Lukijain kysymyksiä
● Miten Jehovan todistajat suhtautuvat maailmallisen tuttavan tai sukulaisen häihin menemiseen?
Kun on kysymys alaikäisistä, jotka harkitsevat sellaiseen tilaisuuteen menemistä, niin lopullinen ratkaisu riippuu vanhemmista. Muutoin se on henkilökohtaista ratkaisua vaativa asia, ja kukin kristitty on halukas kantamaan oman vastuunsa. Siinä yhteydessä tulisi kuitenkin ottaa huomioon Raamatun periaatteet ja eri olosuhteet.
On mahdollista, että vihkimisen suorittaa pappi jossakin uskonnollisessa rakennuksessa. Se tekisi tilanteen aivan erilaiseksi kuin jos kysymyksessä olisi puhtaasti siviilivihkiminen. Tosi kristityn omatunto ei sallisi hänen yhtyä tai osallistua mihinkään rukoukseen tai uskonnonharjoitukseen, jonka hän tietäisi olevan Raamatun opetuksen vastainen. Hän ei ole myöskään kiinnostunut näkemään, kuinka lähelle luopumusta ilmaisevia tekoja hän voi mennä ylittämättä rajaa. Hänen velvollisuutensa on totella Raamatun kieltoa: ”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? . . . Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? . . . Sentähden: ’Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko.’” – 2. Kor. 6:14–17.
On ymmärrettävää, että se, joka saa kutsun maailmallisten sukulaisten ja tuttavien häihin, voi joskus joutua melkoisen ongelman eteen. Kutsu saatetaan esimerkiksi antaa kristitylle vaimolle ja hänen epäuskoiselle puolisolleen. Mies on ehkä sitä mieltä, että heidän molempien pitäisi olla läsnä häissä. Vaimo saattaa kuitenkin olla huolestunut ajatuksesta. Hän voi pohtia itsekseen, että jos hän menisi kirkolliseen vihkimistilaisuuteen, tilanteen aiheuttama tunnepaine voisi saada hänet tekemään jotakin väärää. Toisaalta hän voisi päätellä, että hän kunnioituksesta aviomiehensä toiveita kohtaan voisi mennä hänen kanssaan ja olla vain kunnioittavana huomioitsijana, mutta päättää, ettei hän osallistu mihinkään uskonnollisiin tekoihin.
Riippumatta siitä, miten vaimo suhtautuu asiaan, hänelle olisi eduksi, jos hän selittäisi kantansa aviomiehelleen. Jos mies vaimonsa selityksen perusteella päättelee, että hänen vaimonsa läsnäolo voisi aikaansaada hänelle epämiellyttävän tilanteen, niin hän saattaa mieluummin mennä yksin. Tai hän saattaa yhä haluta vaimonsa lähtevän kanssaan, mutta äänettömänä huomioitsijana, jolloin vaimon on päätettävä, lähteekö hän.
Huomioon otettava seikka on myös se, millainen vaikutus hänen menemisellään vihkiäisiin uskonnolliseen rakennukseen saattaisi olla toisiin uskoviin. Voisiko se loukata joidenkuiden omaatuntoa? Voisiko tämä menettelysi heikentää heidän kieltäytymistään osallistumasta varsinaisiin epäjumalanpalvelustekoihin? Silloin tulee kysymykseen Raamatun periaate: ”[Varmistautukaa] tärkeämmistä asioista, niin että Kristuksen päivään saakka olisitte virheettömiä ettekä kompastuttaisi toisia.” – Fil. 1:10, Um; ks. myös 1. Kor. 8:9–13.
Toisinaan hääkutsu saattaa sisältää aktiivisen osallistumisen morsiussaattueeseen. Entä jos tämä vaatisi osan ottamista joihinkin uskonnollisiin tekoihin? Ilmeisestikään se, joka haluaa miellyttää Jumalaa, ei voisi osallistua väärän uskonnon tekoihin; sellaisen ihmisen täytyy toimia sopusoinnussa hänen Sanansa kanssa. Mutta kristitty voisi selittää, mitä hän ajattelee asiasta, ja mainita, ettei hän suinkaan halua pilata hääpäivän iloa aiheuttamalla jotakin sellaista, mikä voisi johtaa kiusalliseen tilanteeseen.
