käsittelemään tällaisia tapauksia, joissa on kysymys vanhempien oikeuksista. Tämä voi vaikuttaa siihen, miten sinä huolehdit lapsistasi, joita olet varmasti rakastanut ennen kuin he olivat syntyneetkään. Kun luet seuraavan kirjoituksen pitäen nämä ajatukset mielessäsi, havaitset sen varmaankin hyvin kiinnostavaksi.

Ovatko nämä vanhemmat rakastavia vai sydämettömiä?

TÄNÄ aikana, jolloin monissa maissa on herännyt kysymys vanhempien oikeudesta määrätä lastensa lääkärinhoidosta, eräs nimenomainen tapaus ansaitsee huomiosi. Se koskee Giuseppe ja Consiglia Onedaa, pariskuntaa, joka asuu Sarrochin pikkukaupungissa lähellä Cagliaria, yhtä Italiassa sijaitsevan Sardinian saaren huomattavimmista kaupungeista.

Saatat hyvinkin tietää jotakin heidän surullisesta kokemuksestaan, sillä uutisia siitä on julkaistu eri puolilla maailmaa. Tämä lehtia ja joukkotiedotusvälineet ovat monissa maissa käsitelleet asiaa laajalti.

Kohtalokas sairaus

Onedoitten pikkutyttö Isabella sairasti pelättyä, perinnöllistä veritautia nimeltä thalassemia major, joka on yksi hemolyyttisen anemian muoto ja jota ei tiettävästi pystytä parantamaan. Se on kuolemaan johtava sairaus. Joissakin tapauksissa kuolemaa voidaan lykätä useita vuosia verensiirtojen avulla, mutta lääketieteen asiantuntijat myöntävät, etteivät ne paranna tautia. Harrisonin Principles of Internal Medicine (vuoden 1980 painos) huomauttaa: ”[Beeta] thalassemia majoria sairastavien potilaitten todennäköinen elinaika on hyvin lyhyt. On harvinaista, että tämän taudin vakavinta muotoa sairastava potilas eläisi aikuiseksi.” Vaikeissa tapauksissa, jollainen myös Isabellan tapaus oli, tauti johtaa usein kuolemaan kahden tai kolmen ensimmäisen vuoden kuluessa. Mitä sinä tekisit, jos lapsellasi olisi samanlainen tauti kuin Isabellalla?

Vaikka Giuseppe ja Consiglia tiesivät, että Isabellan kuolema olisi väistämätön, he veivät hänet säännöllisesti eräälle Cagliarissa sijaitsevalle klinikalle. Hänelle tehtiin siellä aika ajoin verensiirtoja, jotka saattoivat tuottaa hetkellistä helpotusta, mutta jotka aiheuttivat myös ongelmia, sillä verensiirrot aikaansaavat liiallista raudan kerääntymistä elimistöön. Wintroben Clinical Hematology (1981) sanoo, että ’useimmat thalassemia majoria sairastavat potilaat’, joille tehdään säännöllisesti verensiirtoja, ’kuolevat elimistöön kerääntyneen liiallisen rautamäärän aiheuttamiin komplikaatioihin’. Tämä lääketieteellinen julkaisu myöntää, että ”monia kuvailluista hoitomenetelmistä ei voida käytännössä toteuttaa laajassa mitassa. [Tehokkaimman] hoidon hinta on tällä hetkellä yhtä potilasta kohti suunnilleen 30000 mk vuodessa.”

Jotkut lääkärit maalailevat ruusuisia kuvia siitä, miten thalassemiaa sairastavat lapset voisivat viettää normaalia elämää paljon pitempään. Tämä ei ole yllättävää, sillä kukapa haluaisi myöntää olevansa toivoton, puhumattakaan lääkäristä, johon sairaat panevat toivonsa. Me kaikki kuitenkin tiedämme, että on olemassa parantumattomia sairauksia. Välimeren anemia (thalassemia major) on luokiteltava niihin kuuluvaksi. Parhaasta hoidosta ja jopa eri hoitomuotojen tuloksista voi siis olla ristiriitaisia mielipiteitä; kukaan ei kuitenkaan tiedä todellista parannuskeinoa.

Lääketiede ei voi myöskään taata että lapsi, joka on yhtä vakavasti sairas kuin nuori Isabella oli, voisi säilyä hengissä useita vuosia, vaikka häntä hoidettaisiin verensiirroilla. Thalassemia majoria koskevat tilastot paljastavat karun todellisuuden, eikä noita tilastoja voida kiistää. Minerva Medica (72, 1981, s. 662–670) esitti Italian tilastokeskuksen keräämiä lukuja, joiden mukaan tähän sairauteen vuonna 1976 kuolleista 147 lapsesta 23,8 prosenttia kuoli neljän ensimmäisen elinvuotensa aikana.

