MAAILMALLINEN MURHE VAI JUMALINEN MURHE?

On selvää, että jokaisen syntejä tekevän kristityn täytyy tuntea murhetta, omantunnontuskaa ja katumusta. Kuitenkaan nämä tunteet eivät ole itsessään varma merkki katumuksen aitoudesta. Kysymys on: Miksi väärintekijä tuntee tällaista murhetta, omantunnontuskaa ja katumusta? Mikä aiheuttaa nämä tunteet?

Apostoli osoittaa, miten tärkeätä on tämän ratkaiseminen, kun hän kirjoittaa: ”Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.” (2. Kor. 7:10) On siis elämän ja kuoleman kysymys, että meidän vaikuttimemme on oikea. Maailmallinen murhe ei lähde uskosta ja rakkaudesta Jumalaa ja vanhurskautta kohtaan. Se syntyy laiminlyönnin, pettymyksen, aineellisen tai yhteiskunnallisen menetyksen katumisesta, rangaistuksen tai häpeän alaiseksi joutumisen mahdollisuudesta. Maailmallinen murhe suree niitä epämieluisia seurauksia, jotka väärinteko aiheuttaa. Mutta se ei ole murhetta itsensä epävanhurskauden eikä sen Jumalalle aiheuttaman häpeän vuoksi. – Vrt. Jer. 6:13–15, 22–26.

Kain ilmaisi tällaista murhetta. Kun Jumala lausui tuomion hänelle, niin hän oli tosiaan pahoillaan – itsensä puolesta sen kolkon tulevaisuuden takia, minkä hän näki olevan edessään. Mutta hän ei ilmaissut katuvansa veljensä murhaamistekoa. – 1. Moos. 4:5–14.

Eesau myi arvostamattomasti esikoisoikeutensa veljelleen Jaakobille. Myöhemmin, kun Eesau sai tietää, että Jaakob oli saanut isänsä Iisakin profeetallisen siunauksen esikoisena, niin hän valitti ”äänekkäästi ja haikeasti”. Kyynelin hän etsi katumusta – ei omaa katumustaan vaan isänsä katumusta yrittämällä taivuttaa Iisakin ’katumaan’ eli ’muuttamaan mieltään’ siunauksen suomisessa. Eesau ei katunut sitä materialistista asennetta, mikä pani hänet ’pitämään halpana esikoisuutensa’. Hän katui niiden etujen menetystä, jotka tämä oli nyt tuleva maksamaan hänelle. Jumala sanoi: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin.” – 1. Moos. 25:29–34; 27:34; Hepr. 12:16, 17, Um; Room. 9:13.

Hoosean ennustus tekee selväksi, että Jumalaa ei koskaan miellytä mikään toisaikainen asenne tässä asiassa. Hän sanoo Israelista: ’Ahdistuksessansa he etsivät Jumalaa.’ Mutta heidän katumuksen ilmauksensa olivat lyhytaikaisia. ”Teidän rakkautenne on kuin aamun pilvi, kuin varhain haihtuva kaste.” – Hoos. 5:15; 6:1–4.

Hoos. 7:14–16 paljastaa sitten päätekijän, mikä puuttuu monista katumuksen ilmaisuista nykyäänkin, sanoen: ”Eivät he huuda minun puoleeni sydämestänsä, vaan ulvovat vuoteissansa. Jyvien ja viinin tähden he kokoontuvat. . . . He kääntyvät, mutta eivät korkeutta kohti . . .” Heidän ’ulvontansa’ helpotuksen saamiseksi ahdistuksen aikana johtui itsekkyydestä, ja jos heille suotiin helpotus, niin he eivät käyttäneet tilaisuutta parantaakseen ja vahvistaakseen suhdettaan Jumalaan pitämällä lujemmin kiinni hänen korkeista mittapuistaan. (Jaak. 4:3) Hoosea sanoo, että he olivat kuin ”pettävä jousi”, joka ei koskaan osu maaliin. (Hoos. 7:16; Ps. 78:57) Heidän katumuksensa ei tullut todella sydämestä. – Jooel 2:12, 13.