Tämän luontoisissa asioissa kristittyjen täytyy harkita huolellisesti kaikkia asiaan liittyviä tekijöitä. Joissakin tilanteissa he voivat päätellä, ettei mitään vaikeuksia syntyisi, jos he olisivat läsnä äänettöminä huomioitsijoina. Toisaalta olosuhteet voivat olla sellaiset, että kristitty ehkä päättelee oman omantuntonsa tai toisten omantunnon loukkaamisen mahdollisuuden sellaisissa maailmallisissa häissä painavan vaa’assa enemmän kuin läsnä olemisesta mahdollisesti koituvan hyödyn. Millainen tahansa tilanne sitten onkin, kristityn tulisi varmistautua siitä, ettei hänen ratkaisunsa estä häntä säilyttämästä hyvää omaatuntoa Jumalan ja ihmisten edessä.
● Voivatko naimisissa olevan henkilön rivot tavat omaa puolisoaan kohtaan olla raamatullinen peruste loukatun puolison avioeron saamiselle?
On tapauksia, joissa aviojärjestelyssä harjoitetut rivot tavat varaisivat perusteen raamatulliselle avioerolle. Pyhä Raamattu ei tietenkään kannusta avioeroon, eikä se käske viatonta osapuolta eroamaan puolisosta, joka antautuu aviorikokseen tai törkeään sukupuoliseen luonnottomuuteen.
Jeesus Kristus sanoi avioerosta: ”Joka eroaa vaimostaan muun kuin haureuden perusteella ja menee naimisiin toisen kanssa, se tekee aviorikoksen.” (Matt. 19:9, Um) ”Jokainen, joka eroaa vaimostaan muun kuin haureuden vuoksi, saattaa hänet aviorikokselle alttiiksi, ja joka menee naimisiin naisen kanssa, josta on erottu, tekee aviorikoksen.” – Matt. 5:32, Um.
”Haureus” esitetään siis ainoaksi avioeron perusteeksi. Yleiskreikassa, jolla kielellä Jeesuksen sanat kirjoitettiin muistiin, sana ”haureus” on pornéia, joka tarkoittaa kaikkia moraalittomien sukupuolisuhteitten, luonnottomuuksien ja rivojen tapojen muotoja, jollaisia esimerkiksi saatettaisiin harjoittaa porttolassa, mukaan luettuina yhdyntä suun ja peräaukon kautta.
Avioeroa koskevissa Jeesuksen lausunnoissa ei sanota nimenomaisesti, kenen kanssa ”haureutta” eli pornéiaa harjoitetaan. Niissä jätetään asia avoimeksi. Se, että pornéian voidaan aivan oikein katsoa sisältävän luonnottomuudet aviojärjestelyssä, nähdään siitä, että mies, joka pakottaa vaimonsa luonnottomiin sukupuolisuhteisiin kanssaan, todellisuudessa ’prostituoi’ hänet eli ’viettelee hänet irstailuun’. Hän syyllistyy täten pornéiaan, sillä vastaava kreikan kielen verbi pornéuo merkitsee ’prostituoida, vietellä irstailuun’.
Näin ollen voisi syntyä tilanne, joka tekisi naimisissa olevan henkilön omaa aviopuolisoaan kohtaan harjoittamista rivoista tavoista raamatullisen perusteen avioerolle. Esimerkiksi vaimo voi tehdä sen, mihin hän järkevästi voi ryhtyä, estääkseen puolisoaan pakottamasta häntä sellaisiin luonnottomuuksiin, joita harjoitetaan bordellissa. Mutta koska mies on voimakkaampi, hän voisi tehdä tyhjiksi vaimon yritykset ja käyttää häntä luonnottomiin sukupuolisuhteisiin. Jottei kristitty vaimo joutuisi saatetuksi tällä tavoin prostituoiduksi toistamiseen, hän ehkä päättää hankkia avioeron. Hän voisi todistaa seurakunnalle, että todellinen syy tähän on pornéia ja ryhtyä sitten hankkimaan laillista avioeroa millä tahansa totuudenmukaisilla perusteilla, jotka maan tuomioistuimet hyväksyvät.
