14. luku
Mitä ’tulijärvessä vaivaaminen’ tarkoittaa
MITEN suhtautuisit, jos nyt kun tiedät, mitä Raamattu sanoo kuolleitten tiedottomasta tilasta, löytäisit raamatunpaikan, joka mainitsee vaivan paikan? Päättelisitkö, että tämän vuoksi voisit olla välittämättä kaikista muista raamatunpaikoista ja pitää kiinni siitä ajatuksesta, että tietoisen olemassaolon jatkuminen kuoleman jälkeen voi sittenkin olla mahdollista? Vai ryhtyisitkö huolellisesti tutkimaan tekstiyhteyttä saadaksesi selville, mitä tuo raamatunkohta voi todella merkitä ja miten se on sopusoinnussa muun Raamatun kanssa?
Syy tähän tarkasteluun on siinä, että Raamattu todella puhuu Ilmestyskirjassa ’tulijärvessä vaivaamisesta’. Ilm. 20:10 sanoo: ”Perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt päivät, aina ja iankaikkisesti.” – Ks. myös Ilm. 19:20.
Millä tavalla noita ’tulijärveen’ heitettyjä vaivataan? Jo Ilmestyskirjan luonnekin osoittaa, että meidän ei tulisi hätäisesti pitää tätä sanontaa kirjaimellisena. Kirjan alkusanoista luemme: ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys, jonka Jumala antoi hänelle, näyttääkseen palvelijoillensa, mitä pian tapahtuman pitää; ja sen hän lähettämänsä enkelin kautta antoi tiedoksi [tunnusmerkein, Um] palvelijalleen Johannekselle.” – Ilm. 1:1.
Kuten näissä sanoissa mainittiin, ilmestys annettiin ”tunnusmerkein”. Entä ’tulijärvi’ ja siellä tapahtuva ’vaivaaminen’? Ovatko ne kirjaimellisia vai ovatko nekin ”tunnusmerkkejä” eli vertauskuvia?
Lisätieto siitä, mitä heitetään tulijärveen Saatanan, ”pedon” ja ”väärän profeetan” lisäksi, luo valoa tähän kysymykseen. Pane merkille Ilm. 20:14, 15:n sanat: ”Kuolema ja Tuonela [Haades, Um] heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi. Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen.”
Onko nyt mahdollista, että kuolema ja Haades heitettäisiin kirjaimelliseen tulijärveen? Ilmeisesti ei, sillä ne eivät ole esineitä, eläimiä eivätkä ihmisiä. Kuolema on tila. Miten se voitaisiin heittää kirjaimelliseen tulijärveen? Haades puolestaan on ihmiskunnan yhteinen hauta. Millainen järvi voisi nielaista sen?
Sitä paitsi Ilm. 20:14, 15 ei sano järven olevan kirjaimellinen. Sen sijaan me luemme, että ”tulinen järvi” on itse ”toisen kuoleman” tunnusmerkki eli vertauskuva. Sama seikka esitetään Ilm. 21:8:ssa: ”Pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema [tämä tarkoittaa toista kuolemaa, Um].”
Koska tulijärvi on toisen kuoleman vertauskuva, niin kuoleman ja Haadeksen heittäminen siihen on yksinkertaisesti vertauskuvallinen tapa sanoa, että ne tuhotaan iäksi. Tämä on sopusoinnussa sen Raamatun lausunnon kanssa, että ”vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema”. (1. Kor. 15:26) Ja koska Haades, yleensä ihmiskunnan yhteinen hauta, tyhjennetään ”eikä kuolemaa ole enää oleva”, niin se merkitsee sitä, että Haadeksen tehtävä loppuu, se poistuu olemassaolosta. – Ilm. 20:13; 21:4.
KUVAANNOLLINEN VAIVAAMINEN
Mikä on sitten se ”vaiva”, jota pahat ihmiset ja muut, jotka heitetään ”tuliseen järveen”, kokevat? Eiväthän he ilman tietoista olemassaoloa voisi kokea kirjaimellista vaivaa, vai voisivatko? Eikä mikään Pyhässä Raamatussa osoita heillä olevan tietoista olemassaoloa. Miksi siis Raamattu puhuu iankaikkisesta vaivasta ”tulisessa järvessä”?
Koska ”tulinen järvi” on vertauskuvallinen, niin siihen liittyvän vaivankin täytyy olla vertauskuvallista eli kuvaannollista. Tämä voidaan ymmärtää paremmin sen valossa, mitä Raamattu sanoo heitettävän ”tuliseen järveen”. Meidän on huomattava, että ”tulinen järvi” vertauskuvaa ”toista kuolemaa”. Aadamista johtuvaa kuolemaa, ts. kuolemaa, jonka kaikki syntyneet ihmiset perivät Aadamilta ja Eevalta heidän synnintekonsa jälkeen, ei koskaan verrata sellaiseen pelottavaan seikkaan, vaikka kuolema onkin ”synnin palkka”. – Room. 6:23.
