”Olkaa valppaat rukousten suhteen”
”Mutta kaiken täydellinen loppu on tullut lähelle. Olkaa sen tähden terveet mieleltänne ja olkaa valppaat rukousten suhteen.” – 1. Piet. 4:7, Um.
1–3. a) Mikä kauhea murhenäytelmä valaisee voimakkaasti uhkarohkeuden tyhmyyttä? b) Mikä yhdenmukainen johtopäätös voidaan tästä tehdä kristittyihin nähden?
KELLO oli 23.40 huhtikuun 14. p:n iltana vuonna 1912. Maailman suurin valtamerilaiva, jossa oli 2 207 sielua, oli menossa täydellä nopeudella eteenpäin Pohjois-Atlantilla. Sitä tervehdittiin ”ihmisen ylväimpänä insinööritaidon saavutuksena”. Sitä luottamusta, mikä sen omistajilla oli siihen, ilmaisi sen nimi ”Titanic”, mikä merkitsee ”suunnatonta kooltaan, vahvuudeltaan ja voimaltaan”. Tämä laiva, jonka sanottiin olevan uppoamaton, oli viidettä päivää neitsytmatkallaan. Silloin kohosi pimeydestä jäävuori, ja ennen kuin laivan suuntaa voitiin muuttaa riittävästi, se sai suuren repeämän kylkeensä. Vähemmässä kuin kolmessa tunnissa tuo ”uppoamaton” Titanic vajosi vieden mukanaan 1 502 miestä, naista ja lasta vesihautaan.
2 Mikä aiheutti tuon kauhistuttavan murhenäytelmän? Valppauden puute, mikä johtui uhkarohkeudesta! Sen radiosähköttäjä oli saanut kuusi varoitusta, joista yksi ilmoitti täsmällisesti sen jäävuoren sijainninkin, mihin Titanic iski! Miksi sen kapteeni ajoi täydellä nopeudella eteenpäin noista varoituksista huolimatta? Koska hän luotti niin kovin laivansa uppoamattomuuteen. Tämä on totisesti voimakas esimerkki uhkarohkeuden tyhmyydestä!
ITSELUOTTAMUKSEN TARVE
3 Me olemme antautuneina kristittyinä maailmassa, mutta emme osa siitä. Me olemme ikään kuin laivan kapteeneita, jotka purjehtivat tästä vanhasta asiainjärjestelmästä Harmagedonin jälkeiseen uuteen maailmaan. Monet meistä näyttävät purjehtivan juuri nyt tasaisesti, joten voi ilmetä taipumusta hellittää valppaudestamme. Mutta me emme uskalla tehdä sitä, sillä meidänkin meremme on täynnä jäävuoria, Perkeleen ja hänen paholaistensa, maailman ja lihan sinne panemia esteitä, mitkä voivat helposti aikaansaada haaksirikon, nuhteettomuuden menetyksen Jumalan edessä.
4. Mitä valppaana oleminen merkitsee?
4 Mitä valppaana oleminen merkitsee? Sana ”valpas” tuo mieleen ajatuksen valvomisesta. Valppaus merkitsee siten eloisaa tarkkaavaisuutta, varovaisuutta, varuillaan olemista, ”huomaavaisuutta vaaran havaitsemiseksi ja välttämiseksi tai turvallisuuden hankkimiseksi”. ”Valppaus merkitsee terävää, rohkeaa, usein varovaista valvovaisuutta, erityisesti oikeuden asiassa.” (Webster) Valppaana oleminen on sen tähden huolettomana, ajattelemattomana, varomattomana, välinpitämättömänä tai uneliaana olemisen vastakohta. Jumalan Sanan varoittavat esimerkit ja nimenomaiset käskyt painavat meidän sydämeemme ja mieleemme valppauden tärkeyden.
5, 6. a) Mitä raamatullisia esimerkkejä meillä on uhkarohkeudesta johtuvasta valppauden puutteesta? b) Ja mitä raamatullisia varoituksia?
