- eli aneoppi, sillä aneita myönnetään sen ajallisen rangaistuksen vähentämiseksi, mikä asianomaisen otaksutaan kärsivän kiirastulessa kuoleman jälkeen.

Trenton kirkolliskokous (3. ja 4.12.1563) sanoi aneista mm.: ”Pyhä synodi opettaa ja määrää, että aneiden käyttö mitä hyödyllisimpänä kristityille ja kirkolliskokousten hyväksymänä säilytetään kirkossa; ja se lausuu edelleen anateeman [kirouksen] niille, jotka joko sanovat, että aneet ovat hyödyttömiä, tai jotka kieltävät kirkon vallan antaa niitä.”

Roomalaiskatolinen kirkko opettaa myös, että on olemassa kahdenlaisia aneita: täydellisiä ja määräaikaisia. Täydellisillä aneilla kirkko tarkoittaa sitä, että kaikki tuleva rangaistus synneistä on pyyhitty pois, niin että jos joku kuolisi kohta saatuaan täydellisen aneen, hän menisi suoraa päätä taivaaseen, mikä nykyisillä teologeilla on kuitenkin tapana rajoittaa joillakin ”josseilla” antaen ymmärtää, että sellainen on harvoin todennäköistä.

Määräaikainen ane annetaan määräpäiviksi. Niitä asioita, jotka hankkivat henkilölle tällaisen aneen, on miltei loputon määrä. Esimerkiksi sellaisten uskonnollisten esineitten pitäminen, jotka on siunattu, aikaansaa aneen suomisen niin ja niin moneksi päiväksi. Paavin sormuksen suuteleminen antaa 300-päiväisen synninpäästön, mutta tavallisen piispan sormuksen suuteleminen ainoastaan 50-päiväisen. ”Pyhien portaitten” nouseminen Roomassa polvillaan – portaitten, joiden otaksutaan olevan ne, jotka Jeesus kulki kuulustelunsa ja tuomitsemisensa aikana – ”miettien Herramme Jeesuksen Kristuksen kärsimystä” tuottaa yli 3 000 päivän aneen joka askelmalta.

Ane suodaan myös Raamatun lukemisesta. Niinpä katolisen veljeskunnan painaman Uuden testamentin alkusanoissa on huomautus: ”Paavi Leo XIII antoi uskollisille, jotka lukevat vähintään neljännestunnin Pyhän Raamatun kirjoja osoittaen Jumalan sanaa kohtaan tunnettavaa kunnioitusta ja pitäen sitä hengellisenä luettavana, 300 päivän aneen. – Preces et Pia Opera, 645.”

SEKAVA KUVA

Historia osoittaa selvästi, että aneiden käyttö keskiaikana pantiin palvelemaan itsekkäitä päämääriä. Se oli todellisuudessa yksi uskonpuhdistuksen pääsyistä. Paavi Leo X yritti koota rahaa myymällä aneita Pietarin kirkon saamiseksi valmiiksi Roomassa, ja tämän anekaupan huomattavin asiamies oli Johann Tetzel. Tämä kaikki sai pappi ja munkki Martti Lutherin katkaisemaan välinsä Roomaan. Katolinen tietosanakirja (The Catholic Encyclopedia) sanookin, että ”rahanahneet kirkonmiehet käyttivät aneita rahallisen voiton saamiseksi”.

Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa oppineet keskustelivat paljon aneiden arvosta, ja suurimmaksi osaksi niitä vastustettiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta paavi Paavali VI näki sopivaksi korostaa aneita enemmän kuin koskaan aikaisemmin ilmoittamalla, että vuosi 1966 olisi riemujuhlavuosi, mikä tavallisesti tulee ainoastaan joka 25. vuosi. Jokainen katolilainen, joka menneisyydessä matkusti riemujuhlavuonna Roomaan käydäkseen jossain sen neljästä suurimmasta katolisesta basilikasta tai taidokkaasti rakennetuista katedraaleista ja palvoi siellä, sai siitä täydellisen aneen. Mutta viime vuodesta paavi määräsi, että roomalaiskatolilaiset voivat saada täydellisen aneen kotonaan, kun vain käyvät jossain niistä tietyistä katedraaleista, jotka hän mainitsi heidän hiippakunnistaan, joissa piti annettaman erikoistietoja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen aikaansaannoksista. – Time, 31.12.1965.

