Synti – mitä se on?
”Hylkää syyllisyydentunteet!” sanoi kerran muuan minänpalvonnan kannattaja. Kuitenkin ihmiset, joilla ei ole syyllisyydentunteita, ovat todellisuudessa sairaita.
VOIDAANKO synti lakkauttaa julkaisemalla tarkoitukseen sopiva julistus? Se olisi samaa kuin jos kuumetta laskettaisiin rikkomalla kuumemittari tai jos rikollisuus poistettaisiin heittämällä kaikki lait yli laidan. Synti ei poistu siten, että hylätään se Kirja, jossa synti määritellään. Synti on olemassa ilman Raamattuakin, ja siitä ollaan tietoisia. Raamattu puhuu niistä, jotka eivät tunne Jumalan lakeja, seuraavasti:
”Aina kun kansojen ihmiset, joilla ei ole lakia, luonnostaan tekevät lakiin kuuluvaa, niin he, vaikka heillä ei ole lakia, ovat laki itselleen. Juuri he osoittavat, että lain sisällys on kirjoitettu heidän sydämeensä, kun heidän omatuntonsa todistaa heidän kanssaan ja heitä syytetään tai jopa puolustetaan omien ajatustensa ristitulessa.” – Room. 2:14, 15.
Väitätpä mitä tahansa, sinä palvelet sitä ihmistä tai sitä asiaa, jota seuraat: ”Jos jatkuvasti tarjoudutte jollekulle orjiksi totellaksenne häntä, niin te olette hänen orjiaan, koska tottelette häntä, joko synnin, kuolemaksi, tai tottelevaisuuden, vanhurskaudeksi.” – Room. 6:16.
Synti ja syyllisyys ovat olemassa kaikkien meidän epätäydellisessä elämässä. Sananlaskujen 30:20:ssä mainitun naisen tavoin toimiminen ei muuta asiaa mitenkään: ”Samoin ovat avionrikkoja-vaimon jäljet: hän syö, pyyhkii suunsa ja sanoo: ’En ole pahaa tehnyt’.” Hänen tavallaan nykyinen minä-sukupolvi kieltäytyy tunnustamasta syntiä ja syyllisyyttä. Tri Karl Menningerin kirjan Whatever Became of Sin? (Mitä synnille on oikein tapahtunut?) kannessa sanotaan: ”Sana ’synti’ on kadonnut melkein kokonaan sanavarastostamme, mutta syyllisyydentunto on yhä sydämessämme ja mielessämme.”
Syyllisyydentunteiden arvo
Psykoanalyytikko Willard Gaylinin mukaan ”jotkut ihmiset eivät ole koskaan kokeneet syyllisyydentunnetta. Kuitenkaan he eivät ole onnekkaita, emmekä me ole onnekkaita siksi, että heitä on keskuudessamme. Kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä on luonnevikaisen tai epäsosiaalisen yksilön perusvika.” Hän on eri mieltä minäkeskeisyyttä korostavien gurujen kanssa, jotka pitävät syyllisyyttä hyödyttömänä tunteena. Gaylin sanoo: ”Syyllisyydentunne ei ole ainoastaan ainutlaatuinen inhimillinen elämys; sen kehittyminen ihmisissä – häpeäntunteen ohella – koituu jaloimpien, ylevimpien ja inhimillisimpien luonteenpiirteiden hyväksi, jotka erottavat meidät lajina muista.”
Me maalaamme sisimmässämme kuvan itsestämme. Me samastamme itsemme tämän sisäisen kuvan kanssa. Siitä tulee mittapuu tai ihanne, johon me vertaamme itseämme joko hyväksyvästi tai paheksuvasti. Se muodostuu yhteydestämme vanhempiimme ja heidän opetuksistaan tai esimerkistään. Toiset ihmiset, joita me kunnioitamme tai ihailemme, vaikuttavat osaltaan tähän meissä kehittyvään sisäiseen ihanteeseen. Havaitut tai tutkimalla hankitut periaatteet antavat siihen oman lisänsä. Jos me tutkimme Raamattua, tämä kuva eli ihanne muovautuu Jehova Jumalan antaman mallin mukaan, sillä Raamattu heijastaa Jumalassa selvästi ilmeneviä ominaisuuksia, kuten esimerkiksi oikeudenmukaisuutta, rakkautta, viisautta, voimaa, työhalua, määrätietoisuutta ja monia muita. Mitä paremmin me elämme tämän meissä olevan oikean mittapuun mukaan, sitä enemmän me voimme kunnioittaa itseämme, niin, jopa rakastaa itseämme.
