5. luku

Mikä sitten on ”sielu”?

MIKÄ sinä olet? Oletko oikeastaan kaksi persoonaa yhdessä – ihmisruumis, jolla on aivot, sydän, silmät, korvat, kieli ja niin edelleen, mutta onko sinussa sen lisäksi näkymätön hengellinen persoona, joka on täysin erossa lihaelimistöstäsi ja jota sanotaan ”sieluksi”? Jos näin on, mitä tapahtuu, kun sinä kuolet? Onko niin, että vain ruumiisi kuolee, mutta sielu elää edelleen? Mistä voit tietää sen varmasti?

Melkein kaikki uskonnot opettavat, että kuolema ei merkitse ihmisille koko olemassaolon päättymistä. Niin ei opeteta ainoastaan Pohjois- ja Etelä-Amerikan, Euroopan ja Australian niin sanotuissa kristityissä maissa vaan myös Aasian ja Afrikan ei-kristityissä maissa. Kirjassa Funeral Customs the World Over (Hautajaistapoja eri puolilla maailmaa) sanotaan: ”Useimpien kulttuuripiirien ihmiset uskovat, että kuollessa ruumiista eroaa jokin, joka jatkaa elämistä.”

Usko sielun kuolemattomuuteen on hyvin yleinen ei-kristillisissä uskonnoissa. Esimerkiksi pyhistä hindukirjoituksista arvostetuin, Bhagavadgita-runo, puhuu nimenomaan sielusta kuolemattomana. Se puolustelee sillä tappamista sodassa ja sanoo:

”Tiedetään, että tuon ikuisen,

häviämättömän ja mittaamattoman Yhden (sielun)

ruumiit ovat rajalliset.

Sen tähden taistele, oi Bharata!

Tietämätön on tuo,

joka pitää tätä ruumiissa asujaa tappajana,

ja samoin tuo, joka uskoo, että se voidaan tappaa.

Ei hän tapa eikä tule tapetuksi.

Ei hän ole syntynyt eikä hän kuole:

ja oltuaan olemassa ei hän milloinkaan lakkaa olemasta.

Hän on syntymätön, pysyväinen, ikuinen sekä ikiaikainen:

ei häntä surmata, vaikka ruumis tapetaan.”

– Bhagavadgita, II, 18–20.

Mutta mikä on tässä mainittu sielu? Vaikka hindut uskovat lujasti ihmissielun kuolemattomuuteen, he kuvailevat sen luonnetta epämääräisin sanakääntein. Swami Vivekanandan julkaisussa Hinduism sanotaan:

”Hindu uskoo, että jokainen sielu on ympyrä, jonka kehä ei ole missään, vaikka sen keskipiste on ruumiissa; ja että kuolema merkitsee ainoastaan keskipisteen siirtymistä ruumiista toiseen. Aineen olotila ei myöskään sido sielua. Se on olemukseltaan vapaa, rajaton, pyhä, puhdas ja täydellinen. Mutta syystä tai toisesta se havaitsee olevansa aineen kahleissa ja ajattelee itsestään aineena.”

Mikä sitten on yleinen uskomus kristikunnan kirkkojen jäsenten keskuudessa? Professori Cullmann (Baselin ja Pariisin Sorbonnen yliopistojen teologisesta tiedekunnasta) sanoo:

”Jos kysyisimme tavalliselta kristityltä nykyään (joko oppineelta tai oppimattomalta protestantilta tai katolilaiselta), minkä hän ymmärtää olevan Uuden testamentin opetus ihmisen kohtalosta kuoleman jälkeen, niin vastaus olisi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta: ’Sielun kuolemattomuus.’”

Kun kristikunnan kirkkojen jäseniltä kysytään, millainen ”sielu” on, he vastaavat epämääräisin ja hämärin sanakääntein. Heillä ei ole sen selvempää käsitystä kuolemattomasta sielusta kuin ei-kristillisten uskontojen kannattajilla. Tämä herättää kysymyksen: opettaako Raamattu, että sielu on ihmisen kuolematon osa?

