Miksi nimi ”Jehovan todistajat”?
”MITÄ nimessä on? Se, mitä me kutsumme ruusuksi, tuoksuisi yhtä ihanasti millä muulla nimellä hyvänsä”, sanoi Shakespeare. Se on totta, mutta se tarvitsisi silti jonkin nimen erotukseksi muista kukista.
Nimet ovat tärkeitä. Me emme voisi oikein tunnistaa tiettyjä ihmisiä, paikkoja tai esineitä ilman nimiä. Nimi on Nykysuomen sanakirjan mukaan ”sana tai sanaliitto, jota käytetään ilmaisemaan jotakuta henkilöä, jotakin oliota, esinettä tai asiaa, nimitys”. Eräiden hyvin alkukantaisten kansojen keskuudessa ei henkilöille anneta erikoisnimeä, vaan heidät tunnistetaan jostain ruumiillisesta erikoisuudesta, kuten pituudesta, koosta ja muusta sellaisesta. Mutta miten käy, kun useat henkilöt muistuttavat kovasti toisiaan? Yritys tulla toimeen ilman nimiä tuo vaikeuksia.
Jumala painottaa Sanassaan Raamatussa toistamiseen nimien, eritoten oman nimensä Jehovan, tärkeyttä. Hän pitää myös palvelijoittensa nimiä tärkeinä, kuten voimme nähdä siitä, että hän itse muutti toisinaan heidän nimiään: Abramin Aabrahamiksi, Saarain Saaraksi, Jaakobin Israeliksi. Ja Jeesus muutti Simonin nimen Keefaaksi, mikä on käännettynä Pietari. Ei meidän tule myöskään sivuuttaa sitä seikkaa, että opetuslapsia sanottiin ”Jumalan kaitselmuksesta” Antiokiassa ensiksi ”kristityiksi”. – Joh. 1:42; Apt. 11:26, Um.
Niin kauan kuin kristillisessä seurakunnassa oli ainoastaan muutamia tuhansia ja apostolit olivat elossa, nimi ”kristitty” oli kyllin tunnusomainen ja erottava. Kaikki, jotka tunnustautuivat kristityiksi, mutta joiden vakaumus tai käytös oli ristiriidassa heidän väitteensä kanssa, erotettiin heti kristillisestä yhteiskunnasta. Noina päivinä oli nimellä ”kristitty” selvä, ainoalaatuinen merkitys, sillä se rajoittui Jeesuksen Kristuksen vilpittömiin, valistuneisiin, antautuneisiin, aitoihin seuraajiin.
Mutta apostolien kuoleman jälkeen kylvi vihollinen, Saatana Perkele, jäljittelykristittyjen siemeniä peltoon, ja niin siitä tuli ennen pitkää luopioitten ja teeskentelijöitten pelto, mikä kantoi kuitenkin kristittyjen nimeä, kristikunta. (Matt. 13:24, 25) Tämä veti vuorostaan yhä enemmän ei-kristittyjä laumaan. Toisista tuli kristittyjä ainoastaan nimeltä vainon välttämiseksi. Sattuvana esimerkkinä tästä olivat muinaiset Saksan saksilaiset, jotka Kaarle Suuri käännytti pakolla, ja Espanjan marranot, juutalaiset, jotka sanoivat olevansa kristittyjä välttääkseen valtion roomalaiskatolisen kirkon vainon. Ihmistä pidettiin täten monet vuosisadat Euroopassa kristittynä siihen katsomatta, mitkä hänen vakaumuksensa tai käytöstapansa olivat, niin kauan kuin hän ei väittänyt olevansa juutalainen, muslimi tai ateisti.
PILKKANIMIÄ
Tällainen asiaintila muodosti ongelman uskonpuhdistajille, kun he ilmaantuivat näyttämölle. Miksi he ja heidän seuraajansa kutsuisivat itseään, kun nimitystä kristitty käytettiin niin väljästi? Miten he voisivat erottautua muista? He noudattivat epäviisaasti kerran toisensa jälkeen vähimmän vastustuksen tietä omaksuen sen pilkkanimen, minkä heidän vihamiehensä antoivat heille. Eräs historioitsija kertoo, miten tämä tapahtui luterilaisten ollessa kysymyksessä:
”Nimitystä ’luterilainen’ käytettiin jo Lutherin aikana. Luther vastusti tätä nimitystä, vaikkakaan ei suinkaan erityisestä vaatimattomuudesta, mitä hänellä ei ollut jos hänen oppinsa oli kysymyksessä, vaan vain siksi, että hän ajatteli, että hänen jumaluusoppinsa oli ainoa oikea ja aito kristinoppi ja ettei ole mitään muuta keinoa olla tosi kristitty kuin olemalla ’luterilainen’. Jos hän tarvitsi sanaa, mikä erotti hänen seuraajansa paavilaisista (Papisten), niin hän piti parempana sanaa ’evankeliset’, evankeliumin seuraajat. Myöhemmin hän myöntyi kumminkin käyttämään nimeään, ja hän sanoo itse: ’Me niin sanotut luterilaiset.’” – The Theology of Martin Luther (Martti Lutherin jumaluusoppi), H. H. Kramm.
