Erehdyksen myöntäminen on viisasta
KUKA ei tee erehdyksiä? Kukaan ihminen ei ole erehtymätön. Vanhat ja nuoret, oppineet ja oppimattomat, rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, jokainen erikseen ja kaikki yhdessä ovat epätäydellisiä ja siksi erehtyvät.
Ihmisten kokemus osoittaa henkeytetyn kirjoittajan, kristityn opetuslapsen Jaakobin, sanojen totuudellisuuden: ”Me kaikki teemme monia erehdyksiä.” (Jaak. 3:2, Tarkistettu standardikäännös, engl.) Ja kuningas Salomo sanoi Jehovan temppelin vihkiäisjuhlassa esittämässään rukouksessa: ”Ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee.” Onko sitten oikein sanoa, että synti on erehdys? Kyllä, sillä Raamattuihimme ”synniksi” käännetty sana merkitsee kirjaimellisesti erehdystä, harhaan osumista. – 1. Kun. 8:46.
Koska me perityn heikkouden tähden teemme jatkuvasti erehdyksiä emmekä osu täydellisyyden maalitauluun, miksi meistä sitten tuntuu niin vaikealta myöntää erehtyneemme? Ensinnäkin yritämme ehkä niin kovin olla tekemättä jotakin erehdystä, että kun me teemme sen, emme mielellämme myönnä sitä edes itsellemme.
Monissa tapauksissa syynä on epäilemättä ylpeys. Erehdyksen myöntäminen vaikuttaa seikkoihin, joista saatamme olla ylpeitä: se luo varjonsa tietoomme, taitoomme tai huolellisuuteemme. Haluamme näyttää hyviltä toisten silmissä. Yritys ”pelastaa kasvot” ei ole vain itämainen tapa.
Epäilemättä hyvin ymmärrettävä syy siihen, miksi toisinaan on vaikeata myöntää erehdystään, on moite, arvostelu tai rangaistus, joka saattaa tulla erehdyksen seurauksena, kuten silloin, kun erehdys aiheuttaa vakavan onnettomuuden. Niinpä elokuun lopulla 1972 ”inhimillinen erehdys” tukki Pennsylvania Central -rautatieaseman kaikki neljä New Yorkin kaupunkiin johtavaa pääraidetta useiksi tunneiksi ja aiheutti ”valtavia matkustajaruuhkia”. ”Joku oli vetänyt väärästä vivusta tai painanut väärää nappulaa”, ja johto päätti ottaa selville, kuka teki virheen, kuka oli todellinen syyllinen. Syyllinen ei ollut halukas ilmoittautumaan ja myöntämään erehdystään. – New York Times, 30.8.1972.
Erehdykseen liittyvän häpeän tähden ihmisillä on taipumus työntää syy toisten niskoille, mitä aivan ensimmäiset vanhempammekin, Aadam ja Eeva, yrittivät. (1. Moos. 3:11–13) Samaten Aaron, profeetta Mooseksen veli, syytti kansaa siitä, että hän erehtyi tekemään kultaisen vasikan; ja vuosisatoja myöhemmin Israelin ensimmäinen kuningas Saul syytti kansaa erheellisestä tottelemattomuuden teostaan. (2. Moos. 32:19–24; 1. Sam. 15:9–26) Jos ymmärrämme, miksi he toimivat niin epäviisaasti, se voi auttaa meitä välttämään saman ansan.
Tällaisten varottavien esimerkkien vastakohtana on olemassa erittäin hyviä esimerkkejä tapauksista, joissa Jehova Jumalan uskolliset palvelijat myönsivät avoimesti erehdyksensä. Näiden tapausten muistiin merkitseminen todistaa Raamatun kirjoittajien rehellisyydestä ja vilpittömyydestä. Mooses kirjoitti muistiin tapauksen, jolloin hän erehdyksessä menetti malttinsa eräässä tilaisuudessa, mikä johti siihen, että häneltä evättiin pääsy Luvattuun maahan. (4. Moos. 20:7–13) Oli myös Job, joka väittäessään itsepintaisesti olevansa nuhteeton erehtyi siinä, että oli enemmän huolissaan itsensä puolustamisesta kuin Jumalan kunniaan saattamisesta. Hän myönsi sen auliisti sanoessaan: ”Minä puhuin ymmärtämättömästi, . . . minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa.” – Job 42:3–6.
Patriarkka Juuda, Jaakobin poika, myönsi erehtyneensä miniänsä Taamarin suhteen ja sanoi: ”Hän on oikeassa minua vastaan.” (1. Moos. 38:15–26) Sitten oli myös kuningas Daavid. Kun hänen erehdyksensä, johon hän oli syyllistynyt tehdessään syntiä Uuriaa vastaan, paljastettiin hänelle, hän ei etsinyt puolusteluja, vaan sanoi profeetta Naatanille: ”Minä olen tehnyt syntiä.” (2. Sam. 12:13) Vielä yhden esimerkin mainitaksemme oli apostoli Pietari. Kun hän näki Jeesuksen nuhtelevan katseen, sen jälkeen kun hän oli kieltänyt Mestarinsa kolme kertaa, ”hän meni ulos ja itki katkerasti”. – Matt. 26:75.
Erehdyksemme myöntäminen on tietenkin oikein, rehellistä ja sopivaa. Mutta se on enemmänkin. Se on myös viisasta. Ensinnäkin erehdyksen myöntäminen antaa opetuksen nöyryydestä. Tämä toisaalta suojelee meitä ylpeyden ansasta, joka on aina valmiina pyydystämään meidät. Toisaalta erehdyksen myöntämisen nöyryyttävä kokemus saattaa hyvinkin tehdä meistä huolellisempia, niin että emme luultavasti tee samaa virhettä uudelleen. Meitä varoitetaan viisaasti: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon” – Jumalan ja Jumalan palvelijoiden edessä. Niin, juuri erehdystemme tunnustaminen auttaa meitä hylkäämään ne. – Sananl. 28:13.
Erehdyksemme myöntäminen on viisas menettelytapa siksi, että se kasvattaa lujuuttamme ja itsekunnioitustamme. Toisaalta se, että emme myönnä tekemiämme virheitä, on pelkuruutta ja heikentää meitä moraalisesti, niin että me todennäköisesti teemme saman virheen yhä uudelleen.
Erehdyksen myöntäminen on viisas menettelytapa myös siksi, että se aikaansaa paremmat suhteet toisiin. Kun me kieltäydymme myöntämästä, että olemme tehneet virheen, me loukkaamme toisten arvostelukykyä; niinpä he päättelevät, että me olemme joko liian ylpeitä, epärehellisiä tai liian tyhmiä tunnustaaksemme erehdystämme – mikä kaikki voi hyvinkin synnyttää muurin meidän ja toisten välille. Lisäksi jos me olemme halukkaat myöntämään tehneemme erehdyksen, havaitsemme olevamme myötätuntoisempia toisia kohtaan, kun he erehtyvät.
Mikä kaikkein tärkeintä, erehdyksen myöntäminen auttaa säilyttämään suhteemme Luojaamme hyvänä. Kuningas Daavid säilytti hyvät suhteet Jumalaansa myöntämällä nopeasti ja yhä uudelleen virheensä. Kuningas Saul oli haluton myöntämään syntejään; hän esitti mieluummin puolusteluja ja joutui hylätyksi.
Niin, sen lisäksi että erehdyksen myöntäminen on rehellistä, se on myös viisas menettelytapa. Se auttaa meitä pysymään nöyrinä. Se auttaa meitä myös säilyttämään itsekunnioituksemme ja johtaa hyviin suhteisiin toisten kanssa.