Miksi kutsua rakastavia vanhempia ”murhaajiksi”?

Edellisestä artikkelista havaitsimme, että erään italialaisen pariskunnan perhe-elämä tuli onnellisemmaksi sen jälkeen, kun he olivat tutkineet Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Giuseppe ja Consiglia Onedalla oli samanlainen kokemus, ja se tuli vielä merkityksellisemmäksi heidän saatuaan tietää Jeesuksen vakuutuksesta, jonka mukaan Jumalan hyväksynnän saanut ihminen ”on tuleva elämään, vaikka hän kuoleekin”. (Johannes 11:25) Lääkärit eivät tosiaankaan voineet taata Isabellalle kohtuullista terveyttä ja elämää, mutta Jumalan Poika pystyi siihen.

Kun Onedat päättivät kesällä vuonna 1979 tulla Jehovan todistajiksi, he ilmoittivat Cagliarin toisen lastentautiklinikan lääkäreille, etteivät he enää sallisi verensiirtojen tekemistä Isabellalle. He olivat oppineet Raamatusta, että Jumala käski apostoleita ja kaikkia uskollisia kristittyjä ’karttamaan verta’. (Apostolien teot 15:28, 29; vrt. 1. Mooseksen kirja 9:3, 4.) Niinpä lääkärit pyysivät nuorisotuomioistuinta puuttumaan asiaan. Tuomioistuin päätti, että vanhempien tuli sallia tyttärelleen verensiirto, ja se pani kyseisten lääkäreitten vastuulle aloitteen ottamisen siitä huolehtimiseksi, että verensiirtoja tehdään säännöllisesti.

Samaan aikaan kun Onedat neuvottelivat toisten lääkäreitten kanssa löytääkseen vaihtoehtoisia hoitoja, heidän tyttärensä vietiin heiltä väkisin ja hänelle annettiin verta. Sairaus eteni kuitenkin tuhoisasti, ja Isabellan elintärkeitten elinten tila heikkeni vähitellen. Vuoden 1980 maaliskuussa lääkärit lakkasivat tekemästä verensiirtoja eivätkä muutamaan kuukauteen haetuttaneet Isabellaa saamaan verta. Miksi he eivät noudattaneet oikeuden velvoittavaa päätöstä? Se on arvoitus, jota viranomaiset eivät tähän päivään mennessä ole yrittäneet ratkaista.

Seuraavien kuukausien aikana Onedat tekivät kaiken voitavansa rakkaan tyttärensä hyväksi, hankkivat lääkettä jota voitiin antaa kotona ja rahavarojensa niukkuudesta huolimatta antoivat hänelle parasta ruokaa mitä saattoivat löytää. Luopumatta missään vaiheessa toivosta he jopa kirjoittivat asiantuntijoille Saksaan, Ranskaan ja Sveitsiin.

Kesäkuun lopussa Isabellan tila yhtäkkiä huononi, mahdollisesti keuhkoputken infektion vuoksi, joka voi koitua kohtalokkaaksi thalassemia majoria sairastaville lapsille. Tässä myöhäisessä vaiheessa poliisi tuli jälleen ja vei Isabellan klinikalle, jossa hän kuoli samalla kun hänelle tehtiin väkisin verensiirtoa.

Voitko kuvitella millaista surua ja menetyksen tuskaa Onedat tunsivat tuona heinäkuun 2. päivänä, vaikka he olivatkin tienneet, että heidän 2 1/2-vuotias lapsensa oli kuolemansairas? Mutta heitä odotti heidän surunsa lisäksi vielä toinen isku. Kun Onedat olivat 5. heinäkuuta 1980 noin kello 17 erään ystävänsä luona, kaksi santarmia pidätti heidät. Heillä oli hädin tuskin aikaa jättää toinen lapsensa, kolmen kuukauden ikäinen Ester, ystävien hoiviin.

Heidät vietiin Cagliarin paikalliseen vankilaan, jonka nimi merkitsee ’oikeaa polkua’ (miten ironista!) ja joka on Italian pahamaineisimpia vankiloita. Heidät suljettiin tuon vankilan eri osissa sijaitseviin selleihin.

Miten heidät saatettiin todeta syyllisiksi murhaan?

Vuoden ja kahdeksan kuukautta tätä nöyrää pariskuntaa pidettiin vankilaan suljettuna. Lopulta tuli oikeudenkäynti, ja 10. maaliskuuta 1982 Cagliarin oikeus julisti järkyttävän tuomionsa: se katsoi Giuseppe ja Consiglia Onedan syyllisiksi harkittuun murhaan. Tuomio oli neljätoista vuotta vankeutta – enemmän kuin annetaan monille terroristeille!

