Mihin uskonnon sekaantuminen politiikkaan johtaa?
OLET luultavasti havainnut, että kirkot ovat viime vuosina osoittaneet entistä suurempaa kiinnostusta yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Monet papit kaikkialla maailmassa ovat liittyneet muiden mukana ”osallistumaan”.
Vilpittömät ihmiset ihmettelevät, onko tämä uskonnon oikea tehtävä. He saattavat todeta, että pinnallisesti katsoen yhteiskunnan asioihin ja poliittisiin toimintoihin osallistuminen näyttää hyvin perustellulta. Uutiset kertovat papeista, jotka kärsivät vankeutta ja jopa menettävät henkensä taistellessaan jonkin yhteiskunnallisen asian puolesta.
Mutta mitä tämän kasvavan poliittisen toiminnan takana todellisuudessa on? Ovatko sen vaikuttimina antaumus kristillisille ihanteille, usko Jumalaan ja halu nähdä hänen tahtonsa tapahtuvan maan päällä? Mihin se lopulta johtaa? Katsaus uskonnon viimeaikaisiin poliittisiin suuntauksiin auttaa tuomaan vastaukset esiin.
Kristikunnan muuttuva asenne
Ranskan protestanttien liiton julkaisema kirjanen Church and Powers (Kirkko ja valtiomahdit) esittää seuraavan maininnan uskonnon ja politiikan historiallisesta suhteesta:
”Kiistämätön tosiasia on, että järjestäytynyt kirkko on politiikan alueella useimmiten suuntautunut halukkaasti tai haluttomasti kohti kahta äärimmäisyyttä: joko se on vaatinut, joskus väkivaltaisestikin, poliittiset mahdit ylittävää valtaa, . . . [tai] se on suostunut olemaan epäoikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestyksen huomattavin välikappale, avustaja tai hiljainen todistaja.”
Katolinen arkkipiispa Marcos G. McGrath Panamasta sanoo kuitenkin, että tämä ei pidä enää paikkaansa kaikkialla: ”Vanha käsitys, että kirkko on maalliseen valtaan rinnastettava rakennelma ja joskus samastuu siihen, on nopeasti muuttumassa.”
Nyt yhä kasvava määrä pappeja ottaa uuden suunnan ”köyhien auttamisen”, ”asioihin vaikuttamisen” ja ”yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden” nimessä. Heidän perinteellisesti hallitusta puoltavan asenteensa tilalle on astumassa radikaalin yhteiskunnallisen ja poliittisen arvostelun henki. He kehottavat maallikkojakin osallistumaan aktiivisesti politiikkaan, jopa kannustavat heitä liittymään ”vasemmistolaisiin” sosialistisiin aineksiin.
Kirkkojen johtajat edistävät politiikkaa
Toukokuussa 1971 paavi Paavali VI julkaisi 70-sivuisen ”apostolisen kirjeen”, joka oli lähetetty Quebecin arkkipiispalle kardinaali Roylle. Siinä sanotaan katolilaisten kannasta politiikkaan:
”Kristillisten yhteisöjen velvollisuus on eritellä objektiivisesti . . . mitkä valinnat ja kannanotot niiden tulisi asianmukaisesti tehdä saadakseen aikaan yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset muutokset, jotka osoittautuvat tarpeellisiksi ja usein kiireellisen tärkeiksi. . . . Kristityn velvollisuus on osallistua tähän tutkimiseen ja poliittisen yhteiskunnan rakentamiseen ja elämään.”
Mitä paavi käskee alaisiaan tekemään? Pariisilainen päivälehti Le Monde tekee etusivun pääkirjoituksessaan ”Paavali VI, kristityt ja politiikka” seuraavan johtopäätöksen: ”Ei voi olla epäilystäkään siitä, että tämä on todellinen, paavillinen, huolellisesti laadittu asiakirja, jonka otsakkeena voisi olla: ’Kristityt mukaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään’.”