ONKO SIELU KUOLEMATON?

Raamatussa sana ”sielu”, joka esiintyy monissa käännöksissä, on käännetty heprealaisesta sanasta nefeš ja kreikkalaisesta sanasta psykhé. (Ks. esim. Hes. 18:4 ja Matt. 10:28.) Samat heprealaiset ja kreikkalaiset sanat on käännetty myös ”olennoksi”, ”luomukseksi” ja ”persoonaksi”. Riippumatta siitä, kääntääkö sinun Raamattusi johdonmukaisesti alkukielen sanat ”sieluksi” (kuten Uuden maailman käännös kääntää), niiden raamatunpaikkojen tarkastelu, joissa sanat nefeš ja psykhé esiintyvät, auttaa sinua näkemään, mitä nuo sanat merkitsivät Jumalan kansalle vanhalla ajalla. Siten voit itse saada selville, millainen sielu todella on.

Kuvaillessaan ensimmäisen ihmisen Aadamin luomista Raamatun ensimmäinen kirja sanoo: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu [nefeš].” (1. Moos. 2:7) Huomatkaamme, että Raamattu ei sano, että ’ihminen sai sielun’, vaan että ”ihmisestä tuli elävä sielu”.

Erosiko ensimmäisen vuosisadan kristillinen opetus tästä ”sielu”-käsitteestä? Ei. Siinä Raamatun osassa, jota yleisesti sanotaan ”Uudeksi testamentiksi”, lainataan Aadamin luomista koskeva lausunto tosiasiana: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu.’” (1. Kor. 15:45) Tässä kohdassa esiintyy alkutekstissä ”sielua” vastaava sana psykhé. Näin ollen tässä raamatunkohdassa kreikkalainen sana psykhé samoin kuin heprealainen sana nefeš tarkoittaa ihmistä itseään eikä jotakin hänessä olevaa näkymätöntä henkeä. Jotkut raamatunkääntäjät ovatkin aivan oikein valinneet sellaiset sanat kuin ”olento”, ”luomus” ja ”persoona” kääntäessään 1. Moos. 2:7:n ja 1. Kor. 15:45:n. – New English Bible, Young’s Literal Translation, Revised Standard Version; vrt. The Bible in Living English, joka käyttää ”persoonaa” 1. Moos. 2:7:ssä mutta ”sielua” 1. Kor. 15:45:ssä.

On huomionarvoista, että sanoja nefeš ja psykhé käytetään myös eläimistä. Raamattu sanoo meri- ja maaeläinten luomisesta: ”Jumala sanoi: ’Viliskööt vedet eläviä olentoja [sieluja, Um], ja lentäkööt linnut maan päällä’ . . . Ja Jumala loi suuret merieläimet ja kaikkinaiset liikkuvat, vesissä vilisevät elävät olennot [sielut, Um] . . . ’Tuottakoon maa elävät olennot [sielut, Um], kunkin lajinsa mukaan, karjaeläimet ja matelijat ja metsäeläimet, kunkin lajinsa mukaan.’” – 1. Moos. 1:20–24.

Lausunnot, joissa eläimistä puhutaan sieluina, eivät rajoitu Raamatun ensimmäiseen kirjaan. Pyhän Raamatun ensimmäisestä kirjasta sen viimeiseen kirjaan asti eläimiä sanotaan sieluiksi. Raamatussa kehotetaan esimerkiksi ottamaan ”sotamiehistä, jotka sodassa olivat, aina viidestä sadasta yksi sielu [nefeš], ihmisistä, eläimistä, aaseista ja lampaista”. (4. Moos. 31:28, Vanha kirkkoraamattu [Vk]) ”Vanhurskas pitää huolta kotieläimensä sielusta [nefeš].” (Sananl. 12:10, Um) ”Jokainen elävä sielu [psykhé] meressä kuoli.” – Ilm. 16:3, vuonna 1913 väliaikaiseen käyttöön otettu suomennos (Väl).

