Onko nykymaailma suvaitsevainen vai välinpitämätön?
JOIDENKUIDEN mielestä me elämme suvaitsevaisuuden aikakautta, maailmassa jonka useimmissa maissa ihmisten tappaminen tai kiduttaminen heidän uskonnollisten vakaumustensa vuoksi ei tule kysymykseenkään. Mutta kuinka syvällä suvaitsevaisuuden juuret todellisuudessa ovat? Voisiko olla niin, että suuresti ylistetty suvaitsevaisuuden aikakausi onkin vain välinpitämättömyyden aikakausi?
Taistelu suvaitsevaisuuden puolesta
Suvaitsevaisuus on suhteellisen uusi käsite jopa länsimaissakin. André Lalande sanoo vastaavan ranskalaisen sanan ”tolerance” syntyneen ”1500-luvulla katolilaisten ja protestanttien välisten uskonsotien johdosta. Katolilaiset päätyivät suvaitsemaan protestantteja ja protestantit katolilaisia.” – Vocabulaire de la Philosophie.
Uskonsodat päättyivät Ranskassa vuonna 1598, jolloin laadittiin Nantesin edikti, laki jonka välityksellä kuningas Henrik IV soi protestanteille rajallisen vapauden. Uskonnonvapaus ei kuitenkaan ollut vielä vakiintunut Ranskassa. Vuonna 1685 kuningas Ludvig XIV kumosi tämän ediktin, ja seuraavien sadan vuoden aikana hugenotteja jälleen vangittiin, lähetettiin kaleeriorjiksi tai surmattiin suoraa päätä. Vasta kun Ranskan vallankumous lähti vuonna 1789 käyntiin, laki vähitellen takasi uskonnonvapauden Ranskassa.
Saksassa katolisten ja luterilaisten ruhtinaitten väliset sodat päättyivät vuonna 1555 Augsburgin uskonrauhaan. Tämä soi kullekin ruhtinaalle kuitenkin oikeuden määrätä alaistensa uskonto. Eriuskoisilla ei ollut uskonnonvapautta. Euroopan katolilaisten ja protestanttien välinen kolmikymmenvuotinen sota päättyi vuonna 1648, ja Westfalenin rauhassa suotiin uskonnonvapaus kalvinisteille. Mutta vasta vuonna 1781 saksalainen suvaitsevaisuusedikti soi palvontavapauden kaikille ei-katolilaisille, ja tuokin vapaus oli rajallinen.
Englannissakin käytiin pitkä ja katkera taistelu suvaitsevaisuuden puolesta. Katolilaiset, anglikaanit ja puritaanit vainosivat vuoron perään toisiaan päästyään vuorollaan valtaan. Vuonna 1689 julkaistiin protestanttisen kuningas Vilhelm III:n hallitessa englantilainen suvaitsevaisuussäädös (Toleration Act), mutta se kielsi saarnaamasta kolminaisuutta vastaan, ja eriuskoisia estettiin pääsemästä poliittisiin virkoihin. 1700-luvulla säädettiin erilaisia lakeja, jotka soivat vähitellen yhä enemmän uskonnonvapautta niille, jotka eivät olleet anglikaanisen kirkon jäseniä. Katolilaisille, juutalaisille ja eriuskoisille ei kuitenkaan annettu eräitä kansalaisoikeuksia. Vasta 1820-luvulla useimmat näistä rajoituksista poistettiin, ja vasta vuonna 1880 – vain sata vuotta sitten – eriuskoiset saivat Englannissa haudata vainajansa omien vakaumustensa mukaisesti.
Ekumenia – suvaitsevaisuutta vai välinpitämättömyyttä?
Voidaan siis sanoa, että nykyajan näennäisellä suvaitsevaisuudella on hyvin pinnalliset juuret historiassa. Mikä siksi on nykyään vallitsevien suvaitsevaisten asenteiden vaikuttimena? Vilpitön toisten oikeuksien tunnustaminen vai uskonnollinen välinpitämättömyys?
