Onko aina viisasta antaa hyväntekeväisyyteen?
MILTÄ hyväntekeväisyyteen antaminen tuntuisi sinusta, jos vain 1–5 prosenttia lahjoittamastasi menisi puutteessa oleville, kun taas muu osa kuluisi hyväntekeväisyysvarojen keräämisen kustannuksiin? Miltä hyväntekeväisyyteen antaminen tuntuisi sinusta, jos tietäisit, että hyväntekeväisyysjärjestön johtaja saisi palkkaa ja muita korvauksia lähes 300000 markkaa vuodessa? Olisit tuskin mielissäsi ja onnellinen siitä, vai mitä? Sellaista tapahtuu kuitenkin toistuvasti!
Yksistään Yhdysvalloissa lahjoitetaan vuosittain hyväntekeväisyyteen yli 20 miljardia dollaria (yli 76 miljardia markkaa). Tästä määrästä noin 41 prosenttia annetaan uskonnollisiin tarkoituksiin, 16 prosenttia sairaanhoitoon ja koulutukseen, 7 prosenttia puutteessa olevien auttamiseen ja loput kulttuuri- ja muihin tarkoituksiin.
Varoja kerääviä hyväntekeväisyysjärjestöjä on monia; toiset ovat kansainvälisesti, toiset vain paikallisesti tunnettuja. Monet ovat myös syyt, miksi ihmiset antavat hyväntekeväisyyteen. Jotkut antavat, koska he ajattelevat sen edistävän heidän liiketoimiaan tai koska lahjat ovat vähennyskelpoisia verotuksessa. Toiset antavat syyllisyyden tunteensa tähden, ikään kuin he sovittaisivat syntinsä hyväntekeväisyydellä. Toiset antavat uskonnollisista tai ihmisystävällisistä syistä, myötätunnosta, ymmärtämyksestä tai säälistä.
Ei voida kieltää, että antamisesta voi koitua siunauksia, kuten Jeesus, Jumalan Poika, tähdensi sanoessaan: ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.” (Apt. 20:35) Mutta hän osoitti myös, että väärästä vaikuttimesta antaminen voi olla tyhjän veroista eikä tuo Jumalan suosiota. – Lue Matt. 6:1–4.
Oikeista vaikuttimista antaminen tuo tosin siunauksen, mutta antajan olisi järkevää varmistautua siitä, että hän antaa arvollisiin tarkoituksiin. Missä määrin niitä miljardeja, jotka annetaan hyväntekeväisyysjärjestöille, käytetään ihmisten auttamiseen, ja missä määrin näitä ihmisystävällisinä pidettyjä järjestöjä johdetaan tai käytetään taloudellisen hyödyn saamiseksi?
Uskonnon nimessä
Tämäntapaista antamista ja siinä käytettyjä menetelmiä valaisi eräs kalifornialainen sanomalehti kirjoituksessaan ”Liian paljon menee yleiskuluihin, henkilökuntaa syytetään korkeista keräyskustannuksista”. Siinä mainittiin kaupungin ”hyväntekeväisyysasiain lautakunnan” puheenjohtajan sanoneen, että ”viheliäisintä huijausta hyväntekeväisyyden alalla” harjoitetaan ”Jumalan nimessä”. Tällaisesta uskontojen tukemasta ammattimaisesta hyväntekeväisyystoiminnasta hän sanoi edelleen: ”Uskonnolliset ryhmät ja ne, jotka keräävät varoja Herran nimessä, ovat pahimpia rikkojia.”
Tuolle syytteelle antoi lisäpainavuutta kirjoitus, joka ilmestyi muutama vuosi sitten roomalaiskatolisessa maallikkojulkaisussa nimeltä Ramparts. Siinä syytettiin erästä Yhdysvaltain johtavaa roomalaiskatolista piispaa ”hyväntekeväisyyskepposen” tekemisestä Yhdysvaltain katolilaisille varoja keräävällä järjestöllään nimeltä ”Uskon levittämisen yhdistys”. Kirjoittaja, joka oli haastatellut 35 piispaa, jotka toimivat maapallon kehittymättömillä alueilla, mainitsi: ”Yhdistys kerää miljoonia dollareita vuodessa mukamas maailman köyhien auttamiseksi . . . mikä on luultavasti kaikkien aikojen suurimpia hyväntekeväisyyspetoksia.” Kun piispan huomio kiinnitettiin näihin syytöksiin, hän kieltäytyi haastattelusta, jossa niistä olisi keskusteltu, ja hänen toimistonsa ilmoitti, että hänellä ”ei ollut mitään sanottavaa”.
Työskentelevätkö he omaa etuaan tavoittelematta?