MIKÄ SAA AIKAAN TOSI KATUMUKSEN

Tosi katumukseen liittyvällä murheella on aivan eri vaikutin kuin maailmallisella murheella. Siinä on sydämestä lähtevä halu palata Jumalan suosioon, ja sen aiheuttaa häneen kohdistuva rakkaus, joka johtuu hänen ja hänen loistavien ominaisuuksiensa ja vanhurskaitten tarkoitustensa tuntemisesta. Hänen hyvyytensä ja suuruutensa arvostaminen saa aidosti katuvat väärintekijät tuntemaan ankaraa omantunnontuskaa siksi, että ovat tuottaneet häpeää hänen nimelleen. Lähimmäisenrakkaus panee myös heidät suremaan sitä ikävyyttä, mitä he ovat aiheuttaneet toisille, antamaansa huonoa esimerkkiä, aiheuttamaansa vahinkoa, ehkä sitä tapaa, millä he ovat tahranneet Jumalan kansan maineen ulkopuolisten keskuudessa estäen siten ihmisiä tunnistamasta Jumalan tosi seurakuntaa. Nämä seikat, eikä vain ’ilmitulemisen’ häpeä tai kurin odotus, saavat heidät tuntemaan, että heillä on ”särjetty sydän” ja ”murtunut mieli”. – Ps. 34:19.

Mutta katumus (kreikaksi metánoia) sisältää myös ’mielen muutoksen’ eli ’tahdon muutoksen’. Ollakseen aito siihen täytyy sisältyä huonon tien ehdoton hylkääminen vastenmielisenä, vihattavana. (Ps. 97:10; Room. 12:9) Tähän on rinnastettavissa vanhurskaudenrakkaus, joka saa katuvan kristityn päättämään lujasti pysyä siitä lähtien vanhurskaalla tiellä. Ilman sekä tätä pahan vihaamista että vanhurskauden rakastamista ei katumuksellamme ole tosi voimaa, sitä ei seuraa se, mitä apostoli Paavali sanoi ”töiksi, jotka sopivat katumukseen”. (Apt. 26:20, Um) Kuningas Rehabeamin tapaus valaisee tätä. Nöyrryttyään ensin Jumalan vihan edessä hän kääntyi jälleen tekemään pahaa. Miksi? Koska ”hän ei kiinnittänyt sydäntänsä etsimään Herraa”. – 2. Aikak. 12:12–14.

Korinton seurakunta osoitti tämän olemalla ”murheellinen jumalisella tavalla”. Kun Paavali nuhteli seurakuntaa siitä, että se oli suojellut pahuuden harjoittajaa keskuudessaan, niin seurakunnan jäsenet osoittivat vastakaikua ja oikaisivat tilanteen. He eivät ilmaisseet murhettaan väärintekonsa johdosta vain pelkäämällä vaan myös ’suurella vakavuudella . . . puhdistautumisella, . . . närkästyksellä [väärintekijän menettelyn aiheuttaman häpeän johdosta], . . . kaipauksella, innolla, väärän oikaisulla’. (2. Kor. 7:11, Um) Vanhimmat voivat siis odottaa nykyään samanlaisia ominaisuuksia niissä, jotka ilmaisevat heille katuvansa väärintekoaan.

EPÄTÄYDELLISYYDEN EI TARVITSE HÄVITTÄÄ ILOA

Syntien vakavuus voi luonnollisesti vaihdella. Ehkä me suurempien syntien, kuten haureuden, aviorikoksen tai varkauden, sijasta havaitsemme syyllistyneemme ’ylpeisiin silmiin’ tai ’henkilöön katsomiseen’, ts. suosikkien pitämiseen, mitkä seikat ovat hyvin epämieluisia Jumalalle. (Sananl. 6:16, 17; Jaak. 2:9) Ja kielen käytön kysymyksessä ollessa ”monessa kohden me kaikki hairahdumme” sanoen sellaista, minkä ymmärrämme myöhemmin epäviisaaksi, epäystävälliseksi, rakkaudettomaksi ja epäkristilliseksi. (Jaak. 3:2, 8–13) Olemmeko huolissamme siitä, että suhteemme Jumalaan ei kärsi vahinkoa? Jos olemme, niin meidän on ’kaduttava ja käännyttävä’ etsien hänen anteeksiantoaan.

