Kristillinen suuruus tulee palvelemisesta

”Joka teidän keskuudessanne tahtoo tulla suureksi, sen täytyy olla teidän palvelijanne.” – Matt. 20:26.

 1. Miten Jeesuksen elämä on vastakohta monien ihmisten elämälle nykyään?

PALVELUS on tosi kristillisyyden ydinasioita. Jumalan Poika sanoi maan päällä ollessaan, ettei hän ”tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan sielunsa lunnaina monien korvaukseksi”. (Matt. 20:28) Hänen elämänsä on jyrkkä vastakohta niiden monien nykyisten ihmisten itsekkäälle, kunnianhimoiselle asenteelle, jotka ovat tunteettomia toisten tarpeita kohtaan. Jeesus antoi epäitsekkäällä palveluselämällään täydellisen mallin kaikkien aitojen seuraajiensa jäljiteltäväksi. Palvelemisen ja antamishengen tulee olla heidän elämänsä tunnus samoin kuin se oli hänenkin.

2, 3. a) Mikä on tunnusomaista sanalle ”palvella”, jota on käytetty Matteuksen 20:28:ssa, verrattuna toisiin palvelusta koskeviin kreikkalaisiin sanoihin? b) Minkä selville saaminen kiinnostaa nyt meitä?

² Sana, joka on käännetty ”palvelemiseksi” ja jota raamatunkirjoittaja Matteus käytti lainatessaan Jeesuksen sanoja, kiinnostaa meitä. Se on alkuperäisessä kreikkalaisessa tekstissä teonsana diakonéo. On toisiakin kreikkalaisia teonsanoja, jotka tarkoittavat palvelemista ja joista jokainen tuo esiin oman vivahteensa eli korostuksensa palveluksen ollessa kysymyksessä. Jokin teonsana saattaa korostaa alamaisuutta, joka sisältyy palvelemiseen orjana (douleúo; Kol. 3:24), jokin toinen uskonnollisen palveluksen pyhyyttä (latreúo; Matt. 4:10), ja vielä toinen suoritetun palveluksen julkista luonnetta (leitourgéo; Apt. 13:2). Diakonéo sitä vastoin korostaa toiselle suoritetun palveluksen henkilökohtaista luonnetta. Eräs lähdeteos sanookin, että tässä teonsanassa ”lähestytään voimakkaammin rakkauden palveluksen käsitettä.” – Theological Dictionary of the New Testament, II osa, sivu 81.

³ Mitä kristilliseen palvelukseen sitten sisältyy? Rajoittuuko se sellaisiin toimintoihin kuin Jumalan sanan saarnaamiseen, opetuslasten tekemiseen toisista tai yksinomaan hengellisten tarpeitten palvelemiseen seurakunnassa olevien keskuudessa? Mitä tarkasteltavana oleva sana (diakonéo) osoittaa?

TOISILLE TARJOILEMINEN JA TOISISTA HUOLEHTIMINEN

 4. Miten Raamattu valaisee osuvasti sen kreikankielisen ”palvella”-sanan perusmerkitystä, jota tarkastelemme?

⁴ Se, miten Raamattu käyttää tätä sanaa, valaisee osuvasti henkilökohtaisen palveluksen perusmerkitystä (mitä ei ilmaise ainoastaan kreikkalainen teonsana vaan myös sitä muistuttavat nimisanat diákonos [palvelija] ja diakonía [palvelus]).a Yksi tämän sanan varhainen käyttö tarkoittaa ’tarjoilemista pöydissä’. Luukas käyttää sitä siten lainatessaan Jeesuksen sanat orjasta, joka ’laittaa isännälleen illallista ja tarjoilee [diakonéo] kun hän syö ja juo’. (Luuk. 17:7–10, Uusi testamentti nykysuomeksi [UTN]) Luukkaan 12:35–38:ssa Jeesus esitti opetuslapsilleen kuvauksen, jossa Jeesusta itseään esittävä isäntä vaihtoi osia orjiensa kanssa, jotka olivat uskollisesti odottaneet hänen saapumistaan häistään. Jeesus sanoi isännästä tässä kuvauksessa: ”Hän vyöttää itsensä ja panee heidät asettumaan pitkälleen pöydän ääreen ja tulee vierelle ja palvelee [diakonéo] heitä [tarjoilee heille, New English Bible (NE)].”b

