Tosi katumus – miten voimme todeta sen?
”JOS sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.” Apostoli Johannes sanoi näin ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Kirjoittaessaan kristityille tovereilleen hän sisällytti itsensä sanaan ”me”. – 1. Joh. 1:8.
Olemmeko me tosi kristittyjä? Jos olemme, niin jo ennen kuin meidät kastettiin Jumalan Pojan opetuslapsiksi, me ’kaduimme ja käännyimme’ (Um) siltä väärältä tieltä, jota olimme kulkeneet. Tämä saattoi meidät sellaiseen asemaan, että voimme ’pyytää hyvää omaatuntoa Jumalalta’ ja tulla sovitetuiksi Hänen kanssaan hänen Poikansa sovitusuhrin eli ”syntiuhrin” perusteella. (Apt. 3:19, 26; 1. Piet. 3:21; 2. Kor. 5:19–21, Um, alav.) Mutta katumistarve ei pääty siihen. Johanneksen sanat osoittavat, että koska me olemme epätäydellisiä ja perinnöllisesti syntisiä, niin me teemme yhä erehdyksiä. Ne ovat useimmissa tapauksissa vähäisiä. Kristitty voi kuitenkin langeta suurempaankin väärintekoon. Kummassakin tapauksessa hänen on kaduttava ja etsittävä Jumalan anteeksiantoa.
VAKAVIEN SYNTIEN KATUMINEN
Kristitty saattaa tulla liian itsevarmaksi eikä tajua, että sen, ’joka luulee seisovansa, tarvitsee katsoa, ettei lankea’ (1. Kor. 10:12) Tai jos kristitty ei arvosta täysin Jumalan varauksia pysyäkseen hengellisesti voimakkaana ja terveenä ja kyetäkseen puolustautumaan Saatanan hyökkäyksiä vastaan, hän voi tulla heikoksi ja alttiiksi kiusaukselle. Hän saattaa suorittaa vakavan väärinteon. Entä silloin? Mitä hänen on nyt tehtävä?
Hän voi hyötyä sen tarkastelemisesta, mitä Daavid teki. Daavid sanoi 32. Psalmissa, joka on ehkä kirjoitettu Daavidin Batsebaa ja Uuriaa koskevan vakavan synnin jälkeen: ”Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani. Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ’Minä tunnustan Herralle rikokseni’, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. . . . Sentähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löytää voidaan.” (Ps. 32:3, 5, 6) Jehovan anteeksiannon etsimisen lykkääminen vain pitkittää haavoittuneen omantunnon kärsimystä. Sananl. 28:13 neuvoo: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.” Niin, suhteemme Jumalaan on liian kallis laiminlyödäksemme hänen anteeksiantonsa ja armonsa etsimisen. Meidän tulee tehdä se nopeasti hänen Poikansa kautta, joka on ’auttajamme Isän luona’. – 1. Joh. 2:1, Um.
Mutta katuva voi tehdä vielä enemmän. Nyt olisi viisasta lähestyä seurakunnan hengellisesti ”vanhimpia”. Miksi? Onko heillä valta suoda Jumalalta tuleva anteeksianto tehdystä synnistä tai voivatko he toimia välittäjinä syntiä tehneen ja Jumalan välillä? Eivät. Se persoona, jota vastaan on tehty syntiä, voi suoda anteeksi. Toiseksi, vain Jumala voi antaa anteeksi hänen lakiaan vastaan tehdyn synnin, ja meidän ainoa välimiehemme on hänen Poikansa. – 1. Joh. 1:9; 2:1, 2; Hepr. 4:14–16.
Mutta eikö Paavali sanonut, että Korinton veljet ’antaisivat anteeksi’ eräälle seurakunnan jäsenelle, joka oli suorittanut vakavan väärinteon ja katui? Kyllä, mutta heidän ’anteeksiantonsa’ ei ollut selvästikään itsensä Jumalan lain rikkomisen anteeksi antamista. Se oli pikemminkin sen häiriön, häpeän ja surun anteeksi antamista, minkä teko oli aiheuttanut seurakunnalle. (Vrt. 2. Kor. 2:5–10; 7:11.) Samalla tavalla me voimme yksilöinä ’antaa anteeksi toisille heidän meitä vastaan tekemänsä rikkomukset’. – Matt. 6:14, 15.
Miksi sitten mennä vanhinten luo? Etsimään heidän apuaan nimitettyinä paimenina. Väärinteko on osoitus hengellisestä sairaudesta. Osoittaen mitä tarvitaan opetuslapsi Jaakob sanoo: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.” – Jaak. 5:16.