Toiset auktoriteetit esittävät muita yksityiskohtia. Tätä nimeä käyttivät pilkallisesti roomalaiskatolilaiset, ensimmäisinä heistä saksalainen jumaluusoppinut Johann Eck ja paavi Hadrianus VI. Syihin, mitkä on esitetty sille, että Lutherin seuraajat hyväksyivät nimen ”luterilainen”, oli heidän erottautumisensa niistä protestanteista, jotka seurasivat sveitsiläisiä uskonpuhdistajia Calvinia ja Zwingliä ja joiden jumaluusopista he olivat eri mieltä. Mutta omaksuessaan tämän nimen he jättivät huomioon ottamatta apostolin neuvon: ”Kun toinen sanoo: ’Minä olen Paavalin puolta’, ja toinen: ’Minä olen Apolloksen’, ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin? Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on?” – 1. Kor. 3:4, 5.
Ne, jotka liittyivät 18. vuosisadalla John Wesleyn uskonpuhdistusliikkeeseen hänen ollessaan Oxfordin yliopistossa Englannissa, joutuivat samaan ansaan. Huomattuaan useimpien opiskelijoitten hengellisyyden puutteen he tulivat yhteen ”syventääkseen hengellistä elämäänsä rukouksen ja Raamatun tutkimisen avulla. Heitä kutsuttiin ’metodisteiksi’ ensin pilkallisessa mielessä, koska he olivat tavattoman täsmällisiä ja ’metodin mukaisia’ uskonnollisten velvollisuuksiensa noudattamisessa ja elämänsä sääntelemisessä.” Wesleynkin seuraajat sallivat siten vihamiestensä antaa heille heidän tunnusomaisen nimensä. – Cyclopedia of Religious Knowledge (Uskontietouden tietosanakirja), Sanford.
Ystävien seura, mikä tunnetaan yleisemmin kveekareina, on myös eräs esimerkki. ”Lisänimi kveekarit [engl. quakers = vapisijat] annettiin ivallisesti, koska he usein vapisivat Jumalan rajattoman puhtauden ja majesteetin tunnossa, ja tästä nimestä, mihin he pikemminkin alistuivat kuin valitsivat sen, on tullut yleinen nimitys.” – McClintock & Strong’s Cyclopædia, 3. osa, s. 668.
Ja sitten ovat baptistit. Heitä kutsuttiin aluksi pilkkanimellä anabaptistit eli uudelleenkastetut, koska he vaativat, että kaikki, joiden päälle oli lapsena pirskoteltu vettä, on kastettava upottaen, kun he ottavat vastaan Kristuksen oman vakaumuksensa tähden. He itse eivät hyväksyneet tätä nimeä, vaan vaativat, että heidät tulee tuntea ainoastaan ”kristittyinä”, ”apostolisina kristittyinä”, ”veljinä” ja ”Kristuksen opetuslapsina”. Mutta lopulta hekin ottivat lisänimensä, mikä oli annettu ivaten, erisnimekseen ja kutsuivat itseään baptisteiksi.
RAAMATUNTUTKIJAT
Tosiasiat osoittavat, että niidenkin vilpittömien kristittyjen Raamatun tutkijoitten edessä oli nimikysymys, jotka alkoivat kokoontua tutkimaan Jumalan sanaa noin vuodesta 1870 eteenpäin. He olivat olleet ennen baptisteja, kongregationalisteja, luterilaisia, metodisteja, presbyteerejä ja roomalaiskatolilaisia. Mutta millä nimellä heidät pitäisi tunnettaman nyt? Niinpä eräässä heidän varhaisessa kokouksessaan nousi entinen presbyteeridiakoni ja kertoi nähneensä jollain rautatieasemalla laatikossa vuohen, mitä ei voitu lähettää määräpaikkaansa, koska vuohi oli syönyt osoitelippunsa. ”Ja nyt”, hän jatkoi, ”minä olen kuin se vuohi. Minulla oli ennen osoitelippu, mutta minä söin sen” (Jumalan aikakausisuunnitelman lukemisen seurauksena), ”enkä tiedä nyt, mihin kuulun.”