5, 6. a) Millä tavalla eräät kristityt naiset suorittivat tällaista palvelemista? b) Mitä tämä kaikki osoittaa tarkasteltavanamme olevan Raamatun sanan merkityskentästä?

⁵ Tämä sana ei tarkoita kuitenkaan ainoastaan ’tarjoilemista pöydissä’, vaan se alkoi merkitä kaikkia samanlaisia luonteeltaan henkilökohtaisia palveluksia. Raamattu kertoo eräistä kristityistä naisista, jotka ’palvelivat’ Jeesuksen ja hänen apostoleittensa tarpeita ”omista varoistaan” sekä Galileassa että Jerusalemissa. (Luuk. 8:1–3; Matt. 27:55; Mark. 15:41) He saattoivat suorittaa ostoksia ja laittaa ruokaa, korjata ja pestä vaatteita tai suorittaa muita samankaltaisia palveluksia käyttäen omia varojaankin ja omaisuuttaan välttämättömien tarvikkeiden hankkimiseen.

⁶ Me näemme siis, ettei tämä sana rajoitu yksistään ”uskonnolliseen” toimintaan, vaan käsittää laajan palveluskentän.

TARPEESSA OLEVIEN VELJIEN PALVELEMINEN

 7. Miksi voimme olla varmat siitä, että Jehova Jumala ja Jeesus Kristus pitävät todella tärkeänä tämänlaatuista palvelusta aliarvioimatta sitä?

⁷ Meidän ei pitäisi koskaan epäillä sitä, että Jehova Jumala ja hänen Poikansa Jeesus Kristus pitävät todella tärkeänä tämänlaatuista palvelusta. Jeesus tunsi omakohtaisesti inhimillisiä tarpeita, kuten nälkää ja janoa. Hän arvosti epäilemättä suuresti sitä, että hänen 40-päiväisen paastonsa jälkeen ”tuli enkeleitä, ja he rupesivat palvelemaan [diakonéo] häntä”. (Matt. 4:11) Vertauksessa, jonka Jeesus esitti maallisen palveluksensa lopulla, hän kuvaili tuomionsa kahteen luokkaan kuuluville ihmisille verraten toista luokkaa ”lampaisiin” ja toista ”vuohiin”. ”Lampaat”, jotka olivat hyväksyttyjä ja siunattuja, tulivat Kristuksen veljien avuksi, kun näkivät heidän olevan jonkin tarpeessa. Mutta ”vuohet”, jotka olivat tuomittuja, näkivät heidän olevan nälkäisiä ja janoisia, vieraanvaraisuuden tai asunnon tai vaatetuksen tarpeessa tai sairaina tai vankeudessa, ’eivätkä auttaneet [diakonéo; ”palvelleet”, UM] heitä’. – Matt. 25:31–46, UTN.

8, 9. a) Miten ensimmäisen vuosisadan kristityt osoittivat ymmärtäneensä selvästi, että heidän oli tärkeätä palvella veljiensä aineellisten tarpeitten täyttämiseksi? b) Miten apostoli Paavali osoitti olevansa huolellinen sen suhteen, että tätä ”palvelusta” suoritettiin sopivalla tavalla?