Mutta kun me emme yllä tähän sisäiseen ihanteeseen, me tunnemme syyllisyyttä. Onko se hyödyksi? Psykoanalyytikko Gaylin sanoo tästä:
”Syyllisyys ei ole ’hyödytön’ tunne; se on tunne, joka muovaa suuresti hyvyyttämme ja ylevyyttämme. Se varoittaa meitä, kun olemme rikkoneet niitä käyttäytymissääntöjä, joita me haluamme henkilökohtaisesti ylläpitää. Syyllisyyden tunteminen ilmoittaa meille, että emme ole yltäneet omiin ihanteisiimme.”
Omatunto tekee meistä ainutlaatuisia
Kaikista maallisista luomuksista vain ihmisillä on omatunto. Sen toiminta perustuu sisimmässämme oleviin mittapuihin tai ihanteisiin. Jos tutkimme Raamattua ja jäljittelemme Jumalaa, me voimme turvallisesti antaa omantuntomme olla oppaanamme. Jos emme käyttäydy Jumalan tahdon mukaisesti, omatunto pistää meitä, ja me tunnemme syyllisyyttä.
Eläimillä ei ole omaatuntoa, niin että ne tuntisivat syyllisyyttä. Koirat voivat olla syyllisen näköisiä oltuaan tottelemattomia, mutta ne ainoastaan pelkäävät suuttumustamme. Mutta omantunnon vuoksi ihmisten käyttäytyminen joutuu tarkan tutkimuksen kohteeksi. ”Heidän omatuntonsa todistaa heidän kanssaan ja heitä syytetään tai jopa puolustetaan omien ajatustensa [jotka koskevat sitä, mitä heidän pitäisi olla] ristitulessa.” – Room. 2:15.
Koettaessaan ’hylätä syyllisyyden tunteet’ ihmiset paaduttavat omantuntonsa tehdäkseen sen tunnottomaksi ja vaientaakseen sen. Heidän omastatunnostaan tulee ”kuin poltinraudalla merkitty”. Lisäksi heidän täytyy pyrkiä korvaamaan aiempi sisäinen ihanteensa uudella ihanteella, jonka mittapuut ovat alhaisemmat tai jossa niitä ei ole lainkaan. Se on paluuta ikivanhaan moraalittomuuteen, mutta se naamioidaan ja kuorrutetaan ”uudeksi moraaliksi”. Näin tehtäessä ”sekä heidän mielensä että heidän omatuntonsa on saastunut”. – 1. Tim. 4:2; Tiit. 1:15.
Meidän pitäisi säilyttää arvokas kyky syyllisyyden tuntemiseen. Tässä mielessä ihmisen täytyy ’säilyttää hyvä omatunto’. Jos omatunto on heikko, älä saastuta sitä toimimalla vastoin sitä, vaan vahvista sitä kasvattamalla kristilliseen kypsyyteen ”sydämen salaista ihmistä”, joka perustuu Jumalan sanaan. – 1. Piet. 3:4, 16; 1. Kor. 8:7.
Myönnä syyllisyytesi
”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla”, Jumalan, jonka kaltaiseksi ihminen luotiin. (Room. 3:23; 1. Moos. 1:27) Meillä kaikilla on siis aihetta tuntea syyllisyyttä. Ne, jotka eivät tunne aihetta siihen, eivät onnistu kätkeytymään sen sananparresta tutun jäniksen tavoin, joka työntää päänsä pensaaseen.
Ensimmäinen ihmispari tunsi syyllisyyttä tehtyään syntiä ja piiloutui. Kun nämä synnintekijät löydettiin ja he joutuivat tilille, he tekivät, kuten niin monet meistä: koettivat siirtää syyllisyytensä jollekulle toiselle. Kertomus sanoo: ”Mies vastasi: ’Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin’. Niin Herra Jumala sanoi vaimolle: ’Mitäs olet tehnyt?’ Vaimo vastasi: ’Käärme petti minut, ja minä söin’.” – 1. Moos. 3:12, 13.
Sanotaan, että kurjuus kaipaa seuraa. Syyllisyys iloitsee vielä enemmän seurasta – mitä enemmän on seuraa, sitä hauskempaa! Tri Menninger kirjoitti:
”Jos ryhmä ihmisiä voidaan saada jakamaan vastuu jostakin sellaisesta, mikä yhden ihmisen tekemänä olisi syntiä, syyllisyyden tunne nousee nopeasti pois kaikkien asianosaisten harteilta. Toiset voivat syyttää, mutta kun monet jakavat syyllisyyden, se häviää tältä yhdeltä ihmiseltä.” – Whatever Became of Sin?, s. 95.