Yleensä ajatellaan, että hyväntekeväisyysjärjestöissä palvelevat työskentelevät epaitsekkäistä vaikuttimista, mutta onko välttämättä niin? Esimerkiksi useiden vuosien ajan eräs hyväntekeväisyysjärjestö keräsi rahaa aasialaisten orpojen ruokkimiseksi, jonka se väitti pystyvänsä tekemään 12 dollarilla (46 markalla) kuukaudessa orpoa kohti. Mutta oliko tuon järjestön johtaja pääasiallisesti kiinnostunut noista orvoista? Hän sai vuosittain yhtä paljon palkkaa, 20000 dollaria (76000 markkaa), kuin hän sai ollessaan Virginian osavaltion kauppakamarin johtavana toimihenkilönä.
Toinen esimerkki oli edesmennyt Basil O’Connor, joka yhdessä presidentti Rooseveltin kanssa perusti kansallisen säätiön March of Dimes ja oli säätiön johtajana sen perustamisesta vuonna 1938 vuoteen 1972 asti, jolloin hän kuoli. Vaikka hän alunperin sai ainoastaan korvauksen kuluistaan, hän sai viimeisinä 13 vuotena palkkaa 54000 dollaria (210000 markkaa) ja korvausta kuluistaan 21405 dollariin (81000 markkaan) asti vuodessa. Miten monet niistä, jotka lahjoittivat March of Dimes -säätiölle, olivat tietoisia siitä, että sen johtajalle maksettiin 75000 dollaria vuodessa? Tuntuisiko antaminen sinusta samalta, jos tietäisit sen? Etkö saattaisi ajatella voivasi tehdä enemmän hyvää antamalla suoraan henkilökohtaisesti niille, joiden tiedät olevan puutteessa?
Suuret keräyskulut
Arvossa pidetyt, laajalti tunnetut hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten Punainen Risti, pitävät 10–15 prosentin keräyskuluja kohtuullisina ja oikeudenmukaisina. Näin ollen jokaisesta kerätystä markasta 85–90 penniä pitäisi käyttää suoranaiseen hyväntekeväisyyteen. Mutta monet hyväntekeväisyysjärjestöt jäävät melkoisesti jälkeen tässä suhteessa. Niinpä Yhdysvaltain munuaissäätiö keräsi ensimmäisenä vuotenaan (1971–72) yli 779000 dollaria (3000000 markkaa), mutta vain 5 prosenttia eli 39000 dollaria (150000 markkaa) meni sairaanhoitoon; muu osa käytettiin ”hallintokuluihin”, kuten New York Post -lehti kirjoitti 8. kesäkuuta 1973.
Eräs Seattlessa Washingtonissa Yhdysvalloissa ilmestyvä sanomalehti paljasti tämän hyväntekeväisyyskampanjoitten heikkouden, kun se kirjoitti jättiläiskirjaimin etusivullaan: ”Hyväntekeväisyyskampanjoilla naurettavan suuret kustannukset.” Se kertoi tapauksesta, jossa hyväntekeväisyyteen käytettiin vain 25000 dollaria (95000 markkaa) muka siihen tarkoitukseen kootuista 500000 dollarista (1900000 markasta) eli vain 5 prosenttia. Monien muiden esimerkkien joukossa oli myös tapaus, jossa ammattimaisille kerääjille annettiin 131288.92 dollaria (noin 500000 markkaa), kampanjan suojelijana toimivalle järjestölle 7893 dollaria (noin 30000 markkaa) ja varsinaiseen hyväntekeväisyyteen eräälle sydäntautisten yhdistykselle ja yhdistykselle, joka tukee vapaa-ajan- ja nuorisotoimintaa, vain 1000 dollaria (3800 markkaa). Siis vähemmän kuin 1 prosentti annettiin puutteessa oleville ja apua tarvitseville!
Kirjoituksessa, joka oli otsikoitu ”Hyväntekeväisyydellä rosvoavat saalistavat herkkäuskoisia”, eräs kanadalainen sanomalehti kuvaili äskettäin tapaa, jolla jotkut ammattilaiset hoitavat hyväntekeväisyyskampanjoita. Ensin he hankkivat kampanjan suojelijaksi jonkin uskonnollisen tai yhteiskunnallisen järjestön, jolle he lupaavat osan saaduista lahjoituksista. Aluksi palkataan kokeneita miehiä pyytämään lahjoituksia puhelimitse. He saavat 25 penniä jokaisesta markasta, jonka hankkimisessa he ovat olleet välikappaleina. Sitten kerääjä, tavallisesti nainen, käy noutamassa sen, mitä puhelimessa on luvattu, ja hän saa 15 penniä jokaisesta keräämästään markasta. Rynnistyksen toimeenpanija saa 40 penniä jokaisesta markasta, jolloin hyväntekeväisyyteen ja kampanjan suojelijana toimineelle järjestölle jää 20 penniä.