Niin, näiden vanhempien veljien luo menon tarkoitus on saada apua ’parantumiseen’, hengellisen terveyden ja voiman saamiseen takaisin. Tällaisen avun antaminen on osa heidän työstään paimenina. (Vrt. Hes. 34:4, 16; Hepr. 12:12, 13.) On kuitenkin vielä toinen syy.
Nämä veljet ovat huolissaan myös koko seurakunnan hengellisen terveyden suojelemisesta, ettei seurakunta saastuisi. He ovat samoin erittäin kiinnostuneita seurakunnan auttamisesta säilyttämään aina oikea asema Jumalan edessä ja kaikkien ihmisten edessä, jottei se millään tavalla koituisi häpeäksi Jehovan nimelle. Me teemme oikein koettaessamme olla yhteistoiminnassa sellaisten kanssa ja auttaa heitä heidän vastuutehtävässään.
Sen sijaan että vanhimmat, jotka muodostavat seurakunnan tuomiovaltaisen komitean, saisivat tietää jonkun väärinteosta jostakin muusta lähteestä, mikä velvoittaisi heitä tiedustelemaan väärintekijältä, onko hän vilpittömästi katunut ja kääntynyt pois väärältä tieltään vai ei, niin tällainen henkilö ilmaisee oikeaa henkeä antamalla vapaaehtoisesti heille itse tämän tiedon. ”Sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili” Jumalalle. Me voimme siis täysin luottavaisina osoittaa alistuvaisuutta sellaisia kohtaan. – Hepr. 13:17; Apt. 20:28–30, 35; 1. Tess. 5:12–15, 23.
Nämä vanhimmat ovat ilmeisesti kiinnostuneita siitä, että väärintekijä on todella vilpittömästi katunut ja että hän nyt tekee polut suoriksi jaloilleen omaksi hyväkseen ja seurakunnan muiden jäsenten hyväksi. Vain aidon katumisen osoittaminen voi saada heidät vakuuttumaan siitä, että Jumala on antanut anteeksi väärintekijälle, ’ei ole lukenut syntiä’ hänelle. (Room. 4:8) Jollei näin olisi, niin komitean jäsenet saattaisivat katsoa velvollisuudekseen karkottaa eli erottaa sellaisen henkilön vaarana seurakunnan hengelliselle terveydelle ja sen oikealle asemalle Jumalan edessä.
Siis se, mikä ratkaisee, erottaako seurakunta jonkun vai ei, ei ole väärinteon raskaus eikä se huono maine, minkä se on saattanut aiheuttaa, vaan kyseisen henkilön vilpitön katumus tai katumattomuus. Jos hän on todella katuvainen, ei seurakunta koskaan karkottaisi häntä pois vain tyydyttääkseen jonkun yksilön tai yleensä yleisön tunteita. He voisivat tosin törkeän väärinteon ollessa kysymyksessä havaita tarpeelliseksi nuhdella ankarasti ja julkisesti väärintekijää, eikä hänelle epäilemättä annettaisi vastuuta seurakunnassa pitkään aikaan, ehkä vuosiin. Mutta he eivät hylkäisi ketään vilpittömästi katuvaa enempää kuin Jumalakaan hylkäsi Daavidia, kun hän katui nöyrästi hirvittävää väärintekoaan. He jäljittelevät Jumalaa hänen uskollisessa rakkaudessaan, hänen laupeudessaan. – 2. Sam. 22:50, 51; 1. Kun. 8:22–26; Ps. 51:19.
Miten nämä tuomiovaltaiseen komiteaan kuuluvat vanhimmat voivat saada varmuuden siitä, että vakavan väärinteon suorittanut on aidosti katuva? Miten me itse muuten voimme olla varmat, että meidän katumuksemme on tosi eli aito, sellainen, johon Jumala on tyytyväinen?
MAAILMALLINEN MURHE VAI JUMALINEN MURHE?
On selvää, että jokaisen syntejä tekevän kristityn täytyy tuntea murhetta, omantunnontuskaa ja katumusta. Kuitenkaan nämä tunteet eivät ole itsessään varma merkki katumuksen aitoudesta. Kysymys on: Miksi väärintekijä tuntee tällaista murhetta, omantunnontuskaa ja katumusta? Mikä aiheuttaa nämä tunteet?