Mihin tämä voi lopulta johtaa? Hän sanoo ”sodan synnistä”: ”Kaikki normaalisti rikollisena ja/tai syntisenä pidetty käyttäytyminen on yhtäkkiä hyväksyttyä – murhat, silpomiset, tuhopoltot, ryöstöt, petokset, toisen alueelle tunkeutumiset, sabotaasit, vandalismi ja raakuudet.” – S. 101.
Menninger jatkaa kuvailemalla syntiä eloisammin ja tekemällä eräitä kysymyksiä:
”Kuva kirkuvasta, palavasta lapsesta tai naisesta, joka on puoliksi silvottu tai jonka vatsa on halkaistu, järkyttää ja kuvottaa meitä, vaikkemme kuulekaan kirkumista ja vaikerointia. Me emme ole todistamassa murtuneen äidin surua. Me emme tiedä mitään epätoivosta, toivottomuudesta ja kaiken menetyksestä. Me emme mene heidän kanssaan sairaaloihin katsomaan hirvittäviä haavoja, tuskallisia palovammoja ja murskautuneita raajoja. Ja kaikki tämä on vain kuin pisara meressä. Sitä ei voida kuvailla, sitä ei voida käsittää, eikä sitä voida kuvitella.
”Mutta kenen syytä tällainen pahuus on? Varmasti se on syntistä, mutta kenen syntiä se on? Kukaan ei halua ottaa sitä vastuulleen. Joku käski jotakuta käskemään jotakuta, että hän käskisi jotakuta tekemään niin ja niin. Joku todella päätti aloittaa sen ja joku on suostunut vastaamaan sen kustannuksista. Mutta kuka? Ja olenko minä kannattanut heitä? . . . Joskus ajattelen, että ainoita täysin johdonmukaisesti moraalisia ihmisiä ovat ne, jotka kieltäytyvät olemasta mukana.” – S. 102, 103.
Voita omat syyllisyydentunteesi!
Rehellisyys vaatii, että jokainen meistä myöntää syntinsä ja syyllisyytensä. Mielenterveys vaatii meitä vapautumaan siitä. Sitä varten Jehova on varannut meille erään menettelytavan.
Jumalan sana osoittaa meille, mitkä askeleet ovat välttämättömiä. Myönnä se: ”Jos sanomme: ’Meillä ei ole syntiä’, niin me eksytämme itseämme, eikä totuus ole meissä.” (1. Joh. 1:8) ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty.” (Sananl. 28:13) Tunnusta syntisi Jumalalle: ”Minä sanoin: ’Minä tunnustan Herralle rikokseni’.” (Ps. 32:5) Tunnustamista seuraa anteeksianto: ”Jos tunnustamme syntimme [Jumalalle], niin hän on uskollinen ja vanhurskas antaakseen meille syntimme anteeksi.” (1. Joh. 1:9) Sen jälkeen syyllisyys on pyyhitty pois: anteeksianto tulee Jumalalta Kristuksen kautta, ja tällainen anteeksianto ’puhdistaa meidän omantuntomme kuolleista teoista’. (Kol. 1:14; Hepr. 9:14) Sen jälkeen omantuntomme ei tarvitse enää tuntea syyllisyyttä.
Myönnä siis syntisi, tunnusta se Jumalalle ja etsi sille anteeksiantoa. Toisinaan voi seurauksena olla rangaistus, mutta usein tunnustusta seuraa anteeksianto, ja asia on loppuun käsitelty.
Minä-sukupolvi koettaa hylätä syyllisyyskysymyksen kieltäytymällä tunnustamasta syntiä. Synti tarkoittaa kirjaimellisesti ’harhaan osumista’. Heidän ”uusi moraalinsa” osuu varmasti harhaan, kuten sen hedelmät osoittavat. Ihmisen reaktioita tutkivien psykologien väite, jonka mukaan me emme itse päätä mitään emmekä siis ole vastuussa mistään, lakaisee synnin maton alle. Tuon psykologian mukaan ei ole olemassa mitään syyllisyyttä: kukaan ei ole vastuussa, ketään ei syytetä, kukaan ei ole syyllinen, eikä kukaan tee syntiä. Se on juuri sellaista psykologista jaarittelua, johon minänpalvojat tarrautuvat ja jonka taakse he kätkeytyvät. Sitten he kysyvät kulmiaan kohottaen: ”Synti – mitä se on?”
Terveessä psykologiassa synti myönnetään ja tunnetaan. Jumalan sana on tässä suhteessa avainasemassa, ja se voi auttaa meitä. Se osoittaa, että meidän täytyy suhtautua oikein itseemme, ottaa toiset huomioon ja ennen kaikkea rakastaa Luojaamme, Jehova Jumalaa, ja hyväksyä hänen periaatteensa oppaaksemme. Seuraava artikkeli kehittelee näitä seikkoja.