He olivat tosin kristittyjä, ja Raamattu käyttää nimitystä ”kristitty”, mutta kun kirjaimellisesti sadat miljoonat väittävät olevansa kristittyjä, ei tämä nimitys ilmaise heitä selvästi. Sitä paitsi on olemassa erityinen uskonlahko, millä on nimi ”Kristillinen kirkko”, sekä toinen, mikä tunnetaan ”Kristuksen opetuslapsina”.
Toiset olivat ivallisesti kutsuneet heitä ”millenisteiksi”, ”russelilaisiksi”, ”rutherfordilaisiksi” ja ”vartiotornilaisiksi”. He kieltäytyivät viisaasti tunnustamasta virallisesti mitään näistä pilkkanimistä. Totuus Kristuksen millennium- eli tuhatvuotishallituksesta oli vain yksi heidän opeistaan; he eivät seuranneet ketään ihmisjohtajaa, vaan yksistään Mestariaan, Jeesusta Kristusta, ja Vartiotorni-lehti oli pelkästään yksi niistä julkaisuista, joita he käyttivät Jumalan sanan totuuden levittämiseksi.
Toistaiseksi he puhuivat itsestään ”raamatuntutkijoina”, ja yksi heidän kansainvälisistä järjestöistään tunnettiin Kansainvälisenä Raamatuntutkijain Seurana. Mutta oliko se nimi riittävän erottava, heille ominainen ja täysin vastaava? Ei. Miksi ei? Koska he eivät olleet ainoita raamatuntutkijoita. Oli kaikenlaisia raamatuntutkijoita, jotka olivat yhä kristikunnan eri uskontunnustusten sitomia: raamatuntutkijoita, jotka olivat fundamentalisteja, modernisteja ja joitakuita, jotka olivat deistejä. Ja kaikki nämä suorittivat Raamatun tutkintaa. Lisäksi oli eräitä, jotka olivat aiheuttaneet jakaumia, joista puhutaan Roomalaiskirjeen 16:17:nnessä, ja jotka olivat eronneet ja yhä puhuivat itsestään raamatuntutkijoina. Nimitys raamatuntutkijat oli kaikkea muuta kuin tunnusomainen, erottava.
Mutta vielä merkityksellisempää oli, että nimitys raamatuntutkijat ei ollut lainkaan sopiva. Sillä ei ollut ensiksikään mitään raamatullista esikuvaa. Nämä kristityt eivät myöskään olleet pelkästään raamatuntutkijoita, vaan sellaisia Raamatun tutkijoita, jotka hyväksyivät Raamatun Jumalan henkeytettynä sanana; Raamatun tutkijoita, jotka olivat antautuneet tekemään Jumalan tahdon ja kulkemaan Jeesuksen Kristuksen askeleissa; Raamatun tutkijoita, joiden joukossa joka ainoa oli myös Jumalan nimen ja valtakunnan saarnaaja.
JEHOVAN TODISTAJAT – MIKSI?
Mutta Raamatussa oli yksi nimi, mitä Jumala oli käyttänyt palvelijoistaan ja mitä ketkään muut eivät olleet ottaneet eivätkä halunneetkaan ottaa. Se oli nimi, mikä sopi heille ainutlaatuisesti, nimittäin Jehovan todistajat, mikä perustuu Jesajan 43:10, 12:nteen (Um): ”’Te olette minun todistajiani’, sanoo Jehova, ’minun palvelijani, jonka minä olen valinnut.’” ”’Te olette minun todistajiani’, sanoo Jehova, ’ja minä olen Jumala.’”
Raamattu sanoo nimenomaan, että Kristuksen seuraajien piti olla etusijassa kansa Jehova Jumalan nimelle. Niinpä profeetta Aamos ennusti, että Jehova Jumala ennallistaa kaikki ne, ’jotka hänen nimiinsä otetaan’. Apostoli Pietari ”on kertonut, kuinka Jumala ensi kerran katsoi pakanain puoleen ottaakseen heistä kansan omalle nimellensä”. Ja Ilmestyskirjassa osoitetaan toistamiseen, että voidelluilla kristityillä on heidän Jumalansa nimi kirjoitettuna heidän otsaansa, huomattavalla paikalla kaikkien nähtävänä. – Aam. 9:11, 12; Apt. 15:14; Ilm. 3:12; 14:1; 22:4.