”Sielu”-sanan käyttäminen eläimistä on täysin paikallaan. Se on sopusoinnussa sen kanssa, minkä uskotaan olevan heprealaisen nefeš-sanan perusmerkitys. Tuon sanan ymmärretään olevan johdettu juurisanasta, joka merkitsee ’hengittää’. Näin ollen ”sielu” on kirjaimellisesti ’hengittäjä’, ja eläimethän ovat hengittäjiä. Ne ovat eläviä, hengittäviä luomuksia.

Kun sanoja nefeš ja psykhé käytetään ihmisistä, ne tarkoittavat sangen usein koko ihmistä. Me luemme Raamatusta, että ihmissielu on synnytetty. (1. Moos. 46:18, Um) Se voi syödä tai paastota. (3. Moos. 7:20, Vk; Ps. 35:13, Um) Se voi itkeä ja nääntyä. (Jer. 13:17; Joona 2:8) Sielu voi vannoa, himoita ja pelätä. (3. Moos. 5:4, Vk; 5. Moos. 12:20, Vk, Väl; Apt. 2:43) Sielu voidaan varastaa. (5. Moos. 24:7, Vk) Sielua voidaan vainota, ja se voi joutua rautoihin. (Ps. 7:6, Vk, Väl; 105:18, Um) Eivätkö ne, jotka tekevät tai joille tehdään tällaista, ole lihallisia ihmisiä? Eivätkö tällaiset raamatunpaikat osoita selvästi, että ihmissielu on ihminen kokonaisuudessaan?

Monet 20. vuosisadan raamatunoppineet, katoliset, protestanttiset ja juutalaiset, ovat tulleet tähän johtopäätökseen. Huomaa mitä he sanovat:

”1. Mooseksen kirjan kuuluisa jae [2:7] ei sano, niin kuin usein on otaksuttu, että ihminen muodostuu ruumiista ja sielusta; se sanoo, että Jahve muodosti ihmisen maasta ottamastaan mullasta ja alkoi sitten elävöittää elotonta ruumista hänen sieraimiinsa puhaltamallaan elämänhengityksellä, niin että ihmisestä tuli elävä olento, mikä on kaikki, mitä nefeš [sielu] tässä merkitsee.” – H. Wheeler Robinson Regent’s Park Collegesta, Lontoosta, Vanhan testamentin tutkimusta käsittelevässä aikakauslehdessä Zeitschrift für die alttestamentliche Wissenschaft, 41. vsk., 1923.

”Ei pidä ajatella, että ihmisellä on sielu. Hän on sielu.” – E. F. Kevan, Lontoon Bible Collegen rehtori, The New Bible Commentary, 1965, 2. painos, s. 78.

”Sielu VT:ssa [Vanhassa testamentissa] ei merkitse osaa ihmisestä vaan koko ihmistä – ihmistä elävänä olentona. Samoin se merkitsee UT:ssa [Uudessa testamentissa] ihmiselämää: yksilön, tietoisen subjektin, elämää.” – New Catholic Encyclopedia, 1967, 13. osa, s. 467.

”Raamattu ei sano, että meillä on sielu. ’Nefeš’ on ihminen itse, hänen ravinnontarpeensa, hänen suonissaan virtaava veri, hänen olemuksensa.” – Tri H. M. Orlinsky heprealaisesta Union Collegesta, New York Times, 12.10.1962.

Tuntuuko sinusta oudolta, että eri uskontokuntien oppineet sanovat nykyään, että sielu on ihminen itse? Tätäkö sinulle on opetettu? Vai onko sinulle opetettu, että sielu on ihmisen kuolematon osa? Jos on, niin mikä vaikutus tällä opetuksella on ollut sinuun? Onko se saanut sinut käyttämään uskonnollisiin tarkoituksiin rahaa, jonka olisit muuten käyttänyt elämän välttämättömyyksiin? Olisiko mahdollista, että kirkkosi on ollut epärehellinen opetuksessaan? Kumpi on oikeassa – kirkko vai sen oppineet?

