Mikä vastuu kristityllä on puutteenalaisista ja sairaista?
ANTELIAISUUS puutteenalaisia kohtaan on rakkauden jumalallisen ominaisuuden kaunis ilmaus. Tällaista anteliaisuutta Johannes Kastaja teroitti sanoessaan: ”Jolla on kaksi ihokasta, antakoon toisen sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa, tehköön samoin.” (Luuk. 3:11) Tämä epäitsekäs menettely on yksi tapa osoittaa rakkautta lähimmäistä kohtaan niin kuin Jumala käski israelilaisia: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” – 3. Moos. 19:18.
Israelin kansalle antamassaan laissa Jumala teki selväksi, että sen keskuudessa olevia köyhiä ei saanut tunteettomasti laiminlyödä eikä kohdella epäystävällisesti. Hän sanoi kansalleen: ”Jos sinun keskuudessasi on joku köyhä, joku veljesi jossakin porttiesi sisäpuolella siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa, niin älä kovenna sydäntäsi äläkä sulje kättäsi köyhältä veljeltäsi, vaan avaa auliisti kätesi hänelle ja lainaa mielelläsi, mitä hän puutteessansa tarvitsee.” – 5. Moos. 15:7, 8.
Jumalan suhtautuminen puutteenalaisiin ilmentää siis rakkautta. Niin kuin hän on auliisti avannut kätensä huolehtiessaan ihmiskunnan tarpeista, hänen kansansakin tulee avata kätensä auliisti auttaakseen keskuudessaan olevia puutteenalaisia. Tämän huolenpidon tuli auttaa toista israelilaista, joka oli kärsinyt jonkin vastoinkäymisen tai saanut jonkin tilapäisen takaiskun.
Puutteenalaiselta ei pitänyt ottaa epäoikeudenmukaista voittoa vaatimalla häntä maksamaan korkoa siitä, mitä hänelle oli annettu avustukseksi, sillä se ei olisi ollut käsiensä aulista avaamista. Jumalan ohjeet tässä suhteessa olivat: ”Jos veljesi sinun luonasi köyhtyy eikä jaksa pysyä pystyssä, tue häntä samoinkuin muukalaista tai loista; hän eläköön luonasi. Älä anna hänelle rahaasi korolle äläkä ota elintarpeista voittoa.” (3. Moos. 25:35, 37) Koron vaatiminen sellaisissa olosuhteissa ei auttaisi häntä, vaan olisi hänen tilanteensa itsekästä hyväksi käyttämistä.
Vaikka Jehovan israelilaisille antamat ohjeet koskivat heidän puutteessa olevia lähimmäisiään, niin se, mitä hän henkeytti kirjoittamaan Sananlaskuihin, ilmaisee, ettei lähimmäisenrakkautta tarkoitettu rajoittuneeksi ominaisuudeksi, vaan että sen piti ulottua sellaiseenkin, joka ehkä vihasi heitä. ”Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle leipää syödä, ja jos hänellä on jano, anna hänelle vettä juoda.” (Sananl. 25:21) Jeesus Kristus laajensi tätä kehotusta sanoen: ”Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä selkääsi sille, joka sinulta [korotonta, Um] lainaa pyytää. Te olette kuulleet sanotuksi: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi’. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat.” – Matt. 5:42–44.
Kun Jeesukselta kysyttiin: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” hän vastasi kertomalla vertauksen hyvästä samarialaisesta, joka näki haavoitetun miehen tien vieressä ja antoi hänelle apua, jota vastoin kaksi muuta meni hänen ohitseen. Hän kysyi sitten kysyjältään: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?” Kun kysyjä oli tunnustanut, että se oli mies, joka menetteli armeliaasti, niin Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.” (Luuk. 10:29–37) Näin Jeesuksen seuraajien huomioon saatettiin heidän velvollisuutensa osoittaa lähimmäisen hyvyyttä niillekin, jotka eivät ole uskonveljiä. Tämän osoitti Paavalikin, Jeesuksen Kristuksen apostoli: ”Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille.” – Gal. 6:10.
