”Mitä kansat uhraavat, sen ne uhraavat demoneille”
KIRJOITTAESSAAN pahamaineisessa Korinton kaupungissa asuville kristityille apostoli Paavali esitti seuraavan varoituksen: ”Mitä kansat uhraavat, sen ne uhraavat demoneille eivätkä Jumalalle, enkä tahdo teidän tulevan osallisiksi demonien kanssa.” (1. Kor. 10:20) Kuinka tämän vuosisadan kristityt voivat hyötyä tästä varoituksesta? Voisimmeko me tulla ”osallisiksi demonien kanssa”, vaikkemme uhraa eläinuhreja? Mikä periaate sisältyy apostolin sanoihin?
ENTISAIKOJEN UHRIT
Entisaikoina monet ihmiset esittivät uhreja jumalilleen. Sen tekeminen oli antaumusta, jopa rakkautta, ilmaiseva teko. Esittämänsä uhrin välityksellä uhraaja halusi miellyttää palvomaansa jumalaa tai lepyttää hänet.
Katumattomana synnintekijänä ensimmäinen ihminen Aadam ei koskaan esittänyt Jumalalle uhria. Ensimmäiset Raamatussa mainitut uhrit olivat Aadamin poikien Aabelin ja Kainin uhrit. Kainin uhri koostui ”maan hedelmistä”, kun taas Aabel uhrasi ”laumansa esikoisia”. Raamatussa kerrotaan, että Jehova ”katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen; mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut”. – 1. Moos. 4:3–5.
Jehova, joka osaa lukea sydäntä, hylkäsi Kainin uhrin, koska se oli muodollinen eikä sen perustana ollut usko. Hänen uhrinsa saattoi olla omiaan korottamaan sen esittänyttä yksilöä sen sijaan että se olisi ollut rakkauden osoitus Jumalaa kohtaan. Jehova näki selvästi, ettei Kain yrittänyt vetäytyä lähemmäksi Tekijäänsä oikeassa läheisessä suhteessa. Mutta Aabelin tarkoitukset olivat aivan päinvastaiset.
Kun Paavali kirjoitti heprealaiskristityille, hän osoitti, että Aabelin uhrin vaikuttimena oli usko. Todennäköisesti Aabel oli saanut tietää ja oli pitänyt mielessään sen, mitä Jehova oli sanonut käärmeelle silloin, kun ensimmäiset vanhempamme vielä olivat Eedenin puutarhassa: ”Minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.” (1. Moos. 3:15) Epäilemättä Aabel eritteli tarkoin noita sanoja ja uskoi täysin siihen, että jonkun täytyisi vuodattaa verensä eli jotakuta ’pistettäisiin kantapäähän’, jotta ihmiskunta voitaisiin kohottaa jälleen siihen täydellisyyden tilaan, josta Aadam ja Eeva nauttivat ennen kapinaansa.
Myöhemmin kansat, jotka eivät palvoneet Jehovaa, ovat voineet kuulla ’luvatusta siemenestä’. Klassisissa kreikkalaisissa kirjoitelmissa puhutaan jumalan veren voimasta, joka voitaisiin vuodattaa ihmiskunnan lunastamiseksi. Ja kuka ei olisi kuullut tarusankarista Akhilleuksesta, jolla oli haavoittumaton ruumis mutta haavoittuva kantapää? Niinpä ajan mittaan sekä tosi palvojat että väärät palvojat esittivät uhreja, edelliset Jumalalle ja jälkimmäiset oletetuille jumaluuksille.
Heti kun Nooa oli tullut ulos arkista vuonna 2370 eaa., hän ilmaisi sydämestä lähtevän kiitollisuutensa pelastumisesta. Hän teki sen rakentamalla alttarin ja uhraamalla sen päällä uhreja Jehovalle. (1. Moos. 8:20, 21) Sen jälkeen uhrit olivat keino, jonka avulla ihminen osoitti suhteensa Jumalaan ja riippuvaisuutensa hänestä. Ajan mittaan tuli tavaksi, että perheen päämies toimi pappina. – 1. Moos. 31:54; Job 1:5.
Lopulta puhtaista eläimistä esitetyt uhrit tulivat tärkeäksi osaksi Jehovan palvontaa, jota israelilaiset harjoittivat. Nämä uhrit esikuvasivat Jeesuksen elämän uhraamista koko tottelevaisen ihmiskunnan pelastamiseksi. Koska Aadam, ihmissuvun esi-isä, siirsi epätäydellisyyden ja kuoleman jälkeläisilleen, niin ”viimeinen Aadam”, Jeesus Kristus, antoi vihdoin täydellisen elämänsä lunnaiksi kaikenlaisten ihmisten puolesta. – Matt. 20:28; Room. 5:12; 6:23; 1. Kor. 15:22, 45.
Israelilaisille Mooseksen kautta annetun lain alaisuudessa esitettyjen monenlaisten uhrien joukossa olivat yhteysuhrit eli rauhanuhrit. Tällaisessa uhrissa Jehova sai palavan rasvan miellyttävän savun ja uhraamisen toimittava pappi sai parhaan osan eläimestä niin kuin muutkin virantoimituksessa olevat papit. Palvoja ja hänen huonekuntansa osallistuivat uhriin temppelin esipihalla, jonne järjestettiin ruokasaleja. Se oli tosiaan yhteysuhri. Jehova piti tätä yhteyttä eli suhdetta uhraajaan erittäin vakavana asiana, sillä sitä, joka osallistui Lain vaatimusten mukaan epäpuhtaassa tilassa, rangaistiin kuolemalla. – 3. Moos. 7:20, 21; 19:5–8.