Yhdysvaltain hyväntekeväisyysneuvonnan liiton presidentti tunnusti hyväntekeväisyysrynnistyksissä esiintyvän oman edun tavoittelun vaaran, kun hän neuvoi: ”Kenenkään ei tulisi missään olosuhteissa antaa mihinkään hyväntekeväisyyteen vieraan henkilön puhelinsoiton perusteella.” Ohimennen voidaan kuitenkin todeta erään tällaiseen huijaustoimintaan osallistuneen miehen valittaneen, että puhelimella soittajille ja rahojen kerääjille maksetaan yksinkertaisesti siitä syystä, että uskonnolliset, yhteiskunnalliset tai poliittiset järjestöt, jotka tukevat sellaisia kampanjoita, eivät halua ponnistella lainkaan itse. Jos ne olisivat halukkaat tekemään itse ”kenttätyön”, ne voisivat pitää 85–90 penniä jokaisesta keräämästään markasta.
Tulisiko kerjäläiselle antaa?
Kerjäämisestä on tullut monissa maailman suurkaupungeissa tuottava elinkeino. Kerjääjien joukossa on huomattava määrä hippinuoria. Kerjäläisen ei tarvitse enää vedota sokeuteen, rampuuteen eikä köyhyyteen. Mikä tahansa syy näyttää riittävän. Niinpä eräs sanfranciscolainen kerjäläinen kerskuu kokoavansa jopa 400 dollaria (1500 markkaa) viikossa kaupungin hippitemppelissä käyviltä turisteilta.
Eräs newyorkilainen viulunsoittaja, joka oleilee usein teatterikortteleissa, ansaitsee vielä paremmin. Koska hän soittaa sangen hyvin ja erityisesti koska hänellä on kilpi, johon on kirjoitettu: ”Viulunsoittaja tarvitsee rahaa jatko-opintoja varten”, hän kykenee raastamaan ohikulkijoitten sydänjuuria. Seurauksena on, että hän ansaitsee keskimäärin 35 dollaria (130 markkaa) tunnissa. Hän on lisäksi saanut šekkejä, obligaatioita, kameroita, rannekelloja ja kutsuja päivällisille ja Karibianmeren risteilyille.
On totta, että joskus saattaa olla aikoja, jolloin joku kerjää siksi, että hän on todella puutteessa; hän olisi halukas tekemään työtä mutta on joko työkyvytön tai ei pysty löytämään työtä. Luonnononnettomuuksien, nälänhädän ja vakavan taloudellisen lamakauden aikana monet ihmiset joutuvat ahdinkoon. Silloin on kysymys siitä, että kukin tekee puutteessa olevien auttamiseksi omistamallaan sen minkä voi.
Saattaa lisäksi olla tilanteita, jolloin järkevyys vaatii antamaan. Niinpä eräs mies lähestyi vanhahkoa henkilöä varhain lauantaiaamuna New Yorkin kaupungissa ja sanoi hänelle: ”Kuulkaahan, professori, pääsin juuri eilen vankilasta, joten antakaa minulle dollari.” Se oli selvästi verhottu uhkaus, ja kerjäläinen oli hyvin itsepintainen. Varsinkin jos seutu on pahamaineista, kerjäämisen kohteeksi joutunut saattaisi ajatella olosuhteitten pakottavan hänet myöntymään vaatimukseen. Kunkin täytyy tehdä oma ratkaisunsa sellaisissa tilanteissa.
Tasapainoinen näkemys
Epäilemättä on niin, kuin Jeesus sanoi: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.” (Matt. 26:11) Hän sanoi myös, että onnellisuus tulee antamisesta, epäitsekkyydestä, avuliaisuudesta. Herkkäuskoisena oleminen sen sijaan merkitsee palkan maksamista ahneille ja niille, jotka ovat liian laiskoja tekemään työtä. Koska on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat pätevien syiden vuoksi arvollisia saamaan apua, niin antajan tulisi käyttää arvostelukykyään. Niinpä vanha sanonta: ”Olkoon ostaja varuillaan”, voitaisiin muokata uudelleen: ”Olkoon antaja varuillaan.”
Tietenkin ne, jotka ovat kristittyjä evankeliuminpalvelijoita, kykenevät antamaan jotakin paljon parempaa kuin hopea ja kulta. Mitä se on? Se on Jumalan sanan totuus, joka tuo lohdutusta, toivoa ja mielenrauhan ja joka voi johtaa jopa ikuiseen elämään. Koska he ovat saaneet lahjaksi, he myös haluavat antaa lahjaksi. (Matt. 10:8; vrt. Apt. 3:1–8.) Itse asiassa juuri tämänkaltaisen, hengellisen antamisen yhteydessä apostoli Paavali mainitsi Jeesuksen sanat siitä, että suurempi onnellisuus tulee antamisesta. – Apt. 20:35.