Jos oppineet ovat oikeassa sanoessaan, että ihmissielu on koko ihminen hänen liharuumiinsa mukaan luettuna, meidän tulisi odottaa Raamatun sanovan sielua kuolevaiseksi. Sanooko se? Sanoo. Raamattu puhuu nefešin eli sielun ’säästämisestä’ ja ’pelastamisesta’ kuolemasta. (Ps. 78:50; 116:8; Jaak. 5:20) Me luemme myös: ”Älkäämme lyökö hänen sieluaan kuoliaaksi.” (1. Moos. 37:21, Um) ”Sen miehentappajan, joka vahingossa lyö sielun kuoliaaksi, täytyy paeta sinne.” (4. Moos. 35:11, Um) ”Heidän sielunsa kuolee nuoruudessa.” (Job 36:14) ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” – Hes. 18:4, 19.

Mutta onko mahdollista, että ainakin joissakin raamatunkohdissa ”sieluksi” käännetyt alkukielen sanat tarkoittaisivat jotakin, joka poistuu ruumiista kuolinhetkellä ja on kuolematon? Mitä on sanottava seuraavista raamatunkohdista? ”Mutta kun hänen henkensä [sielunsa, Um] oli lähtemäisillään, sillä hänen oli kuoltava, antoi hän hänelle nimen Benoni.” (1. Moos. 35:18) ”Herra, minun Jumalani, anna tämän pojan sielun tulla häneen takaisin.” (1. Kun. 17:21) ”Älkää hätäilkö, sillä hänen sielunsa on hänessä.” (Apt. 20:10, Väl) Eivätkö nämä kohdat osoita, että sielu on olemassa riippumattomana ruumiista?

Job 33:22 (Väl), joka on kirjoitettu runomuotoon, antaa avaimen näiden kohtien ymmärtämiseen. Siinä käytetään rinnakkaisesti sanoja ”sielu” ja ”elämä”, niin että nämä kaksi sanaa voitaisiin vaihtaa keskenään ajatuksen siitä muuttumatta. Me luemme: ”Niin lähenee hänen sielunsa hautaa ja hänen elämänsä surman tuottajia.” Tästä rinnastuksesta me näemme, että sana ”sielu” voi merkitä elämää ihmisenä, ja siis sielun poistumisen voidaan ymmärtää tarkoittavan elämän päättymistä ihmisenä.

Joku mies voi esimerkiksi sanoa, että hänen koiransa ’menetti henkensä’ eli elämänsä jouduttuaan kuorma-auton töytäisemäksi. Tarkoittaako hän silloin, että eläimen henki jätti ruumiin ja jatkaa olemassaoloaan? Ei, vaan hän käyttää kuvakieltä ja tarkoittaa, että eläin kuoli. Sama pitää paikkansa, kun sanomme jonkun ihmisen ’menettäneen henkensä’. Me emme tarkoita, että hänen henkensä eli elämänsä on olemassa ruumiista riippumattomana. Samalla tavalla ’sielun menettäminen’ merkitsee ’elämän menettämistä sieluna’, eikä siihen liity mitään ajatusta jatkuvasta olemassaolosta kuoleman jälkeen. Tunnustaen tämän eräs Raamatun sanakirja sanoo:

”Nefešin [sielun] ’poistuminen’ täytyy käsittää kielikuvaksi, sillä se ei jatka olemassaoloaan riippumattomana ruumiista, vaan kuolee sen mukana (4. Moos. 31:19; Tuom. 16:30; Hes. 13:19). Yksikään raamatunpaikka ei oikeuta esittämään sellaista lausuntoa, että ’sielu’ eroaisi ruumiista kuoleman hetkellä.” – The Interpreter’s Dictionary of the Bible.