Mutta kun tarkastellaan, minkä luonteista Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa aneiden arvoa koskeva keskustelu oli, niin ihmetyttää, onko paavi Paavali VI eri mieltä prelaattiensa kanssa vai ei. Esimerkiksi: Siellä oli Antiokiasta Maximos IV Saigh, joka osoitti, että roomalaiskatolisessa kirkossa ensimmäisten 1 100 vuoden kuluessa ”ei ollut merkkiäkään aneista, ja tänäkin päivänä Idän kirkko hylkää ne. Aneiden väärinkäyttö aiheutti keskiajalla törkeitä häväistysjuttuja kristillisyydelle. Meidänkin aikanamme meistä näyttää, että aneiden käyttö suosii liian usein uskollisessa eräänlaista hurskasta kirjanpitoa, missä unohdetaan se, mikä on tärkeätä, nimittäin pyhä ja henkilökohtainen katumus.” Eräs toinen prelaatti osoitti kirkolliskokouksessa, että aneet olivat omiaan leventämään roomalaiskatolilaisten ja toisten kristikunnan kirkkojen välistä juopaa, että ne ovat teologisesti epäterveitä eivätkä kyllin raamatullisia.

Selostusten mukaan noin 2 000 koolla olevaa piispaa taputti kovasti käsiään näille huomautuksille. Asiaa käsittelevän kirkolliskokouksen ryhmän alkuperäinen ajatus oli ollut poistaa ainoastaan aika, niin ja niin monta päivää, vuotta jne. siitä ja siitä syystä. Mutta koko aneajatukseen kohdistuvista niin voimakkaista vastalauseista huolimatta ei sen suhteen tehty mitään Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen istunnoissa. Joidenkin henkilöitten ajatusten toteuttaminen olisi todella saattanut heidät niiden kirousten alaisiksi, jotka Trenton kirkolliskokous oli manannut kaikille, jotka asettaisivat kyseenalaisiksi aneiden arvon!

JUMALAN SANA ASIASTA

Voivatko aneet todella vapauttaa ”ajallisesta rangaistuksesta”? Mikä on Jumalan sanan näkökanta asiassa? Kun Jeesus Kristus, Jumalan Poika, oli maan päällä, niin hän toisinaan antoi auliisti jonkun synnit anteeksi. Puhuiko hän niissä tilaisuuksissa mitään aneista? Ei puhunut. (Luuk. 7:48, 49) Eivätkä ketkään hänen varhaisista seuraajistaankaan puhuneet. Niinpä apostoli Paavalikin kirjoittaa: ”Jossa meillä on lunastus hänen [Jeesuksen Kristuksen] verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.” Apostoli Johanneksen sanat tekevät sen vielä voimakkaammaksi ja selvemmäksi: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” Jos Jehova Jumala antaa Kristuksen uhrin perusteella anteeksi kaikki syntimme, ei niistä voi olla mitään ajallista rangaistusta ennen eikä jälkeen kuoleman. – Ef. 1:7; 1. Joh. 1:7, 9.

Miten muuten ihmisiä voitaisiin rangaista kuoleman jälkeen, kun Raamatun mukaan ”elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään”? Niin, ”sinä päivänä”, jona ihminen kuolee, ”hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin”. Raamattu kertoo Lasaruksesta, Jeesuksen ystävästä, jonka Jeesus herätti, kun hän oli ollut haudassa neljä päivää. Jos hän olisi ollut elossa jossain, niin voimme olla varmoja siitä, että hän olisi kertonut huomattavasta kokemuksestaan! – Saarn. 9:5; Ps. 146:4; Joh. 11:38–44.