Apostoli osoittaa, miten tärkeätä on tämän ratkaiseminen, kun hän kirjoittaa: ”Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.” (2. Kor. 7:10) On siis elämän ja kuoleman kysymys, että meidän vaikuttimemme on oikea. Maailmallinen murhe ei lähde uskosta ja rakkaudesta Jumalaa ja vanhurskautta kohtaan. Se syntyy laiminlyönnin, pettymyksen, aineellisen tai yhteiskunnallisen menetyksen katumisesta, rangaistuksen tai häpeän alaiseksi joutumisen mahdollisuudesta. Maailmallinen murhe suree niitä epämieluisia seurauksia, jotka väärinteko aiheuttaa. Mutta se ei ole murhetta itsensä epävanhurskauden eikä sen Jumalalle aiheuttaman häpeän vuoksi. – Vrt. Jer. 6:13–15, 22–26.
Kain ilmaisi tällaista murhetta. Kun Jumala lausui tuomion hänelle, niin hän oli tosiaan pahoillaan – itsensä puolesta sen kolkon tulevaisuuden takia, minkä hän näki olevan edessään. Mutta hän ei ilmaissut katuvansa veljensä murhaamistekoa. – 1. Moos. 4:5–14.
Eesau myi arvostamattomasti esikoisoikeutensa veljelleen Jaakobille. Myöhemmin, kun Eesau sai tietää, että Jaakob oli saanut isänsä Iisakin profeetallisen siunauksen esikoisena, niin hän valitti ”äänekkäästi ja haikeasti”. Kyynelin hän etsi katumusta – ei omaa katumustaan vaan isänsä katumusta yrittämällä taivuttaa Iisakin ’katumaan’ eli ’muuttamaan mieltään’ siunauksen suomisessa. Eesau ei katunut sitä materialistista asennetta, mikä pani hänet ’pitämään halpana esikoisuutensa’. Hän katui niiden etujen menetystä, jotka tämä oli nyt tuleva maksamaan hänelle. Jumala sanoi: ”Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta minä vihasin.” – 1. Moos. 25:29–34; 27:34; Hepr. 12:16, 17, Um; Room. 9:13.
Hoosean ennustus tekee selväksi, että Jumalaa ei koskaan miellytä mikään toisaikainen asenne tässä asiassa. Hän sanoo Israelista: ’Ahdistuksessansa he etsivät Jumalaa.’ Mutta heidän katumuksen ilmauksensa olivat lyhytaikaisia. ”Teidän rakkautenne on kuin aamun pilvi, kuin varhain haihtuva kaste.” – Hoos. 5:15; 6:1–4.
Hoos. 7:14–16 paljastaa sitten päätekijän, mikä puuttuu monista katumuksen ilmaisuista nykyäänkin, sanoen: ”Eivät he huuda minun puoleeni sydämestänsä, vaan ulvovat vuoteissansa. Jyvien ja viinin tähden he kokoontuvat. . . . He kääntyvät, mutta eivät korkeutta kohti . . .” Heidän ’ulvontansa’ helpotuksen saamiseksi ahdistuksen aikana johtui itsekkyydestä, ja jos heille suotiin helpotus, niin he eivät käyttäneet tilaisuutta parantaakseen ja vahvistaakseen suhdettaan Jumalaan pitämällä lujemmin kiinni hänen korkeista mittapuistaan. (Jaak. 4:3) Hoosea sanoo, että he olivat kuin ”pettävä jousi”, joka ei koskaan osu maaliin. (Hoos. 7:16; Ps. 78:57) Heidän katumuksensa ei tullut todella sydämestä. – Jooel 2:12, 13.
MIKÄ SAA AIKAAN TOSI KATUMUKSEN
Tosi katumukseen liittyvällä murheella on aivan eri vaikutin kuin maailmallisella murheella. Siinä on sydämestä lähtevä halu palata Jumalan suosioon, ja sen aiheuttaa häneen kohdistuva rakkaus, joka johtuu hänen ja hänen loistavien ominaisuuksiensa ja vanhurskaitten tarkoitustensa tuntemisesta. Hänen hyvyytensä ja suuruutensa arvostaminen saa aidosti katuvat väärintekijät tuntemaan ankaraa omantunnontuskaa siksi, että ovat tuottaneet häpeää hänen nimelleen. Lähimmäisenrakkaus panee myös heidät suremaan sitä ikävyyttä, mitä he ovat aiheuttaneet toisille, antamaansa huonoa esimerkkiä, aiheuttamaansa vahinkoa, ehkä sitä tapaa, millä he ovat tahranneet Jumalan kansan maineen ulkopuolisten keskuudessa estäen siten ihmisiä tunnistamasta Jumalan tosi seurakuntaa. Nämä seikat, eikä vain ’ilmitulemisen’ häpeä tai kurin odotus, saavat heidät tuntemaan, että heillä on ”särjetty sydän” ja ”murtunut mieli”. – Ps. 34:19.