5 Sellaisetkin Jehovan uskolliset palvelijat kuin Nooa, Mooses ja Daavid ’ottivat harha-askeleen, ennen kuin he huomasivatkaan sitä’, uhkarohkeudessa ja valppauden puutteen takia. Ja meillä on varoittava esimerkki erikoisesti apostoli Pietarissa. Pietari oli täysin antautunut Jehova Jumalalle ja Mestarilleen. Eikö hän ollut jättänyt kalastustaan ja kaikkea muutakin seuratakseen Jeesusta ihmisten kalastajana? Mutta miten hän kompastuikaan kieltäessään Mestarinsa kolmesti, kaiken johtuessa uhkarohkeudesta aiheutuvasta valppauden puutteesta! – Matt. 26:31–35, 75.
6 Ja sitten on meillä nimenomaiset käskyt: ”Olkaa valppaat rukousten suhteen.” ”Säilyttäkää mielenmalttinne, olkaa valppaat.” ”Pysykää varuillanne ja rukoilevina.” ”Pysykäämme hereillä ja säilyttäkäämme arvostelukykymme.” ”Varokoon siis se, joka luulee olevansa lujassa asemassa, ettei hän lankea.” – 1. Piet. 4:7; 5:8; Matt. 26:41; 1. Tess. 5:6; 1. Kor. 10:12, Um.
MIKSI NYT TARVITAAN SUUREMPAA VALPPAUTTA
7–10. a) Miksi nyt tarvitaan suurempaa valppautta ottaen huomioon vastustuksen, mikä tulee Saatanan puolelta? b) Maailman puolelta? c) Lihamme puolelta?
7 Vaikka kristittyjen on aina ollut pantava nämä varoitukset sydämelleen, niin meidän on tehtävä se nyt vielä suuremmalla syyllä. On aina ollut totta, että ”Perkele kulkee ympäri kuin karjuva jalopeura koettaen niellä jonkun”. Mutta ottaen huomioon, että me elämme aikana, jolloin ”kansat tulivat vihaisiksi” kahdessa maailmansodassa, me tiedämme, että Saatana on nyt vihaisempi, koska hän tietää, ”että hänellä on lyhyt aika”, ja että hän käy sen tähden sotaa raivokkaampana kaikkia niitä vastaan, ”jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja joiden työnä on todistuksen antaminen Jeesuksesta”. Tämä Saatanan puolelta tehty raivokkaampi hyökkäys vaatii suurempaa valppautta meidän puoleltamme. – 1. Piet. 5:8; Ilm. 11:18; 12:12, 17, Um.
8 Sama koskee vihollistamme maailmaa. ”Laittomuuden lisääntymisen takia” on rakkaudellamme suurempi vaara kylmetä. Ja eivätkö tosiasiat osoita, että me elämme ”arveluttavia aikoja, joista on vaikea selviytyä”, kun itsekkyys on alkanut tuottaa siementä? Vaikka maailma on aina kiusannut kristittyjä itsekkyytensä takia, niin sen lisääntynyt materialismi ja jumalattomuus vaativat nyt suurempaa valppautta meidän puoleltamme. – Matt. 24:12; 2. Tim. 3:1–5, Um; 1. Joh. 2:16.
9 Nykyään tarvitaan vielä suurempaa valppautta oman lihamme suhteen. Miten niin? Huomaa jälleen, että vaikka on aina pitänyt paikkansa, niin kuin Paavali tunnusti, että ”sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä minä en tahdo, minä teen”, niin liha on nyt lisännyt houkuttimiaan pitääkseen puoliaan. Samoin kuin ”leivän yltäkylläisyys, ja huoleton lepo” myötävaikuttivat muinaisen Sodoman rikollisuuteen, niin myöskin nyt aineellinen menestys ja lisääntynyt joutilaisuusaika, joista monet meistä ovat osallisia, tarjoavat lisätilaisuuksia lihamme langenneille taipumuksille pitää puoliaan tehden itsehillinnän vaikeammaksi. Miten vakava uhka tämä saattaa olla, näkyy siitä, että eräät kristityt Jehovan todistajat, jotka olivat kestäneet uskollisina julmuutta natsien keskitysleireissä tai myöhemmin kommunistien vankiloissa vuosikausia, piti myöhemmin erottaa seurakunnasta moraalittoman käytöksen takia! – Room. 7:19; Hes. 16:49.
