Mikä on Raamatun kanta?
Onko uskonnollinen ”hurmio” nykyään todistus Jumalan hengestä?
”ÄÄNTEET tulivat suustani, aivan kuin olisin osannut puhua sitä kieltä koko ikäni”, kertoi naishenkilö, joka äskettäin alkoi puhua ”kielillä”. Hän lisäsi: ”Se oli niin luonnollista ja ihanaa. Tunsin suurta rauhaa, sisäistä rauhaa ja läheisyyttä Jumalaan. Ja minä itkin. En voinut olla itkemättä, se oli niin ihanaa.”
Tämä nainen kuuluu niihin satoihin tuhansiin ”karismaatikkoihin”, jotka väittävät, että Jumalan henki on antanut heille ”lahjoja” (kreik. kharísmata), kuten parantamisen, ennustamisen ja tuntemattomilla kielillä puhumisen lahjan. (Vrt. 1. Kor. 12:4, 9, 10.) Usein sellaisiin ilmiöihin liittyy uskonnollinen ”hurmio”, josta Encyclopædia Britannica -tietosanakirja (vuoden 1974 painos) sanoo, että siinä ihminen ’kokee sisäisen näyn Jumalasta tai suhteestaan tai yhteydestään jumalolentoon’.
Senkaltaiseen ”kokemukseen” liittyvät voimakkaat tunteet ovat saaneet monet uskomaan, että he ovat saaneet Jumalan pyhän hengen. Onko uskonnollinen hurmio todellakin nykyään todistus Jumalan hengestä?
Kautta ihmisen historian lukemattomat ihmiset, jotka ovat kuuluneet kaikenlaisiin uskontoihin, ovat todistaneet joutuneensa yliluonnollisiin hurmiotiloihin. Sellaiset kokemukset olivat yleisiä esimerkiksi muinaisissa pakanallisissa ”mysteeriuskonnoissa”, ja niitä pidettiin todisteena ”uudestisyntymisestä” mystisessä mielessä. Mutta vaikka nämä kokemukset saattoivat olla miellyttäviä, ne eivät tulleet Jumalalta, sillä Raamattu sanoo sellaisesta uskonnonharjoituksesta: ”Mitä kansat uhraavat, sen ne uhraavat demoneille eivätkä Jumalalle.” – 1. Kor. 10:20.
Raamatussa olevaan Jobin kirjaan on merkitty muistiin teemanilaisen Elifaan puhe, jossa hän kertoo seuraavan yliluonnollisen uskonnollisen kokemuksen: ”Tuulen henkäys hiveli kasvojani, ihoni karvat nousivat pystyyn. Siinä seisoi – sen näköä en erottanut – haamu minun silmieni edessä; minä kuulin kuiskaavan äänen.” (Job 4:15, 16) Tuo hengen aiheuttama kokemus ei kuitenkaan ollut peräisin Jumalasta; Jumalahan moitti Elifasta siitä, että hän ’ei puhunut minusta oikein’. – Job 42:7.
Miten on nykyään? Voisiko olla niin, että uskonnollisen hurmion kokemukset, joiden jotkut sanovat olevan pyhän hengen aiheuttamia, eivät tulekaan Jumalalta? Näin ilmeisestikin on, sillä sellaiset tuntemukset saattavat miellyttävyydestään huolimatta liittyä menettelyihin, joita Jumala ei hyväksy. Esimerkiksi kirjassaan Patterns of Prophecy (Ennustelun kaavoja) Alan Vaughan sanoo joutumisestaan ”yliluonnolliseen tilaan”: ”Sen mukana tulee usein eräänlainen rakkaudellinen tunne ja nousee sisäinen hyvänolon tunne, josta kihoaa niin sanoakseni karismaattinen tunne.” Mutta sen sijaan että Raamattu pitäisi ”yliluonnollisia” kykyjä todisteena Jumalan hengestä, se liittää okkulttiset menettelyt, kuten selvänäköisyyden ja ennalta tietämisen, demonien eli ”pahojen henkivoimien” vaikutukseen. – Apt. 16:16; 5. Moos. 18:10–12; Ef. 6:12.
Ilmeisesti siis uskonnollinen hurmio tai muut yliluonnolliset kyvyt eivät itsessään ole todistus Jumalan hengestä. Ne saattavat todellisuudessa olla peräisin demoneista. Miten sitten ihminen voi tietää, onko hänellä todella Jumalan henki?
Todisteet siitä ilmenevät pääasiallisesti tavassa, jolla ihminen käyttäytyy päivästä päivään. Apostoli Paavali sanoi siitä: ”Te ette kuitenkaan ole sopusoinnussa lihan, vaan hengen kanssa, jos Jumalan henkeä todella asuu teissä.” (Room. 8:9) Jumalan henki edistää hyvää kristillistä käytöstä ja vastustaa syntisen ”lihan” alaspäin vetävää voimaa. Uuden testamentin teologinen sanakirja (Theological Dictionary of the New Testament) vertaa tätä ajatusta Roomalaisille 7:20:ssä olevaan Paavalin mainintaan ”minussa asuvasta synnistä”.