Roomalaiskatolisen kirkon mielestä kysymys on jälkimmäisestä. The Catholic Encyclopedia toteaa suorasukaisesti: ”Suvaitsevaisuus tuli valtaan vasta sitten, kun usko hävisi.” Sama teos sanoo: ”Kirkko näyttäisi siksi olevan oudon epäjohdonmukainen, sillä vaikka se vaatii suvaitsevaisuutta ja vapautta itselleen, se on ollut ja on yhä suvaitsematon kaikkia muita uskontoja kohtaan.”
Esimerkiksi vuonna 1965 päättyneessä Vatikaanin toisessa ekumeenisessa konsiilissa roomalaiskatolinen kirkko tunnusti ensi kertaa historiassa uskonnonvapauden tarpeellisuuden. Mutta kun luemme huolellisesti Paavali VI:n tätä vapautta koskevan virallisen julistuksen, huomaamme, että hän oli kiinnostuneempi katolisen kirkon vapaudesta maissa, joissa se on uhattuna, kuin ei-katolisten uskontojen vapaudesta. Ja nykyisen paavin itsepintainen Marian palvonnasta ja pappien selibaatista kiinni pitäminen ilmaisee hänen käsittävän ekumenian niin, että protestantit tulevat takaisin Rooman kirkon helmoihin.
The New Encyclopaedia Britannica sanoo nykyajan ekumeniasta, jossa on protestanttinen ja ortodoksinen Kirkkojen Maailmanneuvosto on huomattava: ”1900-luvun ekumeeninen liike on yrittänyt auttaa pääsemään kirkkojen välisten eroavuuksien yli nimenomaan selventämällä ei-teologisia seikkoja.” (Kursivointi meidän.) Toisin sanoen ekumeeninen liike yrittää yhdistää kirkot kaikissa muissa asioissa paitsi hengellisissä. Se käsittelee yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä. Kirkkojen Maailmanneuvoston väitetään antavan varoja eri maiden ”vapautusliikkeille”. Pelastusarmeija erosi äskettäin Kirkkojen Maailmanneuvostosta väittäen, että ”pikemminkin politiikka kuin evankeliumi” ohjaa sitä ja että se antaa taloudellista tukea sissiliikkeille. On siksi aivan selvää, että ekumeenisen liikkeen opillinen suvaitsevaisuus merkitsee todellisuudessa opillista välinpitämättömyyttä. Toisaalta sen sekaantuminen politiikkaan ei voita sille eräiden poliittisten hallitusten suosiota.
Vahvoja vakaumuksia vailla suvaitsemattomuutta
M’Clintockin ja Strongin tietosanakirjasta luemme: ”Kristuksen kirkko ei puhtaudessaan tunne lainkaan suvaitsemattomuutta eikä siksi voi koskaan syyllistyä vainoon.” (Kursivointi heidän.) Tuo tietosanakirja lainaa 1700-luvulla elänyttä ranskalaisista hugenottivanhemmista syntynyttä englantilaista protestanttia John Jortinia, joka sanoi: ”Missä vaino alkaa, siellä kristillisyys loppuu.” Kirja toteaa edelleen: ”Vasta sitten, kun kristillisyys oli vakiinnutettu [Rooman] valtakunnan uskonnoksi ja sen papeille oli suotu rikkautta ja kunniaa, vainon hirvittävä pahuus saavutti suunnattoman voimansa ja kohdisti tuhoisan vaikutuksensa evankeliumin uskontoon.” – Cyclopaedia of Biblical, Theological, and Ecclesiastical Literature.