Kristikunnan johtajat väittävät, että tosi Jumala, Luoja, Raamatun Jumala, ei tarvitse erikoisnimeä. He erehtyvät tässä. He sulkevat siten silmänsä näkemästä, että on paljon vääriä jumalia, mitkä ihmiset ovat asettaneet ainoan tosi Jumalan kilpailijoiksi, ja että hän tarvitsee sen tähden erikoisnimen itsensä erottamiseksi kaikista muista, niin kuin Raamattukin selvästi näyttää: Minä ”panen toimeen rangaistustuomion, jonka minä olen langettanut kaikista Egyptin jumalista. Minä olen Herra [Jehova, Um].” ”Kaikki kansojen jumalat ovat epäjumalia, mutta Herra [Jehova, Um] on tehnyt taivaat.” ”Minä, Herra [Jehova, Um], se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” ”Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja, niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut.” – 2. Moos. 12:12; Ps. 96:5; Jes. 42:8; 1. Kor. 8:5, 6.
Mutta miksi kenenkään on välttämättä todistettava ainoasta tosi Jumalasta? joku saattaa kysyä. Ainakin neljästä selvästä syystä. Ensisijaisesti siksi, että Jehova Jumala on näkymätön, kukaan ei voi nähdä häntä ja elää. (2. Moos. 33:20) Näkyvä luomakunta todistaa Jehovan olemassaolosta ja voimasta ja viisaudesta, mutta ei voi kertoa ihmisille, mikä on Luojan nimi ja mitkä hänen muut ominaisuutensa ja päätöksensä ovat. Näiden seikkojen tunnetuksi tekemiseksi Jehova vaatii älyllisiä ihmistodistajia.
Toiseksi sen takia, että Saatana Perkele on asettanut kyseenalaiseksi Jehovan yksinvaltiuden, ja niiden olosuhteitten tähden, mitkä Saatana on aiheuttanut maan päälle ja mitkä heittävät epäsuotuisan varjon Jehovan ylle, on välttämätöntä, että Hänellä on todistajia antamassa kaikille ihmisille tietoa häntä koskevasta totuudesta. – 1. Moos. 3:1–6; Ilm. 12:12.
Kolmanneksi, koska Saatana kerskui voivansa vieroittaa kaikki ihmiset pois Jehova Jumalasta, niin todistaakseen Saatanan valehtelijaksi Jumala tarvitsee ehdottomasti uskollisia todistajia maan päällä. – Job 1:6–12; Sananl. 27:11.
Ja neljänneksi on lähestymässä nopeasti aika, jolloin Jehova saattaa itsensä kerta kaikkiaan kunniaan kaikkeuden Yksinvaltiaana hävittämällä kaikki vihollisensa ja vapauttamalla kansansa. Näiden seikkojen takia tarvitaan todistajia kaiuttamaan vetoavaa varoitusta, niin että vanhurskautta rakastavat voivat paeta turvaan ja että jumalattomat tietävät, miksi heidät tuhotaan, kun Harmagedon yllättää heidät. – Ilm. 16:14, 16.
Nykyiset Jehovan todistajat ovat todistaneet varhaisesta alustaan lähtien Jehovan nimestä. Mutta vasta vuonna 1931 teki heihin erityisen vaikutuksen se, että Jesajan 43:10, 12:nnen sanat soveltuvat nimenomaisesti heihin, ja niin he hyväksyivät tuona vuonna virallisesti eräässä konventissa tämän nimekseen.
Ottaessaan tämän nimen Jehovan todistajat eivät menetelleet julkeasti. Eivätkö he olleet todistaneet tästä nimestä, ja eivätkö he olleet päättäneet tehdä niin jatkuvastikin? Varmasti! Toiset asettivat kyseenalaiseksi, mahtaisiko tämä nimi pysyä vai ei. Onko se pysynyt? Kyllä, sillä kolmekymmentä vuotta myöhemmin sanoo Websterin lyhentämätön sanakirja kolmannessa painoksessa: ”Jehovan todistajat: Sellaisen ryhmän jäseniä, joka todistaa levittämällä kirjallisuutta ja henkilökohtaisesti evankelioimalla Jumalan teokraattisen hallituksen opeista, organisoitujen uskontojen ja hallitusten syntisyydestä ja läheisestä tuhatvuotiskaudesta.” Ja Nykysuomen sanakirja sanoo hakusanan ’todistaja’ kohdalla: ”Jehovan todistajat ’kristillinen järjestö, joka mm. pitää Raamattua ehdottomana auktoriteettina, hylkää sielun kuolemattomuus- ja kolminaisuusopin sekä julistaa oppia Jeesuksen Kristuksen kuninkaana hallitsemasta taivaallisesta Jumalan valtakunnasta’.”
Jehovan todistajat ovat ylpeitä saadessaan kantaa tätä nimeä ja koettavat huolellisesti elää aina sen mukaisesti, eivät ainoastaan todistaessaan suullisesti, vaan myös käyttäytymällä niin, etteivät tuottaisi häpeää Jehovan nimelle. Se on totisesti nimi, mikä asettaa heidät eroon kaikista muista kristityiksi tunnustautuvista.