johdosta vain pelkäämällä vaan myös ’suurella vakavuudella . . . puhdistautumisella, . . . närkästyksellä [väärintekijän menettelyn aiheuttaman häpeän johdosta], . . . kaipauksella, innolla, väärän oikaisulla’. (2. Kor. 7:11, Um) Vanhimmat voivat siis odottaa nykyään samanlaisia ominaisuuksia niissä, jotka ilmaisevat heille katuvansa väärintekoaan.

EPÄTÄYDELLISYYDEN EI TARVITSE HÄVITTÄÄ ILOA

Syntien vakavuus voi luonnollisesti vaihdella. Ehkä me suurempien syntien, kuten haureuden, aviorikoksen tai varkauden, sijasta havaitsemme syyllistyneemme ’ylpeisiin silmiin’ tai ’henkilöön katsomiseen’, ts. suosikkien pitämiseen, mitkä seikat ovat hyvin epämieluisia Jumalalle. (Sananl. 6:16, 17; Jaak. 2:9) Ja kielen käytön kysymyksessä ollessa ”monessa kohden me kaikki hairahdumme” sanoen sellaista, minkä ymmärrämme myöhemmin epäviisaaksi, epäystävälliseksi, rakkaudettomaksi ja epäkristilliseksi. (Jaak. 3:2, 8–13) Olemmeko huolissamme siitä, että suhteemme Jumalaan ei kärsi vahinkoa? Jos olemme, niin meidän on ’kaduttava ja käännyttävä’ etsien hänen anteeksiantoaan.

Mutta koska epätäydellisyytemme ilmenee tavalla tai toisella joka päivä, niin merkitseekö se sitä, että meidän pitäisi olla alituisesti murehtivassa tilassa tuntien jatkuvaa tunnonvaivaa? Ei suinkaan.

Luetellessaan Jumalan pyhän hengen hedelmät apostoli sijoittaa ”ilon” heti ”rakkauden” jälkeen. (Gal. 5:22) Psalmista sanoo: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?” (Ps. 130:3) Me voimme olla iloiset muistaen sen sijaan, että ”laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. . . . Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:8–14) Vaikka hairahduksemme tuottavat aivan oikein mielipahaa, niin meidän ei tarvitse kiduttaa itseämme jokaisen pienen virheen tai ajattelemattoman sanan johdosta.

Kuitenkin sillä, että me tunnemme nämä virheet, pitäisi olla nöyrryttävä vaikutus meihin, ja sen pitäisi auttaa meitä pysyttelemään sekä vaatimattomina että myötätuntoisina toisia kohtaan. Kun me sitten rukoilemme Jumalalta anteeksi päivittäisiä hairahduksiamme, niin hän on tyytyväinen rukouksiimme. Kun me vaellamme tunnollisesti hänen teillään ja etsimme säännöllisesti hänen kasvojaan rukouksessa, niin voimme todella olla iloisia luottaen hyvään suhteeseemme hänen kanssaan. – Fil. 4:4–7.

Lukijain kysymyksiä

● Miksei ensimmäisen maailmansodan alku sattunut lokakuun alkuun, jolloin pakanain ajat päättyivät? – USA.

Kuten tässä lehdessä on usein osoitettu, kansojen kuninkuus annettiin Kristukselle Jeesukselle vuonna 1914 pakanain aikojen päättyessä. (Luuk. 21:24; Dan. 4:13, 14, 28, 29) Pakanain ajat alkoivat 2 520 vuotta aikaisemmin vuonna 607 eaa. tapahtuneen Jerusalemin hävityksen ja juutalaisen käskynhaltijan Gedaljan salamurhan jälkeen. Gedaljan murha tisrikuussa (syys-lokakuussa) (”seitsemännessä uudessa kuussa”, Byingtonin käännös) joudutti Juudan maahan jääneitä juutalaisia pakenemaan. (Jer. 41:1, 2; 43:2–7) Siihen aikaan kun pelokkaat juutalaiset pakenivat Egyptiin, on täytynyt olla ainakin tisrikuun puoliväli, jotta olisi ollut riittävästi aikaa niille tapahtumille, joiden mainitaan Raamatussa sattuneen salamurhan ja paon välillä. (Vrt. Jer. 41:4, 10–42:7.) Tämä sijoittaisi pakanain aikojen alun noin tisrikuun 15. päiväksi vuonna 607 eaa.

Pakanain aikojen päättyessä noin tisrin 15. päivänä (4.–5. lokakuuta) vuonna 1914 täyttyi Ilm. 11:15: ”Maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa.” Asettamalla Poikansa Jeesuksen Kristuksen valtaistuimelle Jehova Jumala otti valtansa hallitakseen Kuninkaana ihmismaailmaa. Suuren Vastustajan Saatanan hallitusvallan oli määrä päättyä.

Koska Saatana oli Jumalasta vieraantuneen ihmiskunnan ”maailman hallitsija”, niin hän ei varmasti halunnut nähdä Valtakunnan ottavan maan asioita täysin valtaansa. (Joh. 12:31; 14:30; 16:11; Um) Yli 1 900 vuotta aikaisemmin hän ohjaili asioita sillä tavalla, että jollei Jumala olisi tullut väliin, niin Herodes Suuri olisi tappanut Jeesus-lapsen. (Matt. 2:13) Samalla tavalla Saatana valmistautui ja valmisti demoninsa jo ennen taivaallisen valtakunnan syntymää hyökkäykseen. Tämä on kuvaannollisesti esitetty Ilm. 12:3–5:ssä, mistä luemme: ”Ja näkyi toinen merkki taivaassa, ja katso: suuri, tulipunainen lohikäärme, jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, ja sen päissä seitsemän kruunua; ja sen pyrstö pyyhkäisi pois kolmannen osan taivaan tähtiä ja heitti ne maan päälle. Ja lohikäärme seisoi synnyttämäisillään olevan