Niin, vasta luopumuksen tapahduttua ”kristityistä” tuli suvaitsemattomia vainoojia. Ennustaessaan tämän luopumuksen apostoli Paavali kirjoitti: ”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia – –. He lakkaavat kuuntelemasta totuutta ja alkavat harrastaa taruja.” (2. Timoteukselle 4:3, 4, Uusi testamentti nykysuomeksi) Kristikunnan kirkkojen uskontunnustukset sisältävät monia ihmistekoisia taruja, ja juuri sellaisten tarujen vuoksi luopiokristityistä tuli vainoojia. Esimerkiksi taru, jonka mukaan ”yhdessä Jumalassa on kolme jumalallista persoonaa”, synnytti väkivaltaista riitaa ja vainoa niin kutsuttujen kristittyjen keskuudessa 300-luvulla. Kolminaisuutta vastustavien vaino jatkui läpi vuosisatojen.
Tosi kristityt eivät kuitenkaan ole vainoojia. Tämä ei silti merkitse sitä, ettei heillä olisi vahvoja uskonnollisia vakaumuksia tai että he eivät taistelisi erhettä vastaan. Apostoli Paavali ilmaisi tosi kristillisen asenteen: ”Sillä meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia. Sillä me kukistamme järkeilyt ja kaiken korkean, mikä kohotetaan Jumalan tuntemusta vastaan, ja me vangitsemme jokaisen ajatuksen tehdäksemme sen tottelevaiseksi Kristukselle.” – 2. Korinttolaisille 10:4, 5.
Jehovan todistajat käyttävät samoin Raamatun totuuksia ainoina aseinaan kumotakseen syvälle juurtuneita ihmistekoisia uskonnollisia taruja. Mutta he eivät koskaan pakota eivätkä vainoa niitä, jotka ovat eri mieltä heidän kanssaan, vaikka he itse ovat olleet uskonnollisen ja poliittisen vallan julman vainon uhreja. He noudattavat Paavalin neuvoa: ”Älkää maksako pahaa pahalla kenellekään. Huolehtikaa sen varaamisesta, mikä on hyvää kaikkien ihmisten silmissä. Mikäli mahdollista, säilyttäkää rauha kaikkien ihmisten kanssa, sikäli kuin se teistä riippuu. Älkää itse kostako, rakkaat, vaan antakaa sijaa vihalle, sillä on kirjoitettu: ’Kosto on minun, minä tulen maksamaan takaisin, sanoo Jehova.”’ – Roomalaisille 12:17–19.
Jotkut kuitenkin väittävät, että Jehovan todistajat ovat todellisuudessa suvaitsemattomia, koska he erottavat seurakunnasta väärintekijät ja sellaiset henkilöt, jotka eivät mukaudu heidän uskonnollisiin vakaumuksiinsa. Mutta tämä tapa ei johdu mistään ihmisten asettamista mittapuista eikä henkilökohtaisesta ennakkoluulosta. Jumala käskee kristittyjä erottamaan väärintekijät. (1. Korinttolaisille 5:9–13) Jehovan todistajat eivät kuitenkaan parjaa, herjaa tai ahdistele erotettuja millään tavalla. He pelkästään noudattavat Raamatun käskyä lakata seurustelemasta sellaisten kanssa. Näin kristillinen seurakunta säilyy puhtaana ja sellaisena, joka voidaan tunnistaa. Tässä menetellään aivan eri tavoin kuin kirkot ovat menetelleet ahdistellessaan ja vainotessaan armottomasti eriuskoisia!
Uskonto ’niittää mitä se on kylvänyt’
Apostoli Paavali sanoi kerran: ”Älkää eksykö: Jumalaa ei voida pitää pilkkana. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Galatalaisille 6:7) Tämä soveltuu varmasti uskonnollisiin järjestöihin, jotka ovat kohdelleet satojen vuosien ajan toisia suvaitsemattomasti.