Mutta jos rivoihin tapoihin antaudutaan kummankin myöntymyksellä, ei kummallakaan puolisolla olisi perustetta väittää pornéiaa raamatulliseksi perusteeksi avioerolle. Tämä johtuu siitä, ettei kumpikaan osapuoli ole viaton ja etsi vapautta pornéiaan syyllistyneestä puolisosta. Molemmat aviopuolisot ovat syyllisiä. Jos sellainen tapaus saatetaan seurakunnan vanhinten huomioon, se käsiteltäisiin niin kuin mikä tahansa muu vakava väärinteko.
● Voivatko kristityt nykyään ajaa ulos demoneita rukoilemalla demoneitten riivaaman puolesta? – USA.
Raamattu osoittaa, että ihmisen vapauttamiseen demonin vallasta saattaa liittyä paljon muutakin kuin vain rukouksen esittäminen kyseisen henkilön puolesta.
Tosin ensimmäisellä vuosisadalla annettiin eräille kristityille, joskaan ei kaikille, valta Jumalan hengen avulla ajaa ulos demoneita. (1. Kor. 12:29, 30; vrt. Matt. 10:8.) Yleensä tämä tapahtui käskemällä demoneita Jeesuksen Kristuksen nimessä irrottamaan otteensa riivattuun. – Apt. 16:16–18; vrt. Apt. 19:13–16.
Mutta Raamattu ei ilmaise millään tavalla, että demonien ajaminen ulos silmänräpäyksessä ja muut hengen ihmelahjat olisivat säilyneet kristityillä jatkuvasti kautta vuosisatojen. Päinvastoin ihmelahjojen oli määrä lakata. Henkeytetty apostoli Paavali kirjoitti: ”Profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja [ihmeen kautta saatu] tieto katoaa.” (1. Kor. 13:8) Aina kun hengen ihmelahjoja annettiin toisille, yksi tai useampi Jeesuksen Kristuksen suoranaisesti valitsemista apostoleista oli läsnä. (Apt. 2:1, 4, 14; 8:9–20; 10:44–46; 19:6) Sen tähden on johdonmukaista päätellä, että näiden lahjojen antaminen loppui apostolien kuollessa ja että itse ihmelahjat lakkasivat, kun ne, joille ne oli annettu, kuolivat.
Sitä paitsi yksi huomattava syy siihen, miksi ihmelahjoja annettiin, oli sen osoittaminen, että Jumalan hyväksymys, joka oli ollut juutalaisella seurakunnalla, oli nyt annettu kristilliselle seurakunnalle. (Apt. 2:32, 33, 38–41; Hepr. 2:1–4) Tämän tosiseikan osoittamiseen ei tarvita nykyään ihmelahjoja. Nykyajan juutalainen seurakunta ei kykene täyttämään Mooseksen lain vaatimuksia, koska sillä ei ole Aaronin suvun papistoa eikä temppeliä sen muinaisella paikalla Jerusalemissa.
Edelleen sitovin todiste sen osoittamiseksi, mikä on Jumalan hyväksymä seurakunta, ei ole näennäisten ihmetöiden suorittaminen. Jeesus Kristus sanoi: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:21–23) Jeesus siis ilmaisi, että jopa jotkut ”laittomuuden tekijät” voisivat kyetä ajamaan demoneita ulos. Ilmeisesti Saatana, demonien päämies, sallisi tämän voimannäytteen, joka saisi sellaiset ”työntekijät” näyttämään ”vanhurskauden palvelijoilta”. (2. Kor. 11:13–15) Tosi opetuslastensa aidosta tunnusmerkistä Jeesus sanoi: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” – Joh. 13:35.