10 Koska meidän kolme vihollistamme, Perkele, maailma ja liha, asettavat yhä enemmän esteitä tiellemme, niin meidän on totisesti oltava nyt eloisampia, valvovampia ja valppaampia kuin koskaan aikaisemmin. Me emme uskalla tulla uhkarohkeiksi siksi, että useimmissa osissa maailmaa ei ole vainoja ja että puhdas palvonta laajenee. Päinvastoin, koska ”kaiken täydellinen loppu on tullut lähelle”, niin meillä on suurempi syy panna sydämellemme kaikki valppautta koskevat varoittavat esimerkit ja nimenomaiset käskyt.
TIETOISUUS HENGELLISESTÄ TARPEESTAMME
11–14. a) Mikä vaikutus hengellisestä tarpeestamme tietoisena olemisella on Jumalan Sanan tutkimiseemme? Miksi? b) Kokouksissa käymiseemme? c) Saarnaamistoimintaamme? d) Rukoilemiseemme?
11 Miten voimme olla valppaita? Miten voimme välttää uhkarohkeuden ansan? Millä tavalla? Olemalla aina tietoisia hengellisestä tarpeestamme, kuten Jeesus sanoi: ”Onnellisia ovat ne, jotka ovat tietoisia hengellisestä tarpeestaan.” Ja miksi tietoisuus hengellisestä tarpeestamme pitää meidät valppaina ja suojelee meitä uhkarohkeuden ansasta? Koska se panee meidät ennen kaikkea ahkerasti tutkimaan Jumalan Sanaa niiden apuneuvojen yhteydessä, joita hän on varannut meille sen ymmärtämiseksi, tietäen, että ”ihmisen ei täydy elää yksistään leivästä, vaan jokaisesta lausunnosta, mikä tulee Jehovan suun kautta”. Tämä Sana sisältää, kuten olemme nähneet, paljon varoituksia ja kehotuksia, mitkä auttavat meitä pysymään valppaina. – Matt. 5:3; 4:4, Um.
12 Jos me toiseksi olemme tietoisia hengellisestä tarpeestamme, niin me olemme halukkaasti yhteydessä samanmielisten kristittyjen kanssa jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa ymmärtäen, ettei kukaan voi sanoa toiselle: ”En tarvitse sinua.” Me emme ehkä ajattele sanoa sitä noilla sanoilla, mutta jos me tahallamme laiminlyömme kokoontumisen veljiemme kanssa, niin me sanomme juuri niin teoillamme ja sydämessämme. Jos kaikki antautuneet kristityt olisivat täysin tietoisia hengellisestä tarpeestaan olla yhteydessä toistensa kanssa, niin heitä ei tarvitsisi muistuttaa jatkuvasti olemaan ”unohtamatta yhteen kokoontumistamme, niin kuin eräillä on tapana, vaan [me kehottaisimme] toisiamme sitä enemmän, kun [näemme] sen päivän lähestyvän”. Toisten yhteydessä oleminen on kannustavaa ja auttaa meitä olemaan valppaat. – 1. Kor. 12:21; Hepr. 10:25, Um.
13 Ja edelleen, jos me olemme tietoisia hengellisestä tarpeestamme, niin me ymmärrämme, että meistä kaikista pitää paikkansa sama kuin Jeesuksestakin: ”Minun ruokani on se, että minä teen lähettäjäni tahdon ja täytän hänen tekonsa.” Kun olemme ottaneet hyvään sydämeen Jehovaa ja hänen valtakuntaansa koskevan hyvän uutisen sekä varoituksen Harmagedonissa uhkaavasta tuhosta, niin huomaamme tosiaan tarvitsevamme kertoa näitä totuuksia toisille. Niin, me emme voi olla hiljaa enempää kuin Elihu ja Jeremiakaan. Ahkera jatkuva saarnaaminen on yksi parhaista keinoista pysytellä valppaana. – Joh. 4:34; Job 32:18–20; Jer. 20:9.