Raamatun viimeisessä kirjassa väärä uskonto kuvataan portoksi, joka syyllistyy ”haureuteen” ”maan kuninkaitten” kanssa. (Ilmestys 17:1, 2; 18:9) Tämä viittaa siihen, että uskonto myy itsensä poliitikoille sen sijaan että pidättyisi olemasta ”osa maailmasta” Jeesuksen käskyä noudattaen. (Johannes 17:16) Raamattu ennustaa, että uskonnonvastaiset poliittiset ainekset väsyvät uskonnon asioihinsa sekaantumiseen ja kääntyvät sitä vastaan. Niiden avulla Jehova Jumala ’panee täytäntöön sen suuren porton tuomion, joka turmeli maan haureudellaan’, ja ’kostaa orjiensa veren ja vaatii sen hänen kädestään’. – Ilmestys 19:2; 17:16, 17.
Kun ne tällä tavalla kääntyvät odottamatta uskontoa vastaan, suvaitsemattomuutta esiintyy enemmän kuin koskaan ennen historiassa. Tosi kristitytkään eivät välty väärän uskonnon tuhon jälkeen syntyneen Jumalan vastaisen yhteiskunnan vihalta. Mutta siitä aiheutuva hyökkäys Jumalan uskollisen kansan kimppuun saa Jumalan puuttumaan asiaan. Hän ei todellakaan suvaitse sellaisia ”kuninkaita”, ”sotapäälliköitä” ja ”voimakkaita miehiä”, jotka hyökkäävät hänen maan päällä olevan kansansa kimppuun! – Ilmestys 19:17–21; 17:14.
Kaikki vuohenkaltaiset, suvaitsemattomat vainoojat ”menevät ikuiseen pois karsimiseen”. Mutta lampaankaltaisille opetuslapsilleen, joista monet ovat joutuneet suvaitsemattoman vainon uhreiksi, Kristus sanoo: ”Tulkaa, te Isäni siunaamat, perikää se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.” (Matteus 25:31–46) Vihdoinkin vastataan tosi kristittyjen rukoukseen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” – Matteus 6:9, 10.
Millä puolella sinä olet, kun suvaitsemattomuus uskontoa kohtaan saavuttaa huippukohtansa? Sinulla ei ole varaa pysyä välinpitämättömänä. Apostoli Paavali selitti asiaa Roomalaiskirjeen 9:22, 23:ssa: ”Jumala, vaikkakin hän tahtoo osoittaa vihansa ja tehdä voimansa tunnetuksi, suvaitsi hyvin pitkämielisesti vihan astioita, jotka oli tehty sopiviksi tuhoon, tehdäkseen tunnetuksi kirkkautensa rikkauden armon astioissa.” Niin, se että Jumala on ’suvainnut’ pahuutta, on täyttänyt hyvän tarkoituksen: se on suonut vanhurskauteen taipuvaisille aikaa asennoitua sen puolelle, mikä on oikein. Jumala on kuitenkin asettanut suvaitsevaisuudelleen määräajan. (Apostolien teot 17:30, 31) Kaikki todisteet osoittavat, että tämä suvaitsevaisuuden aika on loppumassa. Siksi Raamattu kehottaa sinua lähtemään pois väärästä uskonnosta, ennen kuin on liian myöhäistä! – Ilmestys 18:4, 5.
Jehovan todistajat auttavat sinua mielellään vapautumaan väärästä uskonnosta, joka on satojen vuosien kuluessa osoittanut niin paljon suvaitsemattomuutta. Tutki Raamattua todistajien kanssa. He voivat auttaa sinua saamaan selville siinä olevan suurenmoisen toivon, että voit elää ikuisesti paratiisimaassa, jossa ihmisen suvaitsemattomuus lähimmäistään kohtaan tulee kuulumaan menneisyyteen.
[Kuva s. 8]
Jehovan todistajat käyttävät Raamatun totuuksia eivätkä väkivaltaa taistellakseen erhettä vastaan
[Kuva s. 9]
Maalliset vallat lakkaavat suvaitsemasta maailmallista uskontoa, jonka Ilmestyskirja esittää vertauskuvallisena porttona