Miten pitkälle vilpitön katolilainen voisi mennä saadakseen aikaan ’kiireellisen tärkeitä poliittisia muutoksia’? Voiko hän osallistua aikaisemmin tuomittuun ”vasemmistoon”, sosialistiseen ja kommunistiseen liikkeeseen? Nämä ovat useimmiten niitä, jotka aktiivisimmin edistävät ”yhteiskunnallisia, poliittisia ja taloudellisia muutoksia”. Vastaukseksi kirje jatkaa:
”Jotkut kristityt suuntautuvat nykyään sosialismiin. . . . [tarkka huomiokyky] auttaa kristittyjä näkemään, missä määrin he voivat ryhtyä seuraamaan sitä tietä. . . . On pakko tunnustaa, että monenlaiset hyväksyttävät [poliittiset] valinnat ovat mahdollisia.” – Le Monde, 15.5.1971.
Vasemmistolaiset italialaiset sanomalehdet Stampa ja Avanti totesivat tästä, että paavi Paavali salli katolilaisten olla nyt yhteistoiminnassa joidenkin sosialismin muotojen kanssa. Grenoblen piispa Gabriel Matagrin Ranskasta meni vielä pitemmälle sanoessaan: ”Kirjeessä ei sanota missään kohdassa, että kristityn on mahdotonta olla kommunisti tai kommunistin kristitty.” – Annecy Catholique, lokakuu 1971.
Lourdesiin lokakuussa 1972 kokoontuneet 136 ranskalaista piispaa lisäsivät äänensä kasvavaan kuoroon. He julkaisivat pitkän raportin nimeltä ”Politiikan kristillisen harjoittamisen puolesta”. Katolinen lehti America lainaa sitä ja osoittaa, missä määrin nämä piispat suosittelevat uskovaisille osallistumista politiikkaan:
”Tietyt käskyt sukeltautuvat esiin sille, joka ottaa Jumalan sanan vakavasti: ’kunnioitus köyhiä kohtaan, heikkojen puolustaminen, . . . totalitääristen valtojen kukistaminen’. Evankeliumi ei ole puolueeton näiden kysymysten suhteen, ja ne, jotka ovat evankeliumin todistajia, ’saattavat joutua puuttumaan poliittisiin asioihin tavalla, joka hämmästyttää toisia’.” – 18.11.1972.
Monissa osissa maailmaa papit ovat omaksuneet tämän näkemyksen ”evankeliumista” -palavan innokkaasti. ”Hämmästyttääkö” seuraava United Press International -tietotoimiston uutinen sinua?
”Latinalaisessa Amerikassa roomalaiskatolinen kirkko on omaa luokkaansa. Ja suuressa osassa tuota aluetta radikaali katolilaisuus ja castrolainen kommunismi kulkevat käsi kädessä huutaen iskulauseita: ’Eläköön Kristus! Eläköön Marx!’ . . . Niiden pyhimykset eivät ole katolilaisen hurskauden perinteellisiä kipsipyhimyksiä, vaan lähimenneisyyden lihaa ja verta olevia vihaisia hahmoja – Ernesto ’Che’ Guevara ja kolumbialainen sissipappi pastori Camilo Torres.” – The Jersey Journal, 20.4.1973.
Latin America -aikakauslehti toteaa raportissaan poliittisen toiminnan olevan siellä vilkasta. Siinä kerrotaan, että Brasilian koillisosan kolme arkkipiispaa ja kymmenen piispaa, jotka ovat ”maineeltaan vasemmistolaisia”, julkaisivat äskettäin ”purevan hyökkäyksen hallitusta ja kaikkia sen tekoja vastaan”. Selonteko jatkaa:
”Sellaista kehitystä olisi tuskin voinut tapahtua monien huomioijien silmien edessä ilman Vatikaanin näyttämää vihreää valoa . . . Lisäksi toukokuun 6. päivän julistus näyttää osoittavan, että vastoin aikaisempia menettelytapojaan kirkko ei enää pelkää astua politiikan areenalle.” – 25.5.1973.
Tuntuuko sinusta vaikealta yhdistää sellaista toimintaa ”evankeliumiin”? Monista tuntuu. Kuitenkin myös monet protestanttisuuden johtajat ovat omaksuneet samanlaisen asenteen politiikkaa kohtaan.
