Itsehillintä – suoja tuholta

MIES ja nainen olivat yhdessä. Mies teki muutamana päivänä naisen talossa korjaustöitä. Molemmat olivat kristillisen seurakunnan jäseniä. Nainen oli onneton avioliitossaan. Hän alkoi purkaa tunteitaan ja pulmiaan miehelle. Tämä tunsi myötätuntoa ja yrittäessään neuvoa ja lohduttaa häntä pani käsivartensa naisen olkapäille. Se johti läheisempiin suhteisiin, ja ennen pitkää he havaitsivat syyllistyneensä aviorikokseen.

Tämä pari ei ollut suunnitellut eikä hautonut sellaisen synnin tekemistä. He olivat kumpikin viettäneet siihen asti hyvää moraalista elämää ja vaeltaneet kristityille kuuluvaa tietä. Puuttuiko heiltä rakkaus Jumalan sanaa tai oikeita moraalinormeja kohtaan? Ei ensisijaisesti. He eivät harjoittaneet ITSEHILLINTÄÄ.

Itsehillintä on yksi Jumalan hengen hedelmistä. Kristityn itsehillintää ei ohjaa mikään perinnöllinen koneisto, vaan sitä ohjaa hänen tietonsa Jumalasta ja Hänen sanastaan. Siitä syystähän apostoli Pietari kehottaa: ”Lisätkää . . . tietoonne itsehillintää.” – 2. Piet. 1:5, 6.

Yhdeksän hengen hedelmän luettelossa on rakkaus pantu ensimmäiseksi, itsehillinnän edelle. (Gal. 5:22, 23) Jos rakkaus toimisi aina täydellisesti ja alituisesti kristityllä, niin hän harjoittaisi tietenkin myös itsehillintää kaikkina aikoina. Mutta koska kaikki, kristitytkin, ovat epätäydellisiä, niin itsehillintä on kristillisen persoonallisuuden piirre, joka tarvitsee alituisesti valpasta huomiota.

Itsehillinnän puuttuminen voi johtaa turmioon. Jollakulla voi olla iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, huomaavaisuutta, hyvyyttä, uskoa ja lempeyttä. Hän on ehkä harjoittanut niitä käytännössä pitkin aikaa. Mutta jos hän menettää itsehillinnän, niin hän voi menettää tilapäisesti myös kaikki nämä muut ominaisuudet. Hän voi tänä aikana aiheuttaa korjaamatonta vahinkoa omalle elämälleen sekä toisten elämälle.

Kristityt rukoilevat sen tähden itsehillintää. Muutoin he voivat langeta ansaan. Jokaisen lihassa vaikuttaa synti, niin että sitä, ’mitä hän tahtoo, hän ei aina harjoita mutta mitä hän vihaa sitä hän usein tekee’. (Room. 7:15) Apostoli Paavali sanoi tämän surullisen tilan takia: ”Minä kuritan lyönnein ruumistani ja johdatan sitä kuin orjaa, etten itse toisille saarnattuani tulisi mitenkään kelpaamattomaksi.” – 1. Kor. 9:27.

Tästä syystähän Jeesus liitti opetuslapsilleen opettamaansa rukoukseen anomuksen: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen.” (Matt. 6:13) Jumala ei kiusaa ketään tekemään pahaa. Mutta hän tietää, että kun kristitty tekee väärin, niin harvoin hän on täysin tietämätön tekojensa vääryydestä. Tavallisesti tämä henkilö tietää, ettei se, mitä hän tekee, miellytä Jumalaa. Kun tulee kiusaus tehdä syntiä, niin hän todennäköisesti ajattelee: Mitähän Jumala ajattelee tästä? Mikä vaikutus sillä on suhteeseeni Jumalaan? kristilliseen seurakuntaan? Entä miten se vaikuttaa perheeseeni? Tuottaako tekoni häpeää Jumalan ja Kristuksen nimelle? itselleni kristittynä? seurakunnalle? Hän joko ottaa huomioon nämä varoittavat ajatukset tai sitten heittää ne syrjään ja syöksyy suin päin syntiin.

Kun kristitty siis rukoilee: ”Äläkä saata meitä kiusaukseen”, niin hän pyytää Jumalaa muistamaan häntä koetuksen hetkellä ja palauttamaan hänen mieleensä Raamatun voimakkaat varoitukset – panemaan tien varteen selvät kieltomerkit, joista ei voi erehtyä. Hän pyytää Jumalalta, että jos hän alkaisi heiketä, niin Hän saattaisi hänet järkiinsä ja pysähdyttäisi hänet. Jumala ei kylläkään pysähdytä häntä pakolla eikä siten sekaannu hänen valintavapauteensa, vaan vahvistamalla hänen mieltään oikealla ajattelulla, joka johtuu jumalallisesta viisaudesta, Jehova ’varaa poispääsytien, jotta hän kestäisi kiusauksen’. – 1. Kor. 10:13.

