Raamatun kanta
Mistä ’pyhän hengen suorittamassa nimityksessä’ on kysymys?
”KIINNITTÄKÄÄ huomiota itseenne ja koko laumaan, jonka keskuuteen pyhä henki on nimittänyt teidät valvojiksi, paimentamaan Jumalan seurakuntaa, jonka hän osti omansa verellä.” (Apt. 20:28) Apostoli Paavali osoitti nämä sanat Efesoksen seurakunnan vanhimmille tavatessaan heidät Miletoksessa, Vähän-Aasian länsirannikolla sijainneessa kaupungissa.
Jumalan pyhän hengen ohjauksessa tapahtuneen evankelioimistyönsä vuoksi Paavali, jolla oli apunaan uskollisia tovereita, vaikutti siihen, että perustettiin monia uusia seurakuntia. Hän ei voinut henkilökohtaisesti huolehtia kaikista näistä seurakunnista, vaan tarvitsi hengellisesti pätevien miesten apua, miesten, jotka voisivat toimia uskonveljiensä paimenina ja opettajina.
Koska apostolilla ja hänen tovereillaan oli evankelioimistyössä Jumalan henki, he kykenivät näkemään, ’ketkä veljien joukossa olivat hengellisesti riittävän päteviä olemaan valvojia eli vanhimpia. Samoin kuin Jeesus Kristus oli rukoillut kauan ennen kahdentoista apostolin valintaa, samoin Paavali ja hänen toverinsa rukoilivat ennen niiden lopullista valintaa, jotka he nimittäisivät palvelemaan vanhimpina. Rukouksen avulla he etsivät pyhän hengen ohjausta. (Luuk. 6:12, 13; vrt. Apt. 6:6.) Varsinainen nimitys tapahtui vertauskuvallisen teon avulla. Paavali ja toiset, jotka jo olivat vanhimpia, panivat kätensä niiden päälle, jotka alkaisivat suorittaa erikoispalvelusta seurakunnassa. (1. Tim. 4:14; 2. Tim. 1:6) Se painoi palvelemaan määrättyjen miesten mieleen sen, että heidän nimityksensä tuli hengen ohjaamien miesten kautta. Koska nimitykset suorittaneilla oli Jumalan henki ja he etsivät hänen ohjaustaan, vanhimmat olivat pyhän hengen nimittämiä. Meidän aikanamme suosituksia ja nimityksiä tekevät miehet pyrkivät olemaan 1. Timoteuksen kirjeen 3:nnessa, Tiituksen kirjeen 1:sessä ja Pietarin 1. kirjeen 5. luvussa esitettyjen henkeytettyjen neuvojen opastamia.
Ottaen huomioon sen, että vanhinten nimittämisessä on mukana ihmisiä, on olemassa mahdollisuus, että palvelemaan valitaan epäpätevä mies, sillä ihmiset eivät pysty lukemaan sydäntä. Siksi apostoli Paavali varoitti Timoteusta: ”Älä koskaan pane käsiäsi hätäisesti kenenkään päälle äläkä ole osallinen toisten synteihin; säilytä itsesi siveellisesti puhtaana.” (1. Tim. 5:22) Jos Timoteus olisi hätiköinyt vanhimman nimittämisessä, hän olisi ollut jossakin määrin vastuussa mistä tahansa rikkomuksista, joihin epäpätevä mies syyllistyisi.
Nykyäänkin vaara joutua osalliseksi toisten synteihin ansaitsee asianmukaista huomiota, ennen kuin ketään valitaan palvelemaan valvojana. Me emme saa koskaan unohtaa, että seurakunta on Jumalan ja että hän osti sen Poikansa verellä. Jos siis laumaa kohdellaan väärin miten tahansa, sekä siihen syypäät että ne, jotka olivat mukana valitsemassa epäpäteviä henkilöitä, ovat tilivelvollisia Korkeimmalle, joka osti lauman hänelle itselleen kalliilla hinnalla. Nimitysten tekoon osallistuvien miesten tulee olla hyvin tunnollisia siinä, että antavat Jumalan sanan ja hänen henkensä opastaa itseään.
On oikein, että seurakunnan jäsenet seuraavat uskollisten hengen nimittämien valvojien johtoa. Se on seuraavan henkeytetyn neuvon mukaista: ”Olkaa tottelevaisia niille, jotka ottavat johdon teidän keskuudessanne, ja olkaa alistuvaisia, sillä he valvovat teidän sielujanne sellaisina, jotka tulevat tekemään tilin, jotta he voisivat tehdä sitä iloiten eikä huokaillen, sillä tämä olisi teille vahingollista.” – Hepr. 13:17.