⁸ Jeesuksen tosi opetuslapset osoittautuivat ensimmäisellä vuosisadalla ”lampaankaltaisiksi” asenteeltaan ja toiminnassaan. Kun Makedonian ja Akhaian kristityt kuulivat veljiensä Juudeassa olevan puutteessa, niin he kokosivat avustustarvikkeita ja lähettivät ne heille suorittaen ”avustuspalvelusta [diakonía]”. (Apt. 11:29; 12:25) He näet ymmärsivät, että Juudean veljet olivat suorittaneet heille kallisarvoista hengellistä palvelusta ja että heillä oli vastaava ’velka’, joka teki heille sopivaksi ”suorittaa heille palvelusta aineellisilla tavoilla” (An American Translation); ”palvella julkisesti heitä liharuumiin tarpeilla”. (Room. 15:25–27) Makedonian seurakunnat ansaitsivat tästä erikoisesti kiitoksen. Vaikka niillä itsellä oli köyhyyttä, niin ”heidän anteliaisuutensa rikkaus” uhkui. Paavali sanookin: ”Tämä tapahtui heidän todellisen kykynsä mukaan, niin, minä todistan, yli heidän todellisen kykynsä, samalla kun he omasta aloitteestaan anoivat meiltä jatkuvasti monin hartain pyynnöin huomaavaisen antamisen etua ja osallisuutta pyhille tarkoitettuun palvelukseen [diakonía].” (2. Kor. 8:2–4) Kuinka voimakas esimerkki epäitsekkäästä palveluksesta meille tänä aikana!

⁹ Apostoli Paavali oli erittäin huolellinen sen suhteen, että tämä avustustoimi tuli johdetuksi oivallisella tavalla, niin ettei ”kukaan moittisi meitä tämän anteliaan avustuksen yhteydessä, joka on meidän toimitettavanamme [diakonéo]”, ei antajien eikä vastaanottajien taholla. Siitä syystä toisia, ”seurakuntien apostoleita” ’nimitettiin’ matkatovereiksi Paavalille ja Tiitukselle (jonka Paavali sanoi olleen kanssaan ”osallisena ja työtoverina”). – 2. Kor. 8:19–23.

10. Millaisia erinomaisia seurauksia on siitä, kun toisten tarpeista huolehditaan tällaisella epäitsekkäällä palveluksella, kuten 2. Korinttolaisille 9:1, 11–14 osoittaa?

¹⁰ Paavali itse sai myöhemmin osakseen virvoittavaa apua sellaisilta miehiltä kuin Onesiforukselta ja Onesimukselta, kun nämä ’palvelivat’ (diakonéo) häntä koettelevina aikoina. (2. Tim. 1:16–18; Filem. 10–13) Kirjoittaessaan korinttolaisille hän osoitti heille, millaisia hyviä tuloksia kaikki sellainen huomaavainen, epäitsekäs palvelus tuottaa Jumalan ylistykseksi ja hyvän uutisen eteenpäinviemiseksi. Juudean veljille suoritetusta ”palveluksesta” (diakonía) hän sanoi: ”[Kaikenlainen anteliaisuus] saa meidän välityksellämme aikaan kiitoksen ilmaisun Jumalalle, koska tämän julkisen palveluksen suorittamisen ei pidä ainoastaan runsaasti täyttää pyhien tarpeita, vaan myös olla runsas monista Jumalalle esitettävistä kiitoksen ilmaisuista. He kirkastavat Jumalaa sen todisteen välityksellä, jonka tämä palvelus antaa, koska te olette alistuvaisia Kristusta koskevalle hyvälle uutiselle, niin kuin julkisesti julistatte olevanne, ja koska olette anteliaita heille ja kaikille antamassanne avustuksessa; ja rukoillen teidän puolestanne he kaipaavat teitä teillä olevan Jumalan verrattoman ansaitsemattoman hyvyyden vuoksi.” – 2. Kor. 9:1, 11–14.

11. a) Millä tavoilla huomaavainen huolenpitomme toisten aineellisista tarpeista edistää puhtaan palvonnan laajenemista? b) Mikä on yksi niistä tavoista, joilla voimme osoittaa rakkautta Jumalan nimeä kohtaan Heprealaisille 6:10:n mukaan?