”Synnin asuminen ihmisessä ilmaisee sen hallitsevan häntä . . . [Se] ei ole väliaikainen vieras, vaan sen jatkuva läsnäolo tekee siitä talon isännän . . . Paavali voi puhua kuitenkin aivan samoin Hengen herruudesta. . . . Tämä ’asuminen’ on enemmän kuin hurmostila.”
Miten ihminen voi alistua Jumalan hengen ”herruuteen” elämässään? Ei varmastikaan yrittämällä kehittää ”yliluonnollista tunnetta” jättämällä tahallisesti huomioon ottamatta ”aistien sanomat”, mihin eräs ”mystiikkaa” käsittelevä teos kannustaa. Raamattu neuvoo: ”Älkää enää muovautuko tämän asiainjärjestelmän mukaan, vaan muuttukaa uudistamalla mielenne voidaksenne koettelemalla todeta Jumalan hyvän ja otollisen ja täydellisen tahdon.” (Room. 12:2) Samaten luemme Kolossalaisille 3:9–11:stä: ”Riisukaa pois vanha persoonallisuus tottumuksineen ja pukeutukaa uuteen persoonallisuuteen, joka uudistuu täsmällisen tiedon avulla Hänen kuvansa mukaan, joka sen loi.”
Saadakseen Jumalan henkeä ihmisen täytyy näin ollen ennen kaikkea ’uudistaa mielensä’ sitä koskevan ”täsmällisen tiedon” avulla, minkä Jumala hyväksyy. Se merkitsee sitä, että hänen täytyy tutkia huolellisesti Raamattua. Sitten hänestä täytyy tulla ’sanan tekijä’, niin että hän mukauttaa elämänsä oppimiinsa jumalisiin periaatteisiin. – Jaak. 1:22–25.
Mutta eikö Jumalan henki ilmennyt ensimmäisen vuosisadan kristityissä siten, että he kykenivät suorittamaan ihmeitä? Jumala soi kyllä erikoiskykyjä silloisille kristityille, mutta niillä oli erikoistarkoitus. Siten Jumala todisti ”tunnusmerkein sekä ennakoivin ihmein ja monenlaisin voimateoin”, että maan päällä oleva ’kansa hänen nimelleen’ ei ollut enää juutalainen seurakunta vaan kristillinen seurakunta. (Hepr. 2:4; Apt. 15:14) Sitten kun tuo tosiasia oli käynyt ilmeiseksi, ei tarvittu enää sellaisia ihmeitä. Ne kuuluivat kristilliseen seurakuntaan vain sen alussa, ja ne oli määrä ’poistaa’. (1. Kor. 13:8) Niinpä Jeesus sanoi, ettei hänen seuraajiaan tunnistettaisi hurmostiloista tai ihmeitten tekemisestä vaan keskinäisestä rakkaudesta. – 1. Kor. 12:29, 30; 13:2; Joh. 13:35.
Jumalan henki, jonka ensisijainen hedelmä on ”rakkaus”, edistäisi varmasti ykseyttä Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajien keskuudessa. (Gal. 5:22; Ef. 4:3–6; 1. Joh. 3:23, 24; 4:12, 13) Mutta ne, jotka tavoittelevat uskonnollista hurmiota ja muita ”kokemuksia” todisteeksi Jumalan hengestä, ovat usein aiheuttaneet lisää jakaantumisia jo erittäin jakaantuneessa kristikunnassa. Evankelinen pappismies Donald G. Miller kirjoittaa tästä teoksessaan The Authority of the Bible (Raamatun arvovalta):
”Helluntaiusko väittää pohjautuvansa kokemukseen. Nykyaikaiset kielilläpuhumis- ja parantamisliikkeet väittävät pohjautuvansa kokemukseen. Kristillinen tiede perustautuu kokemukseen. Mihin kaikki päätyykään? Jos yksilön kokemus on lopullinen auktoriteetti . . . jokainen päätyy tekemään sitä, mikä on oikein hänen omissa silmissään. . . . Vaikka se saisikin ryhmän hyväksynnän, sillä on lopulta taipumus hajottaa ryhmä pirstaleiksi, joista kukin vaatii omalle erityiselle kokemustyypilleen määräävää asemaa.”
Uskonnollinen hurmostila tai ”ihmelahjat” eivät ole nykyään Jumalan hengen ilmaus. Sellaiset kokemukset saattavat liittyä jopa menettelyihin, jotka Raamattu tuomitsee. Kaikkien, jotka haluavat Jumalan hengen vaikuttavan itseensä, täytyy ’uudistaa mielensä’ Jumalan sanasta saadun täsmällisen tiedon välityksellä ja antaa tekojensa heijastaa kristityn ”uutta persoonallisuutta”. – Room. 12:2; Kol. 3:9, 10.