Tulee kuitenkin huomata, että kun Paavali puhui Efesoksen seurakunnan vanhimmille, hän ei korostanut seurakunnan asennetta vanhimpia kohtaan. Sen sijaan vanhimpia muistutettiin siitä, että pyhältä hengeltä saamansa nimityksen vuoksi he olivat tilivelvollisia tuon hengen Lähteelle toimistaan. He olivat velvollisia seuraamaan Jumalan hengen johtoa täyttäessään vastuutaan oikealla tavalla ja omaten oikean asenteen.
Paavalin oma esimerkki valaisee voimakkaasti sitä, mitä merkitsee se, että mies tunnustaa olevansa pyhän hengen nimittämä. Apostoli Paavali huolehti siitä, että hän kertoi edelleen ”kaiken Jumalan neuvon”, eikä pidättynyt kertomasta mitään sellaista, mikä olisi tärkeää, jotta ihminen toimisi Jumalan hyväksymällä tavalla. Apostoli ei koskaan käyttänyt asemaansa tyydyttääkseen itsekästä kunnianhimoa tai hankkiakseen rahaa tai omaisuutta veljiltä, joita hän palveli nöyränä orjana. Vaikka Paavali arvosti suuresti vapaaehtoisesti annettua aineellista apua, hän ei etsinyt sellaista. Hän teki työtä omilla käsillään saadakseen elämän välttämättömyydet. Apostoli kulutti täysin itseään veljiensä hyväksi ja käytti sekä päiviä että öitä kannustaakseen heitä. Hän rakasti heitä niin paljon, että hän ei hävennyt vuodattaa kyyneliä heidän läsnä ollessaan samalla kun hän neuvoi heitä. Koska Paavali rakasti veljiään, hän pysyi lujana sen puolesta, mikä oli oikein, eikä pidättynyt antamasta voimakkaita nuhteita tarpeen vaatiessa. – Apt. 20:27–35; vrt. 1. Kor. 4:21; 5:1–13.
Tapa, jolla apostoli kohteli Efesoksen uskovia, ei ollut mikään poikkeus. Se oli tapa, jolla hän oli tottunut täyttämään velvollisuutensa paimenena. Esimerkiksi hän saattoi kirjoittaa Tessalonikan kristityille seuraavasti:
”Emmehän ole minään aikana esiintyneet imartelevin puhein, kuten tiedätte, emmekä ahneutta verhoavassa valepuvussa – Jumala on todistaja! Emme ole myöskään etsineet kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka voisimmekin olla Kristuksen apostoleina kallis taakka [”muistaa arvomme”, alahuomautus, engl.]. Päinvastoin meistä tuli hellävaraisia [”pienokaisia”, alahuomautus, engl.] teidän keskuudessanne niin kuin imettävä äiti, joka vaalii omia lapsiaan. Koska meillä siis on hellä kiintymys teihin, halusimme hyvin mielellämme antaa teille, ei ainoastaan Jumalan hyvää uutista, vaan oman sielummekin, koska olitte tulleet meille rakkaiksi.” – 1. Tess. 2:5–8.
Kristillisten seurakuntien jäsenten ei ole nykyään vaikeaa olla yhteistoiminnassa vanhinten kanssa, jotka pyrkivät jäljittelemään Paavalin antamaa Kristuksen kaltaista mallia. Sellaiset vanhimmat eivät halua kunniaa, vaan ovat aidosti kiinnostuneita olemaan veljiensä orjina. He eivät ole taloudelliseksi taakaksi uskonveljille, eivätkä taakaksi siten, että he pitäisivät itsepintaisesti kiinni omasta ”virka-arvostaan” omaksumalla ylemmyydentuntoisen asenteen toisia seurakunnan jäseniä kohtaan. He ovat ”hellävaraisia”, niin, kuin vaatimattomia ”pienokaisia” veljiensä joukossa, eivätkä he hallitse herroina ketään. Kuin imettävä äiti, joka panee lapsensa edut omien etujensa edelle, sellaiset vanhimmat haluavat kuluttaa itseään täysin määrin, rajoitustensa puitteissa.
Uskolliset vanhimmat tajuavat, että jos he eivät työskentele epäitsekkäästi seurakunnan hyväksi, he eivät täyttäisi pyhän hengen avulla tapahtunutta nimitystään, sillä henki aikaansaa rakkautta, epäitsekästä kiinnostusta toisten hyvinvoinnista. Pyhän hengen suorittamassa nimityksessä on siis kysymys pätevien miesten valinnasta hengen ohjauksessa sekä siitä, että tunnustetaan tilivelvollisuus tuon hengen Lähteelle.