Sen perusteella, mitä apostoli Paavali sanoo, näyttää ilmeiseltä, että pakanapapit söivät uhrieläimiä. Samoin tekivät yksilöt, jotka esittivät näitä uhreja väärille jumalille. Mutta apostoli varoitti uskovia tovereitaan: ”Mitä kansat uhraavat, sen ne uhraavat demoneille eivätkä Jumalalle, enkä tahdo teidän tulevan osallisiksi demonien kanssa. Ette voi juoda Jehovan maljaa ja demonien maljaa, ette voi ottaa osaa ’Jehovan pöytään’ [tämä teko oli merkkinä rauhasta Jumalan kanssa Herran illallisen osallistujina] ja demonien pöytään. Vai ’yllytämmekö Jehovan mustasukkaiseen kiivauteen’? Emme kai ole häntä voimakkaampia?” – 1. Kor. 10:18–22.
Kun Mooseksen laki oli voimassa, jokainen osasi tehdä eron tosi palvonnan ja väärän palvonnan välillä. Asianomainen voi päätellä järkevästi, että ellei uhria esittänyt joku Aaronin suvun papeista Jerusalemin temppelissä, niin automaattisesti sellainen uhri ei miellyttänyt Jumalaa. (5. Moos. 12:5–7; 26:2, 3) Mutta nykyään Aaronin suvun papisto ei esitä eläinuhreja Jerusalemissa eikä missään muuallakaan. Jeesuksen uhri on täyttänyt nämä uhrit ja ottanut ne pois tieltä. (Kol. 2:13, 14; Hepr. 7:12) Kuinka me sitten nykyään voimme varoa joutumasta osallisiksi demonien kanssa?
VAROMINEN NYKYÄÄN
Uhrit ilmaisevat antaumusta jollekin korkeammalle voimalle tai jumaluudelle. Niinpä ne nykyään liittyvät menettelyihimme, käyttäytymiseemme, ajattelu- ja toimintatapaamme. Paavali osoitti, että ”tämän asiainjärjestelmän jumala” on Saatana Panettelija, päädemoni. (2. Kor. 4:4) On sen tähden johdonmukaista, että kristityt eivät ”voi olla osa tästä järjestelmästä, jota hän hallitsee. Jos me olisimme, niin olisimme osallisia hänen kanssaan, hänen käytettävissään. (Jaak. 4:4) Suuri osa siitä, mitä tämän järjestelmän ihmiset tekevät, on vastoin Jehovan tahtoa ja menettelytapoja ja tällaisiin tapoihin sekaantuminen merkitsisi väärintekemiseen osallistumista demonien kanssa. Ajattele väärän uskonnon, kansallismielisyyden, materialismin, suosittujen idolien palvonnan jne. monia piirteitä.
Tosi kristityt eivät ”ole osa maailmasta”. (Joh. 15:19) He elävät tässä asiainjärjestelmässä, mutta he eivät kuulu siihen. He ovat tulleet pois sen väärän uskonnon mahdista. (Ilm. 18:4) Tämän järjestelmän uskonto, politiikka, pyrkimykset, materialistiset halut, toiveet ja muut sellaiset olivat kerran osa meidän elämäämme. Menneisyydessä jotkut meistä taistelivat tämän järjestelmän puolesta, yrittivät uudistaa sitä ja ponnistelivat sen säilymisen hyväksi. Mutta nyt me ymmärrämme entisten vilpittömien ponnistelujemme turhuuden. Kun me kannatimme tätä asiainjärjestelmää, joka vastustaa Jehovan tahtoa ja menettelytapoja, me olimme kuolleita Jumalan silmissä. Mutta Jehova osoitti meille armoa. Hän osoitti meille ulospääsytien. Hän teki Kristuksen voidelluista seuraajista hengellisesti eläviä. Paavali kuvailee tämän Efesolaiskirjeen 2:1–6:ssa.
Muistakaamme, että muinainen Israel oli kaikista muista kansoista erossa oleva kansa. Sen Jumalana oli Jehova, ja sillä oli ainutlaatuinen palvontapaikka, papisto ja laki. Tämä laki ei ainoastaan osoittanut Jumalan kansalle, kuinka se voi olla puhdas moraalisesti ja hengellisesti, vaan se myös käski siihen kuuluvia välttämään liittoutumista muiden kansojen kanssa ja osallistumista, niiden menettelytapoihin. – 5. Moos. 18:9–13.
Myös nykyään Jehovan palvelijat ovat erilaisia kuin tämän maailman kansat. Näiden kristittyjen Jumala on Jehova, ja heillä on oma palvontamuotonsa, joka perustuu hänen Sanaansa. He hyväksyvät Raamatun Jumalan kirjaksi ja noudattavat sen käskyjä. Yksi Raamatun käskyistä kuuluu: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä; sillä mikään maailmassa – lihan halu ja silmien halu ja elämän varallisuuden komeileva näyttäminen – ei ole Isästä, vaan on maailmasta. Lisäksi maailma on häviämässä ja samoin sen halu, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy ikuisesti.” – 1. Joh. 2:15–17.
Vasta kun käsitämme, mitä merkitsee, ettei ole osa tästä maailmasta, me voimme ymmärtää Paavalin korinttolaisille esittämät sanat: ”Ei, vaan sanon, että mitä kansat uhraavat, sen ne uhraavat demoneille eivätkä Jumalalle, enkä tahdo teidän tulevan osallisiksi demonien kanssa.” (1. Kor. 10:20) Siunattuja ovat ne, jotka nykyään säilyttävät puhtaan aseman Jehovan ja hänen Poikansa edessä eivätkä tule ”osallisiksi demonien kanssa”.