Jos kristitty ei luota Jumalaan tämän rukoilevan vetoomuksen ydinsisällys sydämessään, niin seuraava periaate rupeaa vaikuttamaan: ”Kutakin koetellaan siten, että hänen oma halunsa vetää ja houkuttelee häntä. Kun sitten halu on hedelmöitynyt, se synnyttää synnin.” (Jaak. 1:14, 15) Kiusattu henkilö houkuttuu vastustamattomasti siihen asti, että hän heittää kaiken varovaisuuden ja periaatteen menemään ja ryhtyy suoraan syntiseen tekoon, ”niinkuin härkä menee teuraaksi”. (Sananl. 7:22) Tätä juuri Panettelija haluaa. (1. Piet. 5:8) Mutta Jumala on sen kristityn lähellä, joka rukoilee paineen aikana, ja valaa häneen itsehillintävoimaa.

Jumala säästi eräässä tilaisuudessa Daavidin suurelta onnettomuudelta ennallistamalla Daavidin itsehillinnän. Jumala käytti tässä tapauksessa erästä ihmisvälikappaletta, naista, vetoamaan siihen, että Daavid ei ryhtyisi suoraa päätä erääseen tekoon. Tämä nainen oli Abigail. Daavid ja hänen miehensä, jotka jumalaton kuningas Saul oli tehnyt lainsuojattomiksi, olivat varjelleet Abigailin rikkaan aviomiehen Naabalin paimenia ja lammaslaumoja. Kun Daavid lähetti valtuuskunnan pyytämään elintarvikkeita, niin Naabal huusi heille herjauksia. Daavid oli kovin kiihtyneenä Naabalin mielettömän, häijyn menettelyn johdosta menossa pyyhkäisemään pois Naabalin huonekunnan, mutta Abigail kohtasi hänet ja anoi häntä jättämään asiat Jehovalle sen sijaan että ottaisi koston omiin käsiinsä.

Daavid näki, mihin onnettomuuteen hänen vihansa oli saattamaisillaan hänet, ja vastasi: ”Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, joka tänä päivänä lähetti sinut minua vastaan. Ja siunattu olkoon sinun ymmärtäväisyytesi, ja siunattu ole sinä itse, joka tänä päivänä estit minut joutumasta verivelan alaiseksi.” – 1. Sam. 25:2–35.

Ajattelehan, millaisen onnettomuuden Daavid olisikaan tuottanut itselleen, jollei Jumala olisi auttanut häntä saamaan takaisin itsehillintäänsä, kun hän oli kiiruhtamassa surmaamaan Naabalin huonekunnan miehet! Ja itsehillintä on näinä turmeltuneina aikoina yhtä tärkeä kristitylle. Nuoret, jotka yrittävät elää kristillisten mittapuitten mukaan, joutuvat alituisesti sellaisten seuraan, joiden keskuudessa huonot menettelyt ovat jokapäiväinen asia. Tällaiset ihmiset, joilla ei ole itsehillintää, kohdistavat voimakasta painostusta nuoreen kristittyyn saadakseen hänet käyttämään huumeita tai ryhtymään moraalittomuuteen, kapinallisuuteen, vandalismiin tai väkivaltaan. Olkoonpa kristitty nuori tai vanha, niin hänen itsehillinnän puutteensa voi johtaa tekoon, joka tuhoaa hänen elämänsä ja vakavasti vahingoittaa toisia. Hän voisi yhdessä hetkessä aiheuttaa tahran maineeseensa kristittynä ja arven omaantuntoonsa.

Itsehillintää samoin kuin toisiakin hengen hedelmiä täytyy kehittää tutkimalla Jumalan sanaa ja soveltamalla elämään hänen käskyjään. Itsehillintä säilyttää tasapainon ja edistää toisia kristillisiä ominaisuuksia. Tämä maailma vetoaa ”lihan halun ja silmien halun ja elämän varallisuuden komeilevan näyttämisen” välityksellä voimakkaasti ’vanhaan persoonallisuuteen, joka mukautuu entiseen käytöstapaamme ja joka turmeltuu petollisten halujensa mukaan’. (1. Joh. 2:16; Ef. 4:22) Tästä syystä tosi kristityt ymmärtävät luotettavan suojan – itsehillinnän – suuren arvon.