¹¹ Niin, Jumalan valtakunnan hyvä uutinen tulee merkitykselliseksi ihmisille, kun he näkevät, mikä vaikutus sillä on niiden persoonallisuuksiin, jotka omaksuvat sen, sen synnyttämän anteliaisuuden ja lähimmäisenrakkauden. Tällainen huomaavainen palvelus ja toisille antaminen ei ainoastaan saa heitä tuntemaan kiitollisuutta ihmisantajia kohtaan, vaan myös aikaansaa ”monia Jumalalle esitettäviä kiitoksen ilmaisuja”. Se suosittelee tosi kristillisyyttä parhaana elämäntapana, huomaavaisen ja rakastavan Jumalan tosi palvontana. (Vrt. Jaak. 1:26, 27; 2:14–17; 1. Joh. 3:16–18.) Ei ole näin ollen ihme, että Paavali saattoi kirjoittaa heprealaiskristityille, jotka olivat tulleet veljiensä avuksi, ja vakuuttaa heille, että ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan, kun olette palvelleet [diakonéo] pyhiä ja edelleen palvelette.” – Hepr. 6:10; vrt. 10:32–34; 1. Kor. 16:15, 16.

12, 13. a) Millä tavalla voidaan maailmallisia hallituksia sanoa Jumalan ”palvelijoiksi”? b) Mikä ero on niiden palveluksella ja Jeesuksen opetuslasten suorittamalla palveluksella?

¹² Koska nämä kreikankieliset palvelemista tarkoittavat sanat ulotettiin käsittämään kaikenlaisia henkilökohtaisia palveluksia eikä ainoastaan ’tarjoilemista pöydissä’, niin ne voidaan soveltaa myös maailmallisiin hallituksiin. Siitä syystä nykyisen asiainjärjestelmän ”esivaltoja” kutsutaankin Jumalan ”palvelijoiksi” erityisessä merkityksessä. Roomalaisille 13:4:ssä sanoo henkeytetty apostoli sellaisesta hallitusvallasta: ”Se on Jumalan palvelija [diákonos] sinun hyväksesi. Mutta jos teet pahaa, niin pelkää, sillä se ei kanna tarkoituksetta miekkaa, sillä se on Jumalan palvelija [diákonos], kostaja vihan ilmaisemiseksi sille, joka harjoittaa pahaa.” Jumala sallii näiden poliittisten järjestelmien olla olemassa jonkin aikaa ja suorittaa tiettyjä palveluksia, jotka hyödyttävät hänen kansaansa maan päällä ja jotka edistävät jossain määrin järjestystä ja suojelusta laittomuutta vastaan. Tässä merkityksessä ne ovat hänen ’palvelijoitaan’.

¹³ Mutta nämä maailmalliset hallitukset eivät palvele rakkaudesta Jumalaa eikä hänen Poikansa tosi opetuslapsia kohtaan. Sen sijaan ne suorittavat näitä julkisia palveluksia erotuksetta kenen tahansa ja kaikkien alaisuudessaan olevien kansalaisten hyväksi. Niiden palvelukset eivät tuota sen tähden niille sitä palkkaa, joka tulee niille, jotka palvelevat Jehova Jumalaa rakkaudesta häntä ja lähimmäisiään kohtaan.

VIELÄ TÄRKEÄMPI PALVELUS

14, 15. a) Vaikka huolenpito toisten ruumiillisista ja aineellisista tarpeista on kristillisen palveluksen tärkeä piirre, niin mikä muu piirre on vielä tärkeämpi? b) Miten se, mitä Apostolien tekojen 6:1–4 sanoo, valaisee tätä?

¹⁴ Siitä, mitä olemme tarkastelleet, käy ilmi, että toisten, varsinkin kristittyjen veljiemme, ruumiillisista ja aineellisista tarpeista huolehtiminen kuuluu tärkeänä osana kristilliseen palvelukseen. Kenenkään meistä ei tule koskaan pitää nöyrää palvelemista näillä tavoilla ”arvollemme sopimattomana” eikä aliarvioida tällaisen palvelemisen tärkeyttä Jumalan silmissä. Ja kuitenkin on olemassa vielä tärkeämpi palvelemismuoto, jonka suorittamisesta aidot kristityt ovat hyvin kiinnostuneita. Mikä se on? Se on toisten suoranaisesti hengellisten tarpeitten palveleminen.