Voit ymmärtää, miksi tuo tuomio kuohutti ihmisiä eri puolilla Italiaa ja miksi monet laintuntijat arvostelivat sitä. Asiasta valitettiin, mutta 13. joulukuuta 1982 Cagliarin muutoksenhakutuomioistuin vahvisti aikaisemman tuomion. Se vain lyhensi tuomiota yhdeksään vuoteen esittäen Onedoitten tapauksessa lieventävänä asianhaarana sen, että ’he olivat toimineet sellaisten vaikuttimien perusteella, joilla oli erityistä moraalista arvoa’.

Inhimillisen oikeuden järjestelmässä oli käytettävissä enää yksi mahdollisuus: valitus korkeimpaan oikeuteen. 8. heinäkuuta 1983 Giuseppe Oneda pääsi ehdonalaiseen vapauteen, koska hänen kärsimänsä kolmen vuoden vankeus oli huolestuttavassa määrin heikentänyt hänen terveyttään. Consiglia joutui kuitenkin jäämään vankilaan.

Korkein oikeus

Tämä Roomassa sijaitseva tuomioistuin on Italian oikeudenkäytön korkein elin. Se ratkaisee kysymyksiä, jotka koskevat lain oikeaa soveltamista ja tulkintaa, ja tutkii uudelleen alempien tuomioistuimien langettamat tuomiot, kun niistä valitetaan. Jos tuo korkein oikeus päättää, että lakia ei ole noudatettu tai että sitä on sovellettu väärin, sillä on valta kumota aikaisempi tuomio ja määrätä jokin toinen tuomioistuin tutkimaan juttu uudelleen. Se käsitteli Onedoitten tapauksen 13. joulukuuta 1983.

Tuo korkein oikeus ei kovin usein kumoa alemman oikeuden tuomiota, ja tässä jutussa aikaisemmin annetuilla kahdella epäsuotuisella tuomiolla oli siten melkoinen merkitys. Oliko siis olemassa mitään toiveita siitä, että Onedat katsottaisiin oikeudenmukaisesti sellaisiksi rakastaviksi ja huolehtiviksi vanhemmiksi, jollaisia he todellisuudessa ovat?

Dramaattinen tapahtumain käänne!

Kerromme nyt sinulle, mitä tuona päivänä tapahtui oikeuden istunnossa:

Sen jälkeen kun yksi viidestä tuomarista oli esitellyt asian selostamalla jutun oleelliset kohdat, tuli syyttäjän vuoro.

Puolustusasianajajat pelkäävät erityisesti syyttäjänä toimivaa tuomaria, koska hänen vaatimuksiaan on hyvin vaikea tehdä tyhjiksi. Ja tässä tapauksessa tuomari oli erittäin kokenut lakimies, joka oli hoitanut tätä tehtävää useissa kuuluisissa tapauksissa. Mitä sanottavaa hänellä olisi?

Yllättäen hän kysyi: ”Onko tämän jutun käsittelyn aikana paljastunut esitettyjen tosiseikkojen mukaan missään vaiheessa sellaista, että äiti tai isä olisivat toivoneet lapsensa kuolemaa? Onko Cagliarin tuomioistuin antanut perusteellista vastausta tähän kysymykseen?” Hän lisäsi: ”Nuorisotuomioistuin uskoi lapsen hänen isänsä ja äitinsä hoiviin, koska sen mielestä he olivat rakastavia vanhempia ja perhepiiri olisi paras paikka lapselle.” Sitten hän huomautti, että ’kyseiset tuomarit, asiantuntijat ja sosiologit olivat parhaassa asemassa ratkaisemaan, että vanhemmat ansaitsivat lapsensa itselleen’.

Mitä on sanottava väitteestä, jonka mukaan Onedat aiheuttivat tahallaan lapsensa kuoleman? Tuomari jatkoi: ”Tässä asiassa ei ole esitetty mitään käytökseen tai muihin seikkoihin nojautuvia todisteita, jotka olisivat kyllin painavia, jotta voisimme aiheellisesti puhua harkitusta ilkeämielisyydestä. – – Tästä syystä me siis päädymme siihen, etteivät [Cagliarin] tuomarit ole antaneet näihin kysymyksiin tyydyttävää vastausta.”

Syyttäjänä toiminut tuomari esitti sitten seuraavan yllättävän pyynnön: ”Pyydän siksi tuomioistuinta kumoamaan tuomion, joka on annettu sillä perusteella, että tuomitut olisivat osoittaneet tahallista ilkeämielisyyttä.”

Ei siis ollut mitään todisteita harkitusta ilkeämielisyydestä! Se merkitsi sitä, etteivät Onedat olleet tahallisia murhaajia! Tämän lisäksi syyttäjänä toiminut tuomari pyysi oikeutta julistamaan aikaisemman oikeudenkäynnin mitättömäksi!

