vaan tekivät myös välttämättömäksi muiden rakennusten valmistamisen niiden aarteitten sijoittamiseksi. Delfoita, Apollonin oraakkelin olinpaikkaa, on sanottu ”muinaisuuden Vatikaaniksi”.

USKONTO ILMAN OMAATUNTOA

Kreikkalaiset rakensivat varhaisimpina aikoina alttareita, joilla he uhrasivat avoimilla kedoilla, lehdoissa ja kukkuloilla sekä vuortenhuipuilla. Myöhemmin rakennettiin alttareita joko jonkin jumalan kunniaksi tai kuolleen ystävän tai sukulaisen muistoksi. Heidän temppeliensä sisäänkäytävän vieressä oli tavallisesti ’vihmontakuppi’, kivestä tai kuparista tehty astia täynnä ”vihittyä vettä”, minkä tarkoitus oli suuressa määrin sama kuin nykyisissä roomalaiskatolisissa kirkoissa olevalla ”pyhällä vedellä”.

Alttareilla uhrattiin eläimiä, joista niiden uhraajat söivät osia. On sanottu, että toisinaan uhrattiin ihmisiäkin. Oli myöskin verettömiä uhreja, joihin kuuluivat suitsutus ja kalliit metallit, astiat, vaatteet ja raha, mitkä arvoesineet joutuivat lopulta pappien tai kaupungin ylhäisten koteihin.

Sapatteja ei ollut, mutta kautta vuoden vietettiin noin viisikymmentä juhlaa. Jotkut niistä olivat jumalien kunniaksi, muutamat vuodenaikojen kunniaksi, toiset kansan suurten voittojen jne. juhlimiseksi, ja ne kaikki toivat paljon huvia kreikkalaisille. Useita niistä vietettiin hyvin komeasti, mahtavasti ja loistavasti ja hyvin suuressa määrin samanlaisin kulkuein kuin keskiaikana, ja tällaisia kulkueita nähdään vieläkin joissakin roomalaiskatolisissa maissa.

Valtio ohjasi ja vallitsi uskontoa, suosi sitä ja maksoi uhreista, menoista, kulkueista ja tanssinäytöksistä, koska se kaikki auttoi yhteisen kansan pitämisessä tyytyväisenä kurjassa tilassaan. Sentähden ei suvaittu ateismin eikä uusien jumalien saarnaamista eikä muunkaanlaista vahvistetun uskonnon häiritsemistä.

Koska jumalat olivat itse moraalitonta joukkoa, niin ei ole ihmetyttävää, että monet niiden kunniaksi vietetyt juhlatkin tapahtuivat ”irstaudessa, himoissa, juoppoudessa, mässäyksissä, juomingeissa ja kauheassa epäjumalain palvelemisessa”. Että tämä apostoli Pietarin kuvaus sopii tosiaan kreikkalaisten juhliin, sen vahvistavat maalliset historioitsijat, jotka sanovat, että Dionysoksen (Bacchuksen) kunniaksi pidettyjä juhlia ”vietettiin häpeällisin hurjasteluin – niihin liittyi villit tanssit, meluisat kemut, kiihoittava musiikki ja hurmioituneet esitykset”. Aistillisuus kävi hillittömäksi Afroditen kunniaksi vietetyissä menoissa, ja fallisismi, sukupuolipalvonta, antoi leimansa maanviljelyksen jumalattaren, Demeterin, juhlille. – 1. Piet. 4:3, 4.

Missä määrin muinaiset kreikkalaiset olivat vajonneet ”riettauden lätäkköön”, se voidaan nähdä siitä seikasta, että ”Kreikan yhteiskunta oli sellaisen homoseksuaalisen ajatuskannan turmelema, mikä johti usein samalla sekä irstaisiin ja irvokkaisiin sanoihin että tekoihin”. (Encycl. Amer.) Naiset olivat niin turmeltuneita, että miehet pitivät avioliittoa epämiellyttävänä taakkana, minkä he ottivat itselleen ainoastaan, jotta joku olisi ollut hautaamassa heidät ja jotta velvollisuus valtiota kohtaan olisi tullut täytetyksi, eivätkä he sentähden menneetkään avioliittoon ennenkuin yli kolmenkymmenen ikäisinä, jolloin he valitsivat itselleen hyvin nuoria naisia.

Papit eivät opettaneet moraalia eikä hengellisiä totuuksia, koska ei ollut mitään heidän uskontoaan opettavia pyhiä kirjoja. He olivat pelkästään valtion määräämiä tai arvalla valittuja virkailijoita, jotka hoitelivat uskonnollisia tapoja ja menoja ja tiedustelivat asioita oraakkeleilta. Heidän joukossaan oli useita arvoasteita, ja heidän virkansa myytiin monesti enimmän tarjoavalle.

Omantunnon käsite puuttui tyystin muinaisesta Kreikan uskonnosta eikä henkilökohtaista syntiä tunnettu. Sen tarkoitus ei ollut tutustuttaa ihmistä Jumalaan eikä siihen, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan ainoastaan palvella niiden huvituksia etsivien ja taidetta rakastavien ihmisten itsekkäitä tarkoitusperiä, jotka elivät vain nykyisyydessä ja yksinomaan itselleen. Jos itsekkyys sekoitti asiat, niin itsemurha lopetti aina kaiken. – 1. Kor. 15:32.

Voidaanko kaiken edelläolevan huomioonottaen sanoa muinaisten kreikkalaisten olleen tosiaan viisaita, ja onko ihmiskunta kiitollisuudenvelassa heille? Tuskinpa!

Kirkonmenojen elpyminen

● Protestantismi tarkistaa kirkonmenojaan, ilmoitti New Yorkin Union Theological Seminaryn kirkkohistorian professori, Cyril C. Richardson, joka sanoi tammik. 28:ntena (1952), että monet lahkokunnat palaavat kulkueitten, messupukujen, litanioitten ja muinaisten perinteitten käyttöön. Hän sanoi, miten protestanttiset uskonpuhdistajat olivat painottaneet kuudennellatoista vuosisadalla yksistään opetusta, mutta että suunta on nyt kääntynyt ja että muutoksen mukana lisääntyy goottilaisten rakennusten rakentaminen uskonnollisen palvonnan eristämiseksi muista toiminnoista. Hän sanoi: ”Tila voi ilmaista pyhyyttä yhtä hyvin kuin Raamattukin.” Juuri tätä uskonpuhdistajat vastustivat. Eikö uskonto ole jo riittävästi ”eristetty” ihmisistä? Tilaa pyhyyden ilmaisemiseksi ei tarvita, vaan todellista totuuden tuntemusta! Se on nyt yhtä niukkaa kuin kuudennellatoista vuosisadallakin, eikä sen tarvetta voida korvata kirkonmenoilla eikä muotomenoilla. Pakanalliset poppamiehet voivat pitää ihmisiään pelon vallassa tällaisilla, mutta he eivät voi antaa mitään Jumalan tuntemusta. Kristuksen opetus oli erilaista: ’Menkää saarnaamaan.’ – Matt. 10:7.