Pian sen jälkeen kun katoliset piispat kokoontuivat Lourdesissa, Ranskan protestanttisella liitolla oli kokouksensa, joka pidetään joka kolmas vuosi. Le Monde -lehti otsikoi kokousta käsitelleen pitkän selontekonsa: ”Politiikka keskustelujen pähkinä.” Keskustelujen lähtökohtana käytettiin edellä lainattua kirjasta Church and Powers. Kirjanen sanoo kristityn poliittisesta elämänkatsomuksesta:
”Jotkin teologiset suuntaukset, jotka ovat yleisesti tunnettuja Ranskan protestanttisen väestön, erityisesti nuorten, keskuudessa, esittävät, että havaittaessa selvää yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta lähimmäisenrakkaus vaatii ottamaan maailmassa selvän kannan, . . . ja ’osallistumaan politiikkaan’ henkilökohtaisesti.”
Tämä ’osallistuminen politiikkaan henkilökohtaisesti’ saattaisi mennä jopa ”kumoukselliseen kapinaan” asti, protestanttijohtajat sanovat.
Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Philip Potter sanoi seminaarilaisille ja heidän opettajilleen samansuuntaisesti Berkeleyssä Kaliforniassa:
”Teologian tehtävä on olla muutoksen välikappale – ja kieltäytyä antamasta olemassa olevan kahlita itseään! . . . Vallankumouksen ja väkivallan myönnetään olevan vaarallisia. Mutta eikö pääsiäinen tuonut mukanaan lupauksen vallankumouksesta?” – San Francisco Examiner, 11.6.1973.
Maailmanneuvostoa ja muita protestanttisia ryhmiä on arvosteltu äskettäin ankarasti siksi, että ne ovat antaneet rahallista apua vallankumouksellisille ja että ”poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat vallanneet ne”. – New York Times, 29.8.1973.
Kaikki papit ja maallikot eivät tietenkään hyväksy edellä mainittua toimintaa. Mutta tosiasia on, että uskonto osallistuu yhä enemmän radikaaliin politiikkaan, ja tämä tosiasia on huomion arvoinen.
Mistä muutos johtuu?
Kuten olemme havainneet, poliittiset johtajat ovat kaikkina historian aikoina voineet tavallisesti luottaa papiston täyteen tukeen. Miksi sen asenne on nyt kaikkien näiden vuosisatojen jälkeen muuttumassa?
Huomaa, mitä katolinen julkaisu nimeltä America esittää syyksi. Eräs äskeinen kirjoitus viittaa ”protestanttisissa kirkoissa ’nousevaan myrskyyn’, kun papit, joilla on vakavia epäilyksiä perustavaa laatua olevista teologisista opeista, yrittävät saada seurakuntaansa kuuluvat mukaan yhteiskunnallista toimintaa vaativiin ohjelmiin”. (1.9.1973; kursivointi meidän) Katolilaisten poliittiselle toiminnalle esitetään samanlainen syy: ”Monet papit ja nunnat ovat hylänneet osansa merkitysjärjestelmän (jota kutsutaan ’evankeliumiksi’) saarnaajina ja pyrkivät ’vaikuttamaan asioihin’ . . . radikaalissa poliittisessa toiminnassa, mikä ehkä on (tai ei ole) uskon seuraus, mutta ei varmasti ole sen korvike.” – 28.10.1972.
Siinä on asian ydin, eikö olekin? ”Vakavat epäilykset” ja uskon puute evankeliumin ’vaikuttamisesta asioihin’ saavat monet papit etsimään ”merkitystä” muualta. Koska heillä ei ole uskoa ihmiskuntaa siunaavan Jumalan valtakunnan ”evankeliumiin” eli ”hyvään uutiseen”, he uskovat, että uudistuksen täytyy tulla ihmisen poliittisin keinoin. Richard J. Mouw kirjoitti siitä The Christian Century -lehdessä:
”Jumala on halunnut kutsua eroon kansan välikappaleekseen Valtakuntansa tuomiseksi . . . maailman lunastaminen on muun muassa poliittista lunastamista. . . . Poliittinen vaikutuspiiri ei ole pelkästään alue, jolla kristitty voi olla todistajana; se on alue, jossa meitä kutsutaan julistamaan evankeliumin vapauttavaa voimaa.” – 27.12.1972.