14 Ja lopuksi tietoisuus hengellisestä tarpeestamme panee meidät arvostamaan rukouksen, taivaallisen Isämme, Jehova Jumalan, kanssa puhumisen, merkitystä. Me osoitamme rukoillessamme olevamme syvästi tietoisia hänen apunsa tarpeesta, ymmärtävämme, että meidän täytyy olla kosketuksissa häneen, tosi viisauden ja kaiken voiman Lähteeseen. Eräillä näyttää olevan nykyään taipumusta sivuuttaa rukous, niin, usein toistuvan ja hartaan rukoilemisen tärkeys. On hyvin helppoa sivuuttaa rukoileminen tai antaa sen arkiintua totunnaiseksi, muotoseikaksi. Se on suuri erehdys! Harras ja taajaan toistuva rukous auttaa meitä välttämään uhkarohkeuden ansan. Ei ole ihme, että Jumalan Sana yhdistää toistamiseen rukouksen valppauteen.
JEESUS OLI TIETOINEN HENGELLISESTÄ TARPEESTAAN
15. Mikä osoittaa, että Jeesus oli tietoinen hengellisestä tarpeestaan?
15 Jeesus antoi meille täydellisen esimerkin rukoilemisesta niin kuin kaikesta muustakin. Hänen tätä kallisarvoista etua kohtaan osoittamansa arvostus esiintyy huomattavana hänen maallista palvelustaan käsittelevässä kertomuksessa. Voitaisiin tosiaankin sanoa, ettei kukaan toinen maan päällä ollut ihminen ole milloinkaan arvostanut rukousta niin paljon kuin hän. Vaikka hän olikin täydellinen mieleltään ja ruumiiltaan ja vaikka hänellä oli yliluonnolliset voimat käytettävänään, niin hän ei ollut uhkarohkea, vaan aina tietoinen hengellisestä tarpeestaan. Hän odotti aina taivaalliselta Isältään viisautta ja voimaa sekä ilmaisi ylistystä ja kiitosta rukouksessa.
16–18. a) Mikä oli Jeesuksen mielenlaatu hänen kasteensa aikana? b) Mitä meille kerrotaan Jeesuksen turvautumisesta rukoukseen koko palveluksensa ajan?
16 Niinpä me luemmekin jo hänen maallisen palveluksensa alusta, että ”myöskin Jeesus kastettiin, ja kun hän rukoili, niin taivas aukeni”. Täysin tietoisena hengellisestä tarpeestaan hän seurusteli Isänsä kanssa etsien hänen apuaan. Hän oli tosiaan vakavissaan, eikä minkäänlainen tyhjänpäiväisyys eikä kevytmielisyys lyönyt leimaansa hänen käytökseensä. Me emme voi myöskään päätellä muuta, kuin että Jeesus käytti paljon aikaa rukoilemiseen niinä neljänäkymmenenä päivänä, mitkä hän oli autiomaassa. Kun Saatana tuli luihuine ja oveline kiusauksineen, niin hän ei tavannut näin ollen Jeesusta varomattomana, vaan valppaana. – Luuk. 3:21, Um; Matt. 4:1–10.
17 Näin oli koko hänen palveluksensa ajan. Me luemme toistamiseen hänen vetäytymisestään yksinäisyyteen: ”Kun hän myöhemmin oli rukoilemassa yksin, niin opetuslapset tulivat yhteen hänen luokseen.” Ja taas: ”Lähetettyään kansanjoukot pois hän meni yksinään vuorelle rukoilemaan” viipyen siellä varhaiseen aamuun saakka, jolloin hän kiiruhti opetuslastensa luo, joita myrsky uhkasi. Ja erään toisen kerran, ”varhain aamulla, kun oli vielä pimeä, hän nousi ja meni ulos sekä lähti yksinäiseen paikkaan, ja siellä hän alkoi rukoilla”. – Luuk. 9:18; Matt. 14:23; Mark. 1:35, Um.