Vaikka tosi kristityt eivät nykyään väitäkään omaavansa mitään yli-inhimillistä tai Jumalalta saatua voimaa demonien ulos ajamiseen, niin se ei merkitse sitä, etteivät he voisi auttaa niitä, jotka kärsivät demonien ahdisteluista. He voivat rukoilla sellaisten puolesta, eivät saadakseen aikaan demonien silmänräpäyksellisen poistumisen, vaan sitä, että niiden ahdistelemat voisivat saada hengellistä voimaa vastustaakseen demonien hyökkäystä. Tosi kristityt voivat myös viitata siihen, mitä Raamattu sanoo pahojen henkivoimien vastustamisesta. (Ef. 6:10–18) Sitten niiden, jotka uskovat olevansa demonien kiusaamia, täytyy ponnistella henkilökohtaisesti päästäkseen vapaaksi sellaisesta ahdistelusta, ja heidän täytyy haluta vilpittömästi noudattaa Raamatun neuvoja. He voivat olla varmoja siitä, että Jehova tulee siunaamaan heidän vilpittömät ja päättäväiset ponnistuksensa. (Jaak. 4:7) Tositapaukset todistavat, että monet ovat tällä tavoin päässeet vapaiksi demonien hyökkäyksestä.
● Onko kristityn naisen sopivaa antaa lävistää korvalehtensä korvarenkaita varten? – B.C., Kanada.
Raamattu ei anna tietoa, joka tekisi mahdolliseksi jyrkän myönteisen tai kielteisen vastauksen antamisen tähän kysymykseen. Korvalehtien lävistyttäminen tässä tarkoituksessa on tosiaan henkilökohtaisesti ratkaistava.
3. Moos. 19:28:ssa on periaate, joka kielsi tekemästä viiltoja ihoon vainajan tähden. Niillä, joilla oli vääriä uskonnollisia vakaumuksia, oli tällainen tapa. Jotkut voivat ajatella tämän kiellon soveltuvan periaatteessa muihinkin tarpeettomiin viiltoihin.
Voidaan myös ottaa huomioon, että kun Jumala alun perin loi ihmisruumiin, niin hän havaitsi työnsä ”sangen hyväksi”. Sen vuoksi me emme halua runnella emmekä vakavasti pilata ruumistamme. – 1. Moos. 1:27, 31.
Toisaalta Raamattu mainitsee korvarenkaat (samoin kuin nenärenkaat), eikä nykyään ole mitään keinoa tietää, merkitsikö tämä käytäntö korvien lävistämistä vai ei. – 1. Moos. 24:22, 47; 2. Moos. 32:2; 35:22; Hes. 16:12.
Voimme huomata myös, että lakiliitto määräsi lävistämään sellaisen heprealaisen orjan korvan, joka oli täyttänyt häneltä vaaditun orjuuskauden ja halusi jäädä hyvän isännän orjaksi. (2. Moos. 21:2–6) Isännän oli lävistettävä orjan toinen korvalehti naskalilla merkiksi tästä. Tämä ei luonnollisestikaan tapahtunut pelkkää koristamista varten niin kuin korvien lävistämisessä korvarenkaita varten, mutta vaikutus henkilön lihaan oli kumminkin sama.
Kun otamme huomioon nämä eri tekijät yhdessä, niin näyttää siltä, ettei voida antaa mitään ehdotonta vastausta. Kunkin kristityn naisen täytyy noudattaa henkilökohtaista omaatuntoaan asiassa. Jotkut eivät ehkä halua lävistettävän korviaan soveltaessaan edellä olevia periaatteita; toiset saattavat tuntea omantuntonsa mukaan voivansa tehdä niin. Aviovaimon, joka haluaisi lävistyttää korvansa, on aiheellista neuvotella ensin aviomiehensä, päänsä, kanssa. Samalla tavalla tulee alaikäisen ottaa asia esiin vanhempiensa kanssa ja alistua heidän päätökseensä Jehovan perhejärjestelyn mukaisesti. – Kol. 3:18, 20; Ef. 5:22–6:4.
Kristittyinä meidän tulee ottaa myös huomioon toisten tunteet. Muistanemme apostolien neuvon, joka osoittaa, ettei koristeiden pitäminen ole yhtä tärkeätä kuin itsensä kaunistaminen ”kainosti ja siveästi” sekä ”hyvillä teoilla”. – 1. Piet. 3:3; 1. Tim. 2:9, 10.