Se harhaoppi, että syntien johdosta kärsitään kuoleman jälkeen ja että aneiden otaksutaan kykenevän lievittämään tätä kärsimystä, perustuu sille väärälle edellytykselle, että ihmisellä on sielu, joka on hänen ruumiistaan erillinen, ja että se on kuolematon ja jättää ruumiin kuoleman jälkeen. Mutta eivät tiedemiehet eivätkä kirurgit ole koskaan löytäneet ihmisestä sellaista sielua, eikä kukaan muukaan ole löytänyt mitään todisteita siitä. Ihmisen tietoisuus on riippuvainen hänen elimistöstään: jos se vahingoittuu vakavasti esimerkiksi onnettomuudessa, niin hänen tietoisuutensa kärsii. Raamatun oppi tukee tätä tieteellistä tosiasiaa, sillä se sanoo, että luotaessa ”ihmisestä tuli elävä sielu”. Sen opin, että ihminen sieluna olisi kuolematon, Jumalan sana selvästi kieltää sanoen: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” Kuolleille varattu toivo ei perustu oletettuun kuolemattomaan sieluun vaan ylösnousemukseen, jonka Raamatun vakuutuksen mukaan saavat ’sekä vanhurskaat että väärät’. – 1. Moos. 2:7; Hes. 18:4, 20; Apt. 24:15.

Raamattu ei puhu mitään aneista eikä kuolemattomasta sielusta eikä myöskään kiirastulesta. Se kertoo, kuinka Jumala loi taivaan ja maan, muttei mainitse koskaan kiirastulta, mitä sanaa ei esiinny koko Raamatussa 1. Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan.

OLETETTUJEN VASTAVÄITTEITTEN TARKASTELUA

Ne, jotka opettavat aneoppia, ihmissielun kuolemattomuutta ja kiirastulta, väittävät, että näitä oppeja tukevat Luuk. 12:47, 48:ssa olevat Jeesuksen sanat niistä, jotka tietävät hänen Isänsä tahdon eivätkä tee sitä ja joita lyödään monilla lyönneillä. Mutta mitään kuvausta ei voida aiheellisesti käyttää eikä selittää vastoin Raamatun selviä lausuntoja, vaan ne täytyy tulkita sopusoinnussa niiden kanssa. Jeesus esitti tässä periaatteen ja ennustuksen, jonka piti täyttyä hänen toisessa tulemuksessaan hänen opetuslapsikseen tunnustautuvien vielä ollessa elossa lihassa maan päällä.

Toinen teksti, jota käytetään tukemaan anerakennelmaa, on 1. Kor. 3:15, missä sanotaan: ”Jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.” On selvää, ettei tässä tarkoiteta kirjaimellista tulta, sillä kristityt eivät rakenna kirjaimellisesta ”kullasta, hopeasta, jalokivistä” eivätkä ”puusta, heinistä tai oljista”, niin kuin mainitaan 12. jakeessa. Siinä puhutaan lisäksi ihmisen pelastumisesta ikään kuin tulen läpi, koska hänen tekonsa palavat. Hän rakensi huolettomasti eli epäviisaasti tässä elämässä; tässä elämässä hänen työnsä tuhoutuvat, ja sen tähden hän pelastuukin tässä elämässä, ikään kuin koettelevan tulen läpi.

Jumalan sana osoittaa Jumalan järkeväksi, oikeudenmukaiseksi, rakkaudelliseksi ja vanhurskaaksi. Hän on ryhtynyt toimenpiteisiin sellaisten syntien anteeksi antamiseksi, jotka eivät ole tahallisia, Poikansa Jeesuksen Kristuksen lunastusuhrin perusteella. Koska se uhri puhdistaa meidät kaikesta synnistä ja syyllisyydentunnosta, niin se ei jätä jäljelle mitään ajallisella rangaistuksella maksettavaa, rangaistuksella, joka voitaisiin tai otaksutaan voitavan torjua aneilla. Varsinkaan kuoleman jälkeen ei jää mitään maksettavaa, koska ihminen on kuolemassa täysin tiedoton, tyystin vailla ajatuksia ylösnousemukseen asti, jos hän sen saa. Jumalan anteeksianto on täydellinen!

[Alaviitteet]