¹⁵ Toisten ruumiillisten tarpeitten palvelemisen suhteellinen tärkeys verrattuna heidän hengellisten tarpeittensa palvelemiseen tehdään selväksi siinä, mitä Apostolien tekojen 6:1–4 sanoo. Vuoden 33 helluntain jälkeen muodostui pulma, koska jonkinlainen puolueellisuus aiheutti sen, että joitakuita leskiä ”syrjittiin päivittäisessä jakelussa [diakonía; ruoan päivittäisessä tarjoilussa, New American Standard Bible]”. Kun apostolit saivat tämän tietää, niin he ”kutsuivat opetuslasten joukon luokseen ja sanoivat: ’Meistä ei ole mieluisaa jättää Jumalan sanaa jaellaksemme ruokaa pöytiin [diakonéo; pitääksemme kirjaa, An American Translation (AT)]’”. Siksi he pyysivät veljiä etsimään keskuudestaan seitsemän miestä, ”joista on hyvä todistus”, jotta nimittämisvaltaiset apostolit voisivat ’nimittää heidät huolehtimaan tästä tarpeellisesta toimesta; mutta me omistaudumme rukoukseen ja sanan palvelukseen [diakonía; jakamiseen, AT]’.

16. Omaksuivatko apostolit edellä kuvaillun asenteen siksi, että ruokatarpeitten varaaminen noille leskille oli seurakunnan ulkopuolista toimintaa?

¹⁶ Ruokatarpeitten varaaminen näille syrjityille leskille oli epäilemättä välttämätön osa kristillistä palvelusta. Se ei siis ollut seurakunnan ulkopuolista toimintaa, vaan siihen liittyi hengellinen näkökohta. Jaakobin 1:26, 27:ssä olevat opetuslapsi Jaakobin sanat osoittavat, että tämä kuuluu ehdottomana osana puhtaaseen ”palvontaan”. Silti apostolit ymmärsivät, että he osoittaisivat havaintokyvyn puutetta, jos he käyttäisivät aikansa näiden aineellisten tarvikkeitten varsinaiseen käsittelemiseen, sen sijaan että keskittyisivät suoranaisesti hengellistä laatua olevien asioitten, erityisesti hengellisen ravinnon ja opastuksen, varaamiseen Jumalan sanasta veljille.

17. Miten seurakunnat muualla noudattivat Jerusalemin seurakunnan esimerkkiä tällaisissa asioissa?

¹⁷ Kun seurakuntia kehittyi Jerusalemin ulkopuolella oleviin paikkoihin, niin noudatettiin tätä periaatetta. Ensisijainen huomio kohdistettiin suoranaisesti hengellisten tarpeitten palvelemiseen, vaikka ei ruumiillisia eikä aineellisia tarpeitakaan syrjäytetty eikä jätetty vaille asiaankuuluvaa huomiota. Vanhimmistoja nimitettiin palvelemaan hengellisinä paimenina ja valvojina seurakunnissa. (Apt. 20:17, 28) Ja jotta nämä olisivat voineet keskittyä veljien rakentamiseen ja neuvomiseen, niin avustajistot työskentelivät heidän ohjauksessaan hoitaen tehtäviä, jotka eivät olleet niin suoranaisesti hengellisiä. – Fil. 1:1.

18. Voiko kuka tahansa palvella avustavana palvelijana (diákonos) seurakunnassa? Miten tämä osoittaa, ettei näiden suorittama palvelus ollut mitätön asia Jumalan silmissä?