Kuitenkin ”evankeliumi”, johon Raamatussa viitataan, kertoo Jumalan taivaallisesta valtakunnasta, joka tulee hallitsemaan maata, eikä maallisesta, poliittisesta, ihmisten pystyttämästä valtakunnasta. (Matt. 9:35; 10:7) Siksi Jeesus sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta.” Ja niistä, jotka todella palvelivat häntä, hän sanoi: ”Minä olen valinnut teidät maailmasta.” (Joh. 18:36; 15:19; Um) Jeesuksen sanat ovat sopusoinnussa sen kanssa, mitä profeetta Daniel oli sanonut kauan sitten. Eivät ihmiset vaan ”taivaan Jumala [on] pystyttävä valtakunnan, joka on kukistumaton iankaikkisesti”. Siitä, tulevatko ihmiset hallitsemaan sitä, Danielin henkeytetty ennustus sanoo, että sen ”valtaa ei toiselle kansalle anneta. Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun.” – Dan. 2:44.
Uskovatko uskonnolliset johtajat Jumalan taivaallisen valtakunnan olevan erillinen? Eivät! Kirjanen Church and Powers on tässä asiassa ristiriidassa Raamatun selvän asenteen kanssa, kun se sanoo, että ”nämä [kirkon ja valtion väliset] suhteet ovat perustuneet Raamatun ahdashenkiselle tulkinnalle, joka erottaa nuo kaksi valtapiiriä”. Mitä papit tarjoavat vilpittömille ihmisille tämän niin kutsutun ”Raamatun ahdashenkisen tulkinnan” tilalle?
Eivätkö he tarjoa vain jotakin toisenlaatuista ihmisten suunnittelemaa politiikkaa ja ihmisten toimeenpanemaa vallankumousta? Vaikka he tajuavat, miten turhaa heidän entinen uskoton menettelynsä ”epäoikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestyksen huomattavimpana välikappaleena, avustajana tai hiljaisena todistajana” oli, niin kääntyvätkö he nyt kuitenkaan uskossa Jumalan puoleen? Mikä vielä tärkeämpää, juurruttavatko he vilpittömiin kirkossa kävijöihin uskoa Jumalan valtakuntaa koskevaan evankeliumiin, mikä on heidän suurin vastuunsa? Todisteet vastaavat selvästi kieltävästi.
Mihin politiikkaan sekaantuminen johtaa?
Miten ajattelet poliittisten johtajien suhtautuvan uskonnon sotaisaan uskaltautumiseen heidän alueelleen? Voivatko uskonnolliset johtajat odottaa olevansa vahingoittumattomia vain siksi, että he väittävät edustavansa Jumalaa? He havaitsevat lisääntyvässä määrin, että heitä pidetään poliittisina vehkeilijöinä ja kohdellaan sellaisina. Katolinen aikakauslehti Maryknoll valittaa:
”Kantansa ilmaisseet kristityt kohtaavat lisääntyvää vainoa latinalaisessa Amerikassa . . . Heitä pidetään yhdessä sissien ja kommunistien kanssa kumouksellisena uhkana oikeistolaisille hallituksille. Vaino johtuu pikemminkin poliittisista kuin hengellisistä syistä.” – Helmikuu 1973, s. 47 (kursivointi meidän).
Jotkut papit ja heidän seuraajansa ovat jopa menettäneet henkensä. Boliviassa yksi heistä, Nestor Paz, ”lähti lopulta vuorille mukanaan 70 opiskelijan aseistautunut joukko”. ”Hallituksen sotajoukot ajoivat heitä takaa ja tappoivat” heidät. – San Francisco Examiner, 11.1.1973.
Ajatteletko, että tämänkaltainen kärsiminen tuo Jumalan hyväksymyksen? Huomaa apostoli Pietarin esittämä periaate: ”Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, . . . Älköön näet kukaan teistä kärsikö . . . sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin.” – 1. Piet. 4:14, 15.