18 Ennen kuin Jeesus valitsi kaksitoista apostoliaan opetuslapsistaan, niin hän ”meni ulos vuorelle rukoilemaan, ja hän viipyi koko yön rukoilemassa Jumalaa”. Mikä esimerkki meille rukoilla Jumalaa hartaasti, kun olemme tärkeän ratkaisun teon edessä! Ja jälleen, kun Jeesus ”otti Pietarin ja Johanneksen ja Jaakobin mukaansa ja kiipesi vuorella rukoilemaan”, tapahtui ihmeellinen kirkastuminen. Vastaukseksiko Jeesuksen rukoukseen? Epäilemättä! Ja siihen, että me saimme mallirukouksen, vaikutti osaltaan Jeesuksen oma rukoilemisesimerkki, niin kuin luemme: ”Ja siinä tilaisuudessa, missä hän oli eräässä paikassa rukoilemassa, sanoi hänen lopetettuaan eräs hänen opetuslapsistaan hänelle: ’Mestari, opeta meille, miten tulee rukoilla, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsilleen.’” – Luuk. 6:12; 9:28–30; 11:1, Um.
19, 20. a) Mitkä rukoukset Jeesus esitti maallisen palveluksensa viimeisenä päivänä? b) Miksi hän rukoili siten, kuin hän rukoili?
19 Ja varsinkin maallisen palveluksensa viimeisenä päivänä Jeesus turvautui rukoukseen. Tietäen pian jättävänsä seuraajansa hän rukoili hartaasti pitkään heidän puolestaan, kuten on kerrottu Johanneksen 17. luvussa. Ja tietäen edeltä käsin lähimmän tulevaisuuden hän rukoili erityisesti Pietarin edestä, että hänen ”uskonsa ei raukeaisi tyhjään”. Kun sitten roskajoukko tuli ottamaan Jeesusta, niin hän rukoili juuri sitä ennen kolme kertaa Isänsä tahdon tapahtumista itseensä nähden: ”Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja; ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä.” Apostoli Paavalilla oli epäilemättä mielessään tämä erikoinen tilaisuus, kun hän kirjoitti, että ”lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa”, taivaalliselle Isälleen. (Luuk. 22:31, 32; Matt. 26:39; Hepr. 5:7) Meidän ei tule ajatella, että Jeesus olisi halunnut vetäytyä pois kuolemasta tai senlaatuisesta kuolemasta, mikä häntä odotti. Eikö hän ollut sanonut opetuslapsilleen, että hänet surmattaisiin, samoin kuin tavankin, millä se oli tapahtuva? (Matt. 16:21; Joh. 12:33) Meidän täytyy päinvastoin tehdä se johtopäätös, että hänen suuri huolensa johtui siitä häpeästä, minkä Jumalan Pojan kuolema kidutuspaalussa tuottaisi hänen taivaalliselle Isälleen, Jehova Jumalalle.
20 Jeesus jatkoi rukoilemista kärsiessään paaluunnaulitsemisen tuskia. Sen häpeä ja kipu eivät vieroittaneet häntä hänen Jumalastaan, vaan lähensivät häntä sitä enemmän hänen puoleensa. Hän otti rukouksissaan lainauksia kahdesta profeetallisesta psalmista, mitkä Jumala oli merkityttänyt muistiin juuri sitä tarkoitusta varten monet vuosisadat sitä ennen: ”Jumalani, Jumalani, mitä tarkoitusta varten sinä olet minut hylännyt?” Ja: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Ja sitten on meillä hänen viimeinen raporttinsa Isälleen: ”Se on täytetty!” Mikä kaikki, huomautettakoon ohimennen, todistaa, että Jeesus ei ollut maan päällä ollessaan osaksi ihminen ja osaksi Jumala, ei ruumiillistuma, ei kolminaisuuden jäsen, vaan kokonaan maallinen, inhimillinen luomus, mutta kuitenkin täydellinen, koska hänen Isänsä oli Jehova Jumala. – Matt. 27:46; Luuk. 23:46; Joh. 19:30, Um; Ps. 22:2; 31:6.
21. Minkä opetuksen me voimme saada Jeesuksen esimerkistä?
21 Ei ole epäilystäkään siitä, että Jeesus oli aina tietoinen hengellisestä tarpeestaan. Ja jos hän, Jumalan täydellinen, synnitön, ihmeitä tekevä Poika, tunsi alituisesti rukoilemisen tarvetta, niin kuinka paljon enemmän pitäisikään meidän, Aadamin epätäydellisten, syntisten ja heikkojen lasten, tuntea sitä! Hänen apostoleillaan oli sama mielenlaatu, kuten näkyy heidän kirjeistään, mitkä ovat täynnä rukoilemiskäskyjä ja viittauksia siihen, että he rukoilivat veljiensä edestä. – Room. 15:30; 1. Tess. 1:2; 1. Piet. 4:7.