¹⁸ Annettuaan Timoteukselle ohjeita sen suhteen, millaiset edellytykset niillä tulee olla, jotka nimitetään vanhimmiksi, apostoli Paavali jatkaakin sitten sanoen: ”Avustavien palvelijoiden [diákonos; palvelijoiden, Int; avustajien, AT; diakonien, NE] tulee samoin olla vakavia, ei vilpillisiä puheissaan, ei paljon viiniä nauttivia, ei epärehellistä voittoa ahnehtivia, vaan sellaisia jotka säilyttävät uskon pyhän salaisuuden puhtaalla omallatunnolla. Mutta näidenkin soveliaisuutta koeteltakoon ensin, sitten toimikoot palvelijoina [diakonéo; avustajina, AT], kun ovat vapaat syytöksestä . . . Miehet, jotka palvelevat hyvin, hankkivat itselleen hyvän aseman ja kyvyn puhua hyvin vapaasti Kristukseen Jeesukseen liittyvässä uskossa.” – 1. Tim. 3:8–13.

19, 20. a) Mihin erikoiskäyttöön kreikankielinen sana diákonos (palvelija) sen tähden pantiin varhaisseurakunnassa? b) Mikä kysymys herää nyt näiden seurakunta-”palvelijoiden” ja vanhimmiksi nimitettyjen välisestä suhteesta?

¹⁹ Näin ollen niin kuin kreikkalaista sanaa presby’teros, joka merkitsee vain ’vanhempaa miestä’, alettiin käyttää nimityksenä miehestä, jolla oli seurakunnassa palvelustehtävä, nimittäin tehtävä olla ”vanhin”, niin sana diákonos, joka merkitsee vain ’palvelijaa’, rupesi tarkoittamaan miestä, jolla oli toinen seurakuntatehtävä. Selittäessään kreikkalaisen sanan diákonos erilaisia käyttöjä Theological Dictionary of the New Testament (Uuden testamentin teologinen sanakirja) sanoo II osan sivulla 89 otsikon ”B. Diakoni kirkon virkailijana” alla näin:

”1. Kirkon rakenteen kehityksessä voidaan tehdä ero kaikkien näiden yleisten käyttöjen ja sen käytön välillä, joka diakonos-sanalla on ’nimenomaisen viran haltijan vakiintuneena nimityksenä’. Tämä huomataan kohdissa, joissa [latinalaisessa] Vulgatassa on lainasana diaconus [latinalaisen] minister-sanan asemesta, jota on käytetty muualla (vrt. Fil. 1:1; 1. Tim. 3:8, 12).

”[Kristillisen] yhdyskunnan jäseniä, joita kutsutaan diakoneiksi heidän säännöllisen toimintansa ansiosta, tavataan ensiksi Fil. 1:1:ssä, missä Paavali lähettää tervehdyksiä kaikille pyhille Filippissä syn episkópois kai diakónois [sekä valvojille ja palvelijoille, Int]. Jo tässä esityksessä ilmenee ratkaiseva seikka ymmärtääksemme tuon viran, nimittäin se, että diakonit liitetään piispojen [valvojien] yhteyteen ja mainitaan heidän jälkeensä. Tämän kirjeen aikaan on näin ollen kaksi rinnastettua virkaa.

”. . . viran kuvailusta on tässä tullut täsmällinen nimitys.”

²⁰ Nämä veljet nimitettiin siis seurakunta-”palvelijoiksi”, jotka nöyrästi palvelivat veljiensä tarpeita määrätyissä tehtävissä. Antoiko tämä niille veljille, jotka olivat ”vanhimpia”, oikeuden ajatella olevansa heitä (niitä, jotka oli nimitetty palvelemaan diákonos-nimisinä) ylempiä, ikään kuin vanhimmat olisivat nyt olleet heidän ”pomojaan”?

EI SIJAA YLEMMYYDENTUNTEELLE

21. Miksei kenelläkään vanhimmalla ole syytä ajatella olevansa niiden ”yläpuolella”, jotka palvelevat seurakunta-”palvelijoina”?