Jeesus Kristus vertasi perisynnin vuoksi kuolevien kuolemantilaa uneen. Hän sanoi esimerkiksi Lasaruksesta, joka oli kuolleena osia neljästä päivästä: ”Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet unesta.” (Joh. 11:11) Myöhemmin Jeesuskin nukkui kuoleman unessa osia kolmesta päivästä. ”Nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.” (1. Kor. 15:20) Kuolema on kuin uni, koska se päättyy heräämiseen.
Mutta niillä, jotka joutuvat kokemaan ”toisen kuoleman”, ei ole ylösnousemustoivon lohtua. Heidän kuolemansa ei ole uni. He eivät koskaan herää toisen kuoleman tuhosta. Koska tämä toivoton tila pitää heitä vallassaan, heitä ’vaivataan iankaikkisesti’ siinä mielessä, että heidät pidätetään iankaikkisesti kaikesta tietoisesta olemassaolosta tai toiminnasta. Vertauksessaan kiittämättömästä, armottomasta orjasta Jeesus osoittaa, että heidän pidätystilansa ”toisessa kuolemassa” on verrattavissa vankilaan sulkemisen kiduttavaan vaivaan. Niistä toimenpiteistä, joihin orjan herra ryhtyi häntä vastaan, Jeesus sanoi: ”Vihoissaan hän luovutti miehen kiduttajien käsiin, kunnes tämä maksaisi koko velkansa.” (Matt. 18:34, Uusi testamentti nykysuomeksi) Suomalaisesta Kirkkoraamatusta ilmenee, keitä nämä kiduttajat ovat: ”Hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijain käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa.”
Jo se tosiasia, että ”tulinen järvi” on ”toisen kuoleman” vertauskuva, sulkee pois sen mahdollisuuden, että se olisi tietoisen vaivan paikka. Raamattu ei missään edes vihjaa sellaiseen, että kuolleet voisivat kokea tietoista vaivaa, vaan kuolleet ovat menettäneet kaikki aistimukset. Niistä, jotka ovat kuolleina ihmiskunnan yhteisessä haudassa, Raamattu sanoo: ”Siellä lakkaavat jumalattomat raivoamasta, siellä saavat uupuneet levätä; kaikki vangit ovat rauhassa, eivät kuule käskijän ääntä. Yhtäläiset ovat siellä pieni ja suuri, orja on vapaa herrastansa.” – Job 3:17–19.
Samoin kuin kuolema, jonka alaisia ihmiset yleensä ovat jatkuvasti, tekee lopun kaikista aistimuksista ja tunteista, niin tekee myös ”toinen kuolema”. Mutta niiden, joita rangaistaan ”toisella kuolemalla”, ei ole mahdollista saada syntien anteeksiantoa tai lunastusta. He joutuvat olemaan tuossa häpeällisessä tilassa ikuisesti. Heidän muistonsa on kuin lahonnut. – Jes. 66:24; Sananl. 10:7.
Mutta jo ennen kuin pahat heitetään täydelliseen tuhoon, ”toiseen kuolemaan”, he kärsivät vaivaa. Tähän viitataan vertauskuvallisesta Ilm. 14:9–11:ssä: ”Jos joku kumartaa petoa ja sen kuvaa ja ottaa sen merkin otsaansa tai käteensä, niin hänkin on juova Jumalan vihan viiniä, joka sekoittamattomana on kaadettu hänen vihansa maljaan, ja häntä pitää tulella ja tulikivellä vaivattaman pyhien enkelien edessä ja Karitsan edessä. Ja heidän vaivansa savu on nouseva aina ja iankaikkisesti, eikä heillä ole lepoa päivällä eikä yöllä, heillä, jotka petoa ja sen kuvaa kumartavat, eikä kenelläkään, joka ottaa sen nimen merkin.” Millä tavalla ”pedon” ja sen ”kuvan” palvojia vaivataan? Ilmestyskirjassa heti sen jälkeen seuraavat sanat antavat johtolangan: ”Tässä on pyhien kärsivällisyys, niiden, jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon.” – Ilm. 14:12.
Pyhät eivät tarvitsisi mitään kärsivällisyyttä, jos ”pedon” ja sen ”kuvan” palvojat olisi pidätetty kirjaimelliseen vaivan paikkaan. Silloin noilta vääriltä palvojilta olisi riistetty kaikki valta vahingoittaa Jumalan uskollisia palvelijoita. Mutta niin kauan kuin he ovat elossa ja vapaina, he voivat osallistua vihamielisiin, pahoihin tekoihin ”pyhiä” vastaan.
Se seikka, että ”pyhät” mainitaan tässä yhteydessä, osoittaa heidän olevan välikappaleita pahojen vaivaamisessa. Miten se on mahdollista? Siten, että he julistavat sanomaa, joka kiinnittää huomion ”pedon” ja sen ”kuvan” palvojien edessä olevaan iankaikkiseen tuhoon. Tuo sanoma vaivaa noita vääriä palvojia antamatta heille lepoa päivällä tai yöllä. Siksi he yrittävät tehdä kaiken, minkä voivat, vaientaakseen Jumalan palvelijat. Seurauksena olevat vainot vaativat kärsivällisyyttä eli kestävyyttä ”pyhiltä”. Kun lopulta ”pedon” ja sen ”kuvan” palvojat on tuhottu ikään kuin ”tulella ja tulikivellä”, todistus tästä täydellisestä tuhosta nousee kuin savu kaikkina tulevina aikoina.