TÖILLÄ OSOITETTU USKO
Kristitty raamatunkirjoittaja Jaakob ilmaisee anteliaisuuden puutteenalaisia kohtaan todistukseksi uskosta osoittaen, että usko Jumalan ohjeeseen paljastuu ehdottomasti siinä, mitä kristitty tekee. Hän sanoi: ”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne’, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” – Jaak. 2:14–17.
Jos joku antaa aineellista apua kristitylle toverille, joka tarvitsee vaatetta, ruokaa ja suojaa jonkin odottamattoman tapauksen, kuten tuhoisan myrskyn, maanjäristyksen, tulipalon tai ankaran taloudellisen vastoinkäymisen takia, niin se on siis hänen uskonsa ilmaus. Jos on tietoinen hänen tarpeestaan ja kuitenkin sanoo vain hänelle: ”Lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, antamatta hänelle, mitä hänen ruumiinsa välttämättä tarvitsee, niin se ei ilmaisisi uskoa eikä rakkautta. Eikö sellainen laiminlyönti, ettei osoita rakkautta kristitylle veljelle auttamalla häntä hänen puutteensa aikana, todistaisi, että tuon henkilön usko on kuollut? Jeesuksen Kristuksen apostoli Johannes kirjoitti: ”Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä? Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” – 1. Joh. 3:17, 18.
Anteliaisuus puutteenalaisia kristittyjä kohtaan johtuu rakkaudesta ja inhimillisestä myötätunnosta. Jumala on ilmaissut molempia ominaisuuksia ihmiskuntaa kohtaan, ja hän kehottaa meitä ilmaisemaan niitä toisiamme kohtaan. Rakkaudesta kristitty on halukas jakamaan aineellista omaisuuttaan tarvitsevalle hengelliselle veljelle hänen vaikeassa tilanteessaan odottamatta mitään vasta-antia. Tätä vaatii Jumalan sana Room. 12:13:ssa: ”Pitäkää pyhien tarpeet ominanne; harrastakaa vieraanvaraisuutta.” Sellainen avustus on tilapäinen toimenpide hänen auttamisekseen toipumaan odottamattomasta taloudellisesta iskusta.
Mutta kun hän antaa tällaista apua kristityille tovereilleen tai epäuskoisille, hänellä ei ole raamatullista velvollisuutta antaa laiskalle, joka yrittää saada itsekästä hyötyä hänen kristillisestä anteliaisuudestaan.
AMMATTIKERJÄLÄISET
On laumoittain ammattikerjäläisiä, joiden tiedetään käyttävän kaikenlaista petosta näyttääkseen puutteenalaisilta ja herättääkseen myötätuntoa itseään kohtaan. Tästä kirjoittaa Harlam Gilmore kirjassaan The Beggar (Kerjäläinen): ”Yhdistämällä taitavasti vanhat vaatteet, kasvojen ilmeet ja todellisen tai tekaistun ruumiinvamman kerjäläinen antaa itsestään surullisen kuvan.” Hän tahtoo siten herättää ihmisissä myötätuntoa saadakseen heidät antamaan hänelle aineellista tukea hänen tarvitsematta tehdä työtä. Velvoittaako kristillinen anteliaisuuden periaate kristittyä antamaan mitään sellaisille ihmisille? Ohje kristilliselle anteliaisuudelle annetaan 2. Tess. 3:10:ssä: ”Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.”
Useimmissa maissa varataan puutteenalaisille nykyään sosiaalista avustusta verotuksella. Tällaisissa maissa kerjäläiset eivät useinkaan kerjää siksi, etteivät he voisi saada työtä, jos todella haluaisivat, eikä siksi, ettei valtiovalta olisi ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin niiden varalta, jotka eivät voi saada työtä, vaan siksi, että he ovat oppineet tietämään saavansa enemmän rahaa tällä tavalla.