²¹ Ei, sillä se ei varmastikaan olisi sopusoinnussa sen neuvon ja periaatteen kanssa, jonka Jeesus opetti apostoleilleen. Todellisuudessa kaikki, jotka palvelivat ”vanhimpina”, olivat myös veljiensä palvelijoita, niidenkin, joita kutsuttiin seurakunta-”palvelijoiksi” (”avustaviksi palvelijoiksi”, UM). Jeesus Kristus itsekään ei ollut tullut ”palveltavaksi, vaan palvelemaan”. Henkeytetty apostoli Paavali sanoi, että Jeesuksesta ”tuli . . . ympärileikattujen palvelija [diákonos] Jumalan totuudellisuuden puolesta”. (Matt. 20:28; Room. 15:8) Paavali sanoi itseään (sekä työtovereitaan Timoteusta ja muita) ”palvelijaksi” (diákonos). (Ef. 3:7; Kol. 1:23) Hän ei tarkoittanut tällä sitä, että hän kuului seurakuntapalvelijoiden (”avustavien palvelijoitten” eli ”diakonien”) ryhmään jossakin nimenomaisessa seurakunnassa, vaan pikemminkin, että hänet oli määrätty palvelemaan koko kristillisen seurakunnan hyväksi. Puhuen tästä seurakunnasta hän sanoo: ”Minä tulin tämän seurakunnan palvelijaksi [diákonos] Jumalalta saadun taloudenhoidon mukaisesti, joka minulle annettiin teidän eduksenne saarnatakseni täysin Jumalan sanan.” – Kol. 1:24–26.

22, 23. a) Miten joku osoittaa olevansa toisen tosi palvelija? b) Millaiseen todistukseen apostoli Paavali viittasi osoitukseksi siitä, että hän oli Jumalan ja Kristuksen aito palvelija?

²² Toisen ”palvelijana” oleminen voisi vaatia nöyrää kestämistä vaikeuksissa, epämieluisten olosuhteitten sietämistä. Se, onko asianomainen halukas tähän vai ei, osoittaa hänen palvelemalleen suorittamansa palveluksen aitouden. Koska jotkut olivat taipuvaisia väheksymään Paavalin arvoa toisiin verrattuna, niin hän esitti todisteen siitä, että hän oli Kristuksen ja Jumalan vilpitön palvelija. Hän kirjoitti kristityille Korinttoon, missä eräät hänen parjaajansa asuivat: ”Joka suhteessa me suosittelemme itseämme Jumalan palvelijoina [diákonos]: suuressa kestävyydessä, ahdistuksissa, puutteissa, vaikeuksissa, piestäessä, vankiloissa, levottomuuksissa, vaivannäöissä, öitä valvottaessa, ruokaa vailla oltaessa.” – 2. Kor. 6:4, 5.

²³ Hän kysyi niiltä, jotka vähättelivät häntä: ”Ovatko he Kristuksen palvelijoita?” Ja jatkoi sitten: ”Minä vielä huomattavammin: vaivannäöissä runsaammin, vankiloissa runsaammin, lyöntien alaisena ylen määrin, usein lähellä kuolemaa. Juutalaisilta sain viisi kertaa yhtä vaille neljäkymmentä lyöntiä, kolme kertaa minua piestiin raipoilla, kerran minua kivitettiin, kolme kertaa koin haaksirikon, vuorokauden olen viettänyt syvässä meressä ajelehtien; usein matkoilla, vaaroissa virtojen tähden, vaaroissa rosvojen tähden, vaaroissa oman heimoni taholta, vaaroissa kansojen taholta, vaaroissa kaupungissa, vaaroissa erämaassa, vaaroissa merellä, vaaroissa valeveljien keskuudessa, vaivannäköä ja uurastusta, usein unettomia öitä, nälkää ja janoa, monesti ruoasta pidättymistä, vilua ja alastomuutta.” – 2. Kor. 11:23–27.