Pidä tämä mielessäsi samalla kun luet seuraavaa New York Times -lehden selostusta Ranskan äskeisen atomipommikokeen synnyttämästä kiistasta:
”Sotilasvirkailijat käskevät papistoa pysymään erossa valtion asioista, antamaan keisarille, mikä keisarin on, ja jatkamaan laupeudentöiden suorittamista ja uskon saarnaamista. . . . Sotilaat moittivat kirkonmiehiä siitä, että nämä eivät noudata Jeesuksen muistutusta: ’Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.’ Kirkonmiehet kurittavat sotilaita, koska nämä eivät ole tunnustaneet papiston muuttuvaa osaa.” – 18.7.1973.
Mihin papiston sekaantuminen politiikkaan lopulta johtaa?
Mikä on politiikkaan sekaantuvan uskonnon tulevaisuus?
Raamattu valaisee havainnollisella tavalla, miten Jumala katselee uskonnon ja politiikan välisiä suhteita. Niitä verrataan laittomiin sukupuolisuhteisiin ja sanotaan ’avionrikkoisiksi’. (Jaak. 4:4) Maailmallista uskontoa verrataan siksi sopivasti historiassa näyttelemänsä osan tähden ”suureen porttoon . . . jonka kanssa maan kuninkaat ovat haureutta harjoittaneet”. – Ilm. 17:1, 2.
Mutta Raamattu osoittaa, että tämän porton asema tulee muuttumaan. Kaikkia poliittisia hallitsijoita, jotka ovat antaneet valtansa maailmanlaajuisen poliittisen järjestön YK:n (joka kuvataan ”pedoksi”) käyttöön, kuvataan ”kymmenellä sarvella”, jotka ”ovat kymmenen kuningasta . . . Näillä on yksi ja sama mieli, ja he antavat voimansa ja valtansa pedolle.” Ilmestyskirja jatkaa, että pian ”ne kymmenen sarvea . . . ja peto, ne vihaavat porttoa [kääntyvät prostituoitua vastaan, Jerusalem Bible] ja riisuvat hänet paljaaksi ja alastomaksi ja syövät hänen lihansa ja polttavat hänet tulessa.” Ne, jotka aikaisemmin nauttivat tästä prostituoidusta, näkevät syyn ’kääntyä häntä vastaan’ paljastaakseen hänet, niin että kaikki näkevät, mikä hän todellisuudessa on, ja sitten tuhotakseen hänet. – Ilm. 17:12, 13, 16.
Maailmallinen uskonto tuntee nyt olonsa turvalliseksi hurskauden naamionsa takana. Se sanoo, kuten Raamattu toteaa: ”Minä istun kuningattarena enkä ole leski enkä ole surua näkevä.” Mutta Raamattu ennustaa myös: ”Sentähden hänen vitsauksensa tulevat yhtenä päivänä . . . sillä väkevä on Herra Jumala, joka on hänet tuominnut.” – Ilm. 18:7, 8.
Uskonnon sekaantuminen politiikkaan johtaa siis Jumalan tuomioon ja poliittisten hallitsijoitten itsensä aikaansaamaan odottamattomaan tuhoon. Ja ennustettu tuho tulee hätkähdyttävän äkisti.
Mitä vilpittömät kristityt voivat tehdä välttääkseen saman kohtalon? Ilmestyskirja ei jätä meitä epävarmoiksi sen suhteen: ”Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa.” – Ilm. 18:4.
Jos haluat vilpittömästi miellyttää Jumalaa palvonnassasi, niin varmasti ’lähdet ulos’ uskonnosta, joka on saastunut maailman politiikasta. Sinä osallistut sen sijaan ”puhtaaseen ja tahrattomaan jumalanpalvelukseen [uskontoon, Jerusalem Bible] Jumalan ja Isän silmissä”, sellaiseen, jota harjoittavat tosi kristityt ’varjelevat itsensä niin, ettei maailma saastuta’. Jehovan todistajat auttavat sinua mielellään tähän päämäärään. – Jaak. 1:27.