YLISTYS, KIITOS JA ANOMUS
22. Mainitse eräitä Raamatun ohjeita, joihin sisältyy rukoileminen.
22 Nekin monet Raamatun ohjeet ja ilmaisut, mitkä viittaavat rukoilemiseen, vaativat meitä rukoilemaan. Me voimme jatkuvasti ”huutaa avuksi Isää” ainoastaan rukoilemalla. Vain rukouksessa me voimme heittää taakkamme Jehovalle antaen hänen ylläpitää itseämme. Ja jotta me voisimme turvata Jehovaan koko sydämestämme ja ottaa hänet huomioon kaikilla teillämme, niin meidän täytyy tulla hänen luokseen rukouksessa sekä tutkia hänen Sanaansa. Emmekä me voi ”vaeltaa nöyrästi Jumalan kanssa” ilman rukousta, sillä kuka ei ryhdy keskusteluun sen kanssa, jonka kanssa hän vaeltaa, ja mitä rukous on muuta kuin Jumalan kanssa puhumista? Ja kun me tulemme ensi sijassa Jumalan luo antautumisessamme, niin emmekö me sano hänelle rukouksessa: ”Minä tulen tekemään sinun tahtosi”, Jumala? – 1. Piet. 1:17, Um; Ps. 55:22; Sananl. 3:5, 6; Miika 6:8, As; Hepr. 10:9.
23, 24. a) Mitkä ovat rukouksen kolme eri puolta, ja mikä antaa aiheen niihin? b) Minkä hienon esimerkin näistä Daavid antoi?
23 Mutta älkäämme sivuuttako sitä seikkaa, että rukous ei rajoitu jonkin pyytämiseen Jumalalta. Ei, se sisältää myöskin ylistyksen ja kiitoksen. Niinpä Jeesuskaan ei ainoastaan anonut toistamiseen Jumalalta, vaan myöskin kerran toisensa jälkeen ylisti ja kiitti häntä rukouksessa. (Matt. 11:25; Mark. 8:6; Luuk. 22:17, 19; Joh. 6:11, 23; 11:41) Muistakaamme siis alituisesti, että on aina sopivaa ylistää rukouksissamme Jehovaa siitä, kuka ja mitä hän on, ja että sisällytämme esityksiimme kiitoksen kaikesta, mitä hän jatkuvasti tekee hyväksemme. Kun me kehitämme ylistyksen ja kiitoksen mielenlaatua, niin meidät palkitaan tyytymisellä siihen, mitä meillä on, mikä yhdessä jumalisen antaumuksen kanssa on suuri voittamiskeino. – 1. Tim. 6:6, Um.
24 Hieno esimerkki ylistyksen, kiitoksen ja anomuksen sisältävästä rukouksesta on se, minkä Daavid esitti silloin kun hän ja hänen kansansa avustivat Jehovan temppelin rakentamista. Hän ylistää sopivan kaunopuheisesti Jehovaa hänen ominaisuuksiensa johdosta ja kiittää Häntä siitä, että hän ja hänen kansansa kykenivät avustamaan niin auliisti, sillä se kaikki tuli ensi sijassa Jehovalta. Daavid anoi sitten Jehovalta, että hän pitäisi aina kansansa niin anteliaana ja sen sydämen aina kääntyneenä Hänen puoleensa. Daavid rukoili myöskin esikuvallisen valtakunnan puolesta sanoen: ”Ja anna minun pojalleni Salomolle ehyt sydän noudattamaan sinun käskyjäsi.” Seuratkaamme Daavidin esimerkkiä siinä, että emme anna rukoustemme ilmaista ainoastaan sitä, että olemme tietoisia hengellisestä tarpeestamme, vaan että myöskin arvostamme sitä, millainen Jehova Jumala on ja mitä hän tekee jatkuvasti hyväksemme. – 1. Aikak. 29:10–20.