24. Miten apostoli auttaa täten meitä säilyttämään oikean näkemyksen arvioidessamme oman palveluksemme aitoutta?

²⁴ Tässä oli todella selvä todistus aitona palvelijana olemisesta! Ei kerskuntaa vaikuttavista suorituksista, joista ylpeilisi ihmisten tavoin, kuten mahtavien rakennusten pystyttämisestä; ei selostusta suurten joukkojen vetämisestä kuulemaan hänen puhettaan; ei henkilökohtaisen kunnian ottamista siitä ihmeteltävästä laajennuksesta, joka oli tapahtunut hyvän uutisen leviämisessä. Päinvastoin kertomus nöyrästä palveluksesta sellaisen palvelijan tavoin, joka ilman mitään torventoitotusta menee yön pimeydessäkin, myrskyä, hankaluuksia ja vaaroja uhmaten, suorittamaan tehtävää, jolle hänen isäntänsä hänet lähettää. Voimme ajatella tätä, kun arvioimme oman Jumalalle suorittamamme palveluksen aitoutta. Mutta me voimme myös muistaa, että Paavali kiinnitti huomiota suosituskirjeisiinsäkin, nimittäin kristittyihin opetuslapsiin, joita hän oli tehnyt todistuksena palvelijanaolostaan. – 2. Kor. 3:1–3.

25. Miten Paavali ilmaisi nöyryytensä kirjoittaessaan niille, jotka olivat Korintossa, missä hän oli työskennellyt niin ahkerasti?

²⁵ Paavali ei syyllistynyt milloinkaan itsensä korottamiseen eikä siihen, että olisi halunnut saada toiset pitämään häntä kunnioittaen ’päämiehenä’ heidän keskuudessaan. Hän puhui niille korinttolaisille, joiden joukossa hän oli työskennellyt puolitoista vuotta, itsestään ja eräästä työtoverista: ”Mikä sitten Apollos on? Entä mikä Paavali on? Palvelijoita [diákonos], joiden välityksellä teistä tuli uskovia, niin kuin Herra kullekin soi. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala sai aikaan jatkuvan kasvun, joten ei istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka saa aikaan kasvun. . . . me olemme Jumalan työtovereita. Te olette Jumalan viljelysmaa, Jumalan rakennus.” – 1. Kor. 3:5–9.

26. Miten me voimme yrittää olla suuria ja kuitenkin vapaita itsekkäästä kunnianhimosta ja ylpeydestä?

²⁶ Pyrkimys olemaan suuri tällä tavalla, ei saavuttamalla huomattavan aseman, mainetta tai valtaa, vaan antamalla itseltään nöyrässä palveluksessa, on totisesti haluttava tavoite. Se ei ole todistus kunnianhimosta eikä ylpeydestä eikä itsekkyydestä, vaan rakkaudesta, rakkaudesta Jumalaa ja rakkaudesta lähimmäistä kohtaan. Etsikäämme me kaikki nyt tällaista suuruutta Jehova Jumalan ylistykseksi, joka vahvisti tämän suuruutta koskevan säännön, ja hänen Poikansa kunniaksi, joka antoi siitä sellaisen esimerkin, jollaista kukaan muu ei ole koskaan antanut. Kristilliseen ”suuruuteen” pyrkimisemme tuottaa suurenmoista hyötyä itsellemme ja toisille. Se saa aikaan Jumalan pyhän hengen runsaan virtaamisen, mikä vuorostaan edistää suurenmoista ykseyttä ja sopusointua keskuudessamme, kuten seuraava kirjoitus selittää.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 126]

Kreikkalainen sana diakonéo korostaa toiselle suoritetun palveluksen henkilökohtaista luonnetta

[Kuva s. 127]

Kristilliseen palvelukseen kuuluu sellaisten kristittyjen aineellisista tarpeista huolehtiminen, joita kohtaa puute; sellainen antaminen koituu ylistykseksi Jumalalle

[Kuva s. 128]

Varhaiskristityt kiinnittivät päähuomion toisten hengellisten tarpeitten palvelemiseen