Mutta koska epätäydellisyytemme ilmenee tavalla tai toisella joka päivä, niin merkitseekö se sitä, että meidän pitäisi olla alituisesti murehtivassa tilassa tuntien jatkuvaa tunnonvaivaa? Ei suinkaan.

Luetellessaan Jumalan pyhän hengen hedelmät apostoli sijoittaa ”ilon” heti ”rakkauden” jälkeen. (Gal. 5:22) Psalmista sanoo: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?” (Ps. 130:3) Me voimme olla iloiset muistaen sen sijaan, että ”laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. . . . Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:8–14) Vaikka hairahduksemme tuottavat aivan oikein mielipahaa, niin meidän ei tarvitse kiduttaa itseämme jokaisen pienen virheen tai ajattelemattoman sanan johdosta.

Kuitenkin sillä, että me tunnemme nämä virheet, pitäisi olla nöyrryttävä vaikutus meihin, ja sen pitäisi auttaa meitä pysyttelemään sekä vaatimattomina että myötätuntoisina toisia kohtaan. Kun me sitten rukoilemme Jumalalta anteeksi päivittäisiä hairahduksiamme, niin hän on tyytyväinen rukouksiimme. Kun me vaellamme tunnollisesti hänen teillään ja etsimme säännöllisesti hänen kasvojaan rukouksessa, niin voimme todella olla iloisia luottaen hyvään suhteeseemme hänen kanssaan. – Fil. 4:4–7.

Lukijain kysymyksiä

● Miksei ensimmäisen maailmansodan alku sattunut lokakuun alkuun, jolloin pakanain ajat päättyivät? – USA.

Kuten tässä lehdessä on usein osoitettu, kansojen kuninkuus annettiin Kristukselle Jeesukselle vuonna 1914 pakanain aikojen päättyessä. (Luuk. 21:24; Dan. 4:13, 14, 28, 29) Pakanain ajat alkoivat 2 520 vuotta aikaisemmin vuonna 607 eaa. tapahtuneen Jerusalemin hävityksen ja juutalaisen käskynhaltijan Gedaljan salamurhan jälkeen. Gedaljan murha tisrikuussa (syys-lokakuussa) (”seitsemännessä uudessa kuussa”, Byingtonin käännös) joudutti Juudan maahan jääneitä juutalaisia pakenemaan. (Jer. 41:1, 2; 43:2–7) Siihen aikaan kun pelokkaat juutalaiset pakenivat Egyptiin, on täytynyt olla ainakin tisrikuun puoliväli, jotta olisi ollut riittävästi aikaa niille tapahtumille, joiden mainitaan Raamatussa sattuneen salamurhan ja paon välillä. (Vrt. Jer. 41:4, 10–42:7.) Tämä sijoittaisi pakanain aikojen alun noin tisrikuun 15. päiväksi vuonna 607 eaa.

Pakanain aikojen päättyessä noin tisrin 15. päivänä (4.–5. lokakuuta) vuonna 1914 täyttyi Ilm. 11:15: ”Maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa.” Asettamalla Poikansa Jeesuksen Kristuksen valtaistuimelle Jehova Jumala otti valtansa hallitakseen Kuninkaana ihmismaailmaa. Suuren Vastustajan Saatanan hallitusvallan oli määrä päättyä.

Koska Saatana oli Jumalasta vieraantuneen ihmiskunnan ”maailman hallitsija”, niin hän ei varmasti halunnut nähdä Valtakunnan ottavan maan asioita täysin valtaansa. (Joh. 12:31; 14:30; 16:11; Um) Yli 1 900 vuotta aikaisemmin hän ohjaili asioita sillä tavalla, että jollei Jumala olisi tullut väliin, niin Herodes Suuri olisi tappanut Jeesus-lapsen. (Matt. 2:13) Samalla tavalla Saatana valmistautui ja valmisti demoninsa jo ennen taivaallisen valtakunnan syntymää hyökkäykseen. Tämä on kuvaannollisesti esitetty Ilm. 12:3–5:ssä, mistä luemme: ”Ja näkyi toinen merkki taivaassa, ja katso: suuri, tulipunainen lohikäärme, jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, ja sen päissä seitsemän kruunua; ja sen pyrstö pyyhkäisi pois kolmannen osan taivaan tähtiä ja heitti ne maan päälle. Ja lohikäärme seisoi synnyttämäisillään olevan