Mutta katumus (kreikaksi metánoia) sisältää myös ’mielen muutoksen’ eli ’tahdon muutoksen’. Ollakseen aito siihen täytyy sisältyä huonon tien ehdoton hylkääminen vastenmielisenä, vihattavana. (Ps. 97:10; Room. 12:9) Tähän on rinnastettavissa vanhurskaudenrakkaus, joka saa katuvan kristityn päättämään lujasti pysyä siitä lähtien vanhurskaalla tiellä. Ilman sekä tätä pahan vihaamista että vanhurskauden rakastamista ei katumuksellamme ole tosi voimaa, sitä ei seuraa se, mitä apostoli Paavali sanoi ”töiksi, jotka sopivat katumukseen”. (Apt. 26:20, Um) Kuningas Rehabeamin tapaus valaisee tätä. Nöyrryttyään ensin Jumalan vihan edessä hän kääntyi jälleen tekemään pahaa. Miksi? Koska ”hän ei kiinnittänyt sydäntänsä etsimään Herraa”. – 2. Aikak. 12:12–14.
Korinton seurakunta osoitti tämän olemalla ”murheellinen jumalisella tavalla”. Kun Paavali nuhteli seurakuntaa siitä, että se oli suojellut pahuuden harjoittajaa keskuudessaan, niin seurakunnan jäsenet osoittivat vastakaikua ja oikaisivat tilanteen. He eivät ilmaisseet murhettaan väärintekonsa johdosta vain pelkäämällä vaan myös ’suurella vakavuudella . . . puhdistautumisella, . . . närkästyksellä [väärintekijän menettelyn aiheuttaman häpeän johdosta], . . . kaipauksella, innolla, väärän oikaisulla’. (2. Kor. 7:11, Um) Vanhimmat voivat siis odottaa nykyään samanlaisia ominaisuuksia niissä, jotka ilmaisevat heille katuvansa väärintekoaan.
EPÄTÄYDELLISYYDEN EI TARVITSE HÄVITTÄÄ ILOA
Syntien vakavuus voi luonnollisesti vaihdella. Ehkä me suurempien syntien, kuten haureuden, aviorikoksen tai varkauden, sijasta havaitsemme syyllistyneemme ’ylpeisiin silmiin’ tai ’henkilöön katsomiseen’, ts. suosikkien pitämiseen, mitkä seikat ovat hyvin epämieluisia Jumalalle. (Sananl. 6:16, 17; Jaak. 2:9) Ja kielen käytön kysymyksessä ollessa ”monessa kohden me kaikki hairahdumme” sanoen sellaista, minkä ymmärrämme myöhemmin epäviisaaksi, epäystävälliseksi, rakkaudettomaksi ja epäkristilliseksi. (Jaak. 3:2, 8–13) Olemmeko huolissamme siitä, että suhteemme Jumalaan ei kärsi vahinkoa? Jos olemme, niin meidän on ’kaduttava ja käännyttävä’ etsien hänen anteeksiantoaan.
Mutta koska epätäydellisyytemme ilmenee tavalla tai toisella joka päivä, niin merkitseekö se sitä, että meidän pitäisi olla alituisesti murehtivassa tilassa tuntien jatkuvaa tunnonvaivaa? Ei suinkaan.
Luetellessaan Jumalan pyhän hengen hedelmät apostoli sijoittaa ”ilon” heti ”rakkauden” jälkeen. (Gal. 5:22) Psalmista sanoo: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?” (Ps. 130:3) Me voimme olla iloiset muistaen sen sijaan, että ”laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. . . . Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:8–14) Vaikka hairahduksemme tuottavat aivan oikein mielipahaa, niin meidän ei tarvitse kiduttaa itseämme jokaisen pienen virheen tai ajattelemattoman sanan johdosta.
Kuitenkin sillä, että me tunnemme nämä virheet, pitäisi olla nöyrryttävä vaikutus meihin, ja sen pitäisi auttaa meitä pysyttelemään sekä vaatimattomina että myötätuntoisina toisia kohtaan. Kun me sitten rukoilemme Jumalalta anteeksi päivittäisiä hairahduksiamme, niin hän on tyytyväinen rukouksiimme. Kun me vaellamme tunnollisesti hänen teillään ja etsimme säännöllisesti hänen kasvojaan rukouksessa, niin voimme todella olla iloisia luottaen hyvään suhteeseemme hänen kanssaan. – Fil. 4:4–7.