TODELLA PUUTTEESSA OLEVAT
Ensimmäisen vuosisadan kristillisessä seurakunnassa oli varauduttu huolehtimaan sen keskuudessa puutteessa olevista leskistä, joilla ei ollut mitään elatuskeinoa eikä sukulaisia, jotka olisivat auttaneet. Tästä sanoi apostoli Paavali: ”Jos jollakin uskovaisella naisella on leskiä, niin pitäköön niistä huolen, älköönkä seurakuntaa rasitettako, että se voisi pitää huolta oikeista leskistä.” (1. Tim. 5:16) Nämä lesket olivat sellaisia leskeksi jääneitä sukulaisia kuin äitejä ja isoäitejä. Lapsilla ja lapsenlapsilla on velvollisuus auttaa tällaisia sukulaisia, kuten Raamattu sanoo: ”Jos jollakin leskellä on lapsia tai lapsenlapsia, oppikoot nämä ensin hurskaasti hoitamaan omaa perhekuntaansa ja maksamaan, mitä ovat velkaa vanhemmilleen [ja isovanhemmilleen, Um], sillä se on otollista Jumalan edessä. Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotonta pahempi.” (1. Tim. 5:4, 8) Kristitty täyttää vastuunsa huolehtimalla puutteenalaisista sukulaisistaan joko henkilökohtaisesti tai yhteisesti toisten sukulaisten kanssa tai auttaen heitä käyttämään hyväkseen heille tarjolla olevaa sosiaalista avustusta.
Useimmissa maissa on nykyään ryhdytty toimenpiteisiin, joilla käytetään veroja huoltoavun antamiseksi tarvitseville, ja veronmaksajalla on oikeus käyttää hyväkseen tätä varausta, kun hän on avun tarpeessa. Sosiaaliturva ja eläkkeet ovat lisäksi toisia keinoja, joilla avustusta annetaan henkilöille, jotka eivät enää kykene ansaitsemaan elatustaan ikänsä vuoksi. Tarpeessa olevat voivat käyttää näitä ja mitä tahansa verorahoilla varattuja avustustoimenpiteitä hyväkseen, mutta yksilöillä on silti vielä runsaasti tilaisuuksia suorittaa ihmisystävällisiä tekoja sellaisille henkilöille.
SAIRAITTEN LUONA KÄYMINEN
’Toistemme rakastaminen’ kuten Jeesus Kristus käski Joh. 15:12:ssa, sisältää myös sairaitten luona käymisen. Sairas, joka on vuoteen omana tai jonka on pysyttävä kotonaan, tarvitsee kristillisiltä veljiltään ja sisariltaan rohkaisua, jota he voivat antaa käymällä hänen luonaan tai kirjoittamalla hänelle kirjeitä. Tällaiseen aikaan tehdyt käynnit osoittavat heidän olevan kiinnostuneita hänen hyvinvoinnistaan ja tarjoavat tilaisuuden antaa hänelle kaikkea mahdollista apua, mitä he voivat.
Kun Jeesus esitti ennustuksen toisen läsnäolonsa ajasta, niin hän osoitti, että sairaista kristityistä huolehtiminen on uskon työtä. Hän sanoi: ”Minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa.” Kristityt eivät ole tietenkään tehneet näin suoraan Jeesukselle, ja siksi hän jatkoikin sanoen: ”Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:35, 36, 40) Tämä Kristuksen hengellisten veljien kohtelu esittää periaatteen, joka on arvokas opas kristittyjen tovereitten kohteluun.
Rakkaudellinen apu ja huolenpito, jota osoitetaan puutteenalaisille ja sairaille kristillisessä seurakunnassa, vahvistaa kristillisen toveruuden sidettä. Kristillisen seurakunnan ulkopuolella oleville henkilöille osoitettu ystävällisyys on suositus totuudelle, josta Jehovan kansa todistaa. Noudattaen siis apostoli Johanneksen neuvoa ”älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa”. – 1. Joh. 3:18; 2. Kor. 6:4–6.