TÄMÄN USKOMUKSEN ALKUPERÄ

Raamattu todistaa erehtymättömän selvästi, että ihmisellä ei ole kuolematonta sielua vaan että hän itse on sielu. Miten sitten tämä uskomus kuolemattomasta sielusta löysi tiensä kristikunnan kirkkojen oppien joukkoon? Nykyään tunnustetaan suoraan, että tämä on tapahtunut pakanallisen kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta. Professori Douglas T. Holden kirjoittaa kirjassaan:

”Kristillinen teologia on niin sulautunut kreikkalaiseen filosofiaan, että se on kasvattanut yksilöitä, joissa on yhdeksän osaa kreikkalaista ajatustapaa ja yksi osa kristillistä ajatustapaa.” – Death Shall Have No Dominion.

Professori Heikki Palva sanoo puolestaan Raamatun tietosanastossa: ”’Kuolemattoman sielun’ käsite kuuluu kreikkalaiseen filosofiaan, ei Vanhaan eikä Uuteen testamenttiin.” Ja katolinen aikakauslehti Commonweal tunnusti tammikuun 15. päivän numerossaan 1971, että ajatus kuolemattomasta sielusta oli käsite, jonka ”myöhäisajan juutalaiset ja varhaiskristityt saivat Ateenasta”.

Ketä tulisi syyttää tästä pakanallisen kreikkalaisen ja kristillisen ajatuksen sekoituksesta? Eikö uskonnollista papistoa? On varmaa, että kirkonjäsenet eivät itse keksineet tätä opetusta, jonka raamatunoppineet nyt avoimesti myöntävät epäraamatulliseksi.

Mutta mihin muinaisten kreikkalaisten uskonto pohjautui? Kuten aikaisemmin on jo osoitettu, on olemassa vahvoja todisteita siitä, että kreikkalaisten ja muitten kansojen uskonnolliset käsitykset olivat saaneet vaikutteita babylonialaisilta. Ja huomaa, mitä eräs Raamatun sanakirja sanoo babylonialaisten uskoneen sielusta:

”Kuoleman jälkeen otaksuttiin ihmisten sielujen jatkavan olemassaoloaan. . . . Babylonialaiset . . . panivat usein kuolleen mukaan esineitä, joita hän saattoi käyttää tulevassa olemassaolossaan. . . . Tulevassa maailmassa näkyy tehdyn eroja kuolleitten kesken. Ne, jotka kaatuivat taistelussa, näyttävät saaneen erikoissuosion. He saivat raikasta vettä juodakseen, kun taas ne, joilla ei ollut keitään jälkeläisiä, jotka olisivat panneet uhreja heidän haudoilleen, kärsivät monia ankaria puutteita.” – The International Standard Bible Encyclopaedia.

Kreikkalaiset ovat siis helposti voineet saada sielun kuolemattomuutta koskevat perusajatuksensa Babyloniasta, minkä jälkeen kreikkalaiset filosofit ovat laajentaneet niitä.

Jotakin samankaltaista näyttää tapahtuneen niiden ei-kristittyjen uskontojen suhteen, jotka ovat olemassa nykyään. Huomattavia samankaltaisuuksia paljastuu esimerkiksi verrattaessa hindulaisuuden tyyssijan Induslaakson muinaista sivistystä Mesopotamian sivistykseen. Näihin sisältyy rakennuksia, jotka muistuttavat Mesopotamian uskonnollisia zikkurrat-korokkeita, ja kuvakirjoitusmerkkejä, joissa on monia samankaltaisuuksia varhais-Mesopotamian merkkien kanssa. Tutkimuksensa perusteella tunnettu assyriologi Samuel N. Kramer esitti teorian, jonka mukaan Mesopotamiasta paenneet ihmiset asuttivat Induslaakson siihen aikaan kun sumerilaiset ottivat haltuunsa Mesopotamian. Ei ole siis vaikea ymmärtää, mistä hindulaisuus sai käsityksensä kuolemattomasta sielusta.