Tämän tuhon perusteellisuutta voidaan valaista sillä, mikä kohtasi Sodoman ja Gomorran kaupunkeja. Opetuslapsi Juudas kirjoitti: ”Sodoma ja Gomorra ja niiden ympärillä olevat kaupungit . . . ovat varoittavana esimerkkinä, kärsiessään iankaikkisen tulen rangaistusta.” (Juud. 7) Se tuli, joka tuhosi nuo kaupungit, oli sammunut kauan ennen kuin Juudas kirjoitti kirjeensä. Mutta pysyvä, ”iankaikkinen” todistus tuon tulen tuhoisuudesta pysyi, sillä noita kaupunkeja ei ole sen jälkeen ollut olemassa.
IANKAIKKINEN VAIVA EI OLE SOPUSOINNUSSA JUMALAN PERSOONALLISUUDEN KANSSA
Se, että täydellinen tuho, ei tietoinen vaiva kautta iankaikkisuuden, on niille määrätty rangaistus, jotka itsepäisesti jatkavat kapinoimista, on myös sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jumala paljastaa itsestään Sanassaan Raamatussa. Jehova Jumala tuntee myötätuntoa sekä ihmis- että eläinluomuksiaan kohtaan.
Ajattele hetkinen Jumalan lakia työtä tekevästä härästä: ”Älä sido puivan härän suuta.” (5. Moos. 25:4) Tämä laki heijasti Jumalan säälivää huolenpitoa järkeä vailla olevia eläimiä kohtaan. Härkää ei saanut piinata estämällä sitä väkisin tyydyttämästä haluaan syödä sitä viljaa, jota se oli puimassa.
Jumalan huoli ja rakkaus ihmiskuntaa kohtaan on paljon suurempi kuin järjettömiä luontokappaleita kohtaan. Jeesus Kristus muistuttikin opetuslapsilleen: ”Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.” – Luuk. 12:6, 7.
Eikö siis olisi täysin epäjohdonmukaista kenenkään väittää, että Jumala, joka tuntee tällaista myötätuntoa, kirjaimellisesti vaivaisi joitakuita ihmisiä koko iankaikkisuuden? Kuka meistä haluaisi nähdä ketään kidutettavan mitä hirvittävimmällä tavalla edes tuntia? Eikö ole totta, että vain pirulliset ihmiset nauttivat nähdessään toisten kärsivän? Eikö meidän sisäinen rakkauden ja oikeuden tajumme tunne inhoa, kun kuulemme, että joku isä on kiduttanut lapsensa melkein hengiltä tämän tottelemattomuuden takia? Riippumatta siitä, miten paha tuo lapsi on ehkä ollut, meidän on mahdotonta tuntea myötätuntoa sellaista isää kohtaan.
Sen sijaan Jumalan sääliväinen suhtautuminen epätäydelliseen ihmiskuntaan vetoaa meidän moraalitajuumme. Se lämmittää sydäntämme ja vetää meidät lähemmäksi Luojaamme. Ajattelehan tätä: silloinkin kun ihmiset ansaitsevat rangaistuksen, Jumala ei tunne mielihyvää joutuessaan antamaan sen. Profeetta Jeremia huudahtikin uskotonta Jerusalemia kohdanneesta Jumalan tuomiosta: ”Jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa laupeutta suuressa armossansa. Sillä ei hän sydämensä halusta vaivaa eikä murehduta ihmislapsia.” – Valit. 3:32, 33.
Ellei Jehova Jumala sydämensä halusta tuota murhetta ihmisille, jotka ansaitsevat rangaistuksen, miten hän voisi koko iankaikkisuuden katsella hyväksyvästi pahojen tuskaa? Ja vielä: mikä tarkoitus sillä olisi? Pappien epäraamatullisen ”helvetin tuli” -teorian mukaan eivät vaivattavana olevat ihmiset voisi muuttua, vaikka haluaisivatkin, eivätkä he voisi parantaa asemaansa. Jumalan sana osoittaa kuitenkin selvästi, että täydellinen tuho, ei vaiva, on kaikkien niiden rangaistus, jotka itsepäisesti pysyvät pahuudessa.
Ymmärtäessämme, että Jehova on rakkauden ja oikeudenmukaisuuden Jumala, me voimme luottaa varmasti siihen, että hänen tarkoituksensa niiden suhteen, jotka haluavat palvella häntä, on todella suurenmoinen. Tutkikaamme siksi innokkain odotuksin Raamattua oppiaksemme tuntemaan ne rakkaudelliset varaukset, jotka hän on tehnyt vapauttaakseen ihmiskunnan sairauden ja kuoleman orjuudesta.