Todisteet viittaavat siis siihen, että Babylonia oli vanhin lähde, josta usko ihmissielun kuolemattomuuteen levisi maan ääriin saakka. Ja Raamatun mukaan tapahtui juuri Babyloniassa kapina Jumalaa vastaan. Sen pitäisi itsessään olla riittävä syy suhtautua varauksella sielun kuolemattomuusoppiin. Mutta älä unohda, että tämä oppi on myös täysin Raamatun vastainen, kuten olemme jo nähneet.

Eikö ajatus sielun kuolemattomuudesta ole myös vastoin omia henkilökohtaisia havaintojasi? Mitä esimerkiksi tapahtuu, kun ihminen lyödään tajuttomaksi, kun hän pyörtyy tai kun hänet nukutetaan sairaalassa? Jos hänen ”sielunsa” on todella erossa ruumiista ja voi toimia järkevästi ruumiin ulkopuolella, niin ettei kuolemakaan vaikuta sen olemassaoloon ja toimintoihin, niin miksi ihminen on tuollaisina tajuttomuuden hetkinä täysin tietämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtuu? Miksi hänelle on kerrottava myöhemmin, mitä tuona aikana on tapahtunut? Jos hänen ”sielunsa” voi nähdä, kuulla, tuntea ja ajatella kuoleman jälkeen, kuten uskonnot yleensä opettavat, niin miksi kuolemaa paljon vähäisempi muutos, kuten esimerkiksi hetkellinen tajuttomuudentila, lopettaa kaikki nämä toiminnat?

Lisäksi kuollut ruumis, olkoon se ihmisen tai eläimen, hajoaa vähitellen maan alkuaineiksi. Mikään kuolemaan liittyvä ei edes vihjaa siihen, että olisi olemassa jokin kuolematon sielu, joka jatkaisi elämistä.

SIELUN KUOLEMATTOMUUTTA KOSKEVAN OPIN VAIKUTUKSET

Se, mitä ihminen uskoo sielusta, ei ole vähämerkityksistä.

Oppia ihmissielun kuolemattomuudesta on käytetty ihmisten omantunnon tukahduttamiseen sotien aikana. Uskonnolliset johtajat ovat uskotelleet, että elämän riistäminen ei olekaan paha asia, koska surmatut eivät loppujen lopuksi kuitenkaan kuole. Ja niille, jotka kuolevat taistelussa vihollista vastaan, on luvattu autuus. Tyypillinen on se huomautus, josta kerrottiin New York Times -lehden syyskuun 11. päivän numerossa vuonna 1950: ”Sureville vanhemmille, joiden pojat oli kutsuttu tai määrätty uudelleen asepalvelukseen, kerrottiin eilen St. Patricin katedraalissa, että kuolema taistelussa oli osa Jumalan suunnitelmasta ’taivaan valtakunnan’ kansoittamiseksi.” Tässä ilmaistu ajatus eroaa hyvin vähän muinaisten babylonialaisten opista, jonka mukaan sodassa kuolleet ovat ansainneet erikoissuosion.

Sen väärinesittäminen, mitä Raamattu sanoo sielusta, on siis edistänyt ihmiselämän halventamista ja saanut ihmiset tuntemaan olevansa riippuvaisia suurista uskonnollisista järjestelmistä, jotka ovat väärin väittäneet huolehtivansa heidän sielustaan.

Kun tiedät tämän, mitä aiot tehdä? On ilmeistä, että tosi Jumala, joka itse on ”totuuden Jumala” ja joka vihaa valheita, ei katso suopeasti niitä, jotka pitävät kiinni valhetta opettavista järjestöistä. (Ps. 31:6; Sananl. 6:16–19; Ilm. 21:8) Ja haluaisitko sitä paitsi edes kuulua uskontoon, joka ei ole ollut rehellinen sinua kohtaan?

[Kuva s. 40]

NÄMÄ KAIKKI OVAT SIELUJA