Seuraavaksi tuomioistuin kuuli puolustuksen asianajajia, jotka olivat kautta maan tunnettuja lakimiehiä. He kiinnittivät huomion aikaisemmissa oikeudenkäynneissä ilmenneisiin epäjohdonmukaisuuksiin ja niissä langetettujen tuomioitten järjettömyyteen.

Sitten oikeuden jäsenet vetäytyivät harkitsemaan asiaa. Harkinnan jälkeen puheenjohtajana toiminut tuomari luki oikeuden päätöksen: aikaisempi tuomio kumottiin, ja juttu siirrettiin Roomassa toimivaan muutoksenhakutuomioistuimeen uudelleen käsiteltäväksi.

Esittäessään ratkaisunsa perusteluja korkein oikeus mainitsi muun muassa lastentautiklinikan ja muiden julkisten palvelulaitosten vakavat laiminlyönnit; ’epäilemättä – – julkisten palvelulaitosten toiminnassa havaittiin vakavia puutteita; alkutoimiensa jälkeen – – ne osoittivat täydellistä piittaamattomuutta, vaikka niitä nimenomaan pyydettiin tekemään jotakin syytettyjen ideologisten vakaumusten aiheuttaman ongelman kertakaikkisen ja pysyvän ratkaisemisen hyväksi’. Näin mainitaan korkeimman oikeuden päätöksessä sivulla 30.

Vihdoinkin yhdessä!

Consiglia Oneda on nyt vapautettu. Kolme ja puoli vuotta kestäneiden vaikeuksien jälkeen Onedat ovat lopulta jälleen yhdessä. Giuseppe ja Consiglia iloitsevat voidessaan yhdessä huolehtia rakkaudellisesti pikku-Esteristään. Annamme heidän itse kertoa kokemuksestaan:

Giuseppe: ”Me menimme naimisiin vuonna 1976, ja vuotta myöhemmin syntyi Isabella. Olimme odottaneet innokkaasti hänen syntymäänsä, mutta pian sen jälkeen huomasimme, että jotakin oli vialla. Hän oli hyvin kalpea ja sairas. Hänen ollessaan puolen vuoden ikäinen lääkärit totesivat, että hän sairasti pelottavaa tautia, johon hän kuolisi. Voitte kuvitella, miten surullisia olimme kuullessamme tuon synkän taudinmäärityksen.”

Consiglia: ”Luonnollisesti kiinnyimme vielä syvemmin lapseemme. Luulen, että jokainen isä tai äiti suhtautuisi juuri niin kärsivään ja avuttomaan lapseen, joka sairastaa kuolemaan johtavaa tautia. Veimme Isabellan heti hoidettavaksi lastentautiklinikalle, jossa hänelle tehtiin verensiirtoja. Siitä huolimatta hänen tilansa huononi jatkuvasti. Muistan, että hänellä oli vuoden kestäneen verensiirtohoidon jälkeen epätavallisen turvonnut vatsa; hänen maksansa ja pernansa olivat laajentuneet. Kuinka hän kärsikään, kun he antoivat hänelle verensiirtoja! Kerran verisuonen löytäminen vei lääkäreiltä tunnin; koko ajan pikkutyttöni kirkui tuskasta.”

Giuseppe: ”Tuona murheellisena aikana saimme todellista lohdutusta Raamatun tutkimisestamme. Erityisesti meitä liikutti Ilmestyksen 21:4:n lupaus, jonka mukaan Jumala pyyhkii pian tuskankyyneleet kärsivien silmistä ja jonka mukaan ei kuolemaa ole enää oleva.”

Consiglia: ”Tämä merkitsi meille sitä, että me voisimme ylösnousemuksen välityksellä nähdä Isabellan terveenä, vaikka hän kuolisikin, mikä valitettavasti näytti väistämättömältä. Kun sitten opimme Raamatusta Jumalan käskyn ’karttaa verta’ [Apostolien teot 15:20; 21:25], päätimme . . .”

Giuseppe: ”. . . pitää kiinni Raamatun periaatteista. Se oli meille ainoa keino, jonka avulla saatoimme toivoa saavamme Isabellan takaisin terveenä silloin, kun Jumala herättää hänet kuolleista. Saatoimme nähdä, etteivät verensiirrot pysäyttäneet taudin etenemistä, ja tiesimme, että monet sardinialaiset lapset kuolevat nuorena tähän samaan tautiin siitä huolimatta, että heille annetaan verensiirtoja. Olimme myös kuulleet monista vanhemmista, joiden lapsille oli useiden kuukausien ajan annettu verensiirtoja näiden tilan siitä lainkaan kohentumatta ja jotka olivat sitten päättäneet huolehtia lapsistaan kotona käyttäen vähemmän tuskallista ja pelottavaa hoitoa.”

Consiglia: ”Kuinka olisimme voineet kieltäytyä ainoasta mahdollisuudesta saada Isabella jälleen terveeksi, Jumalan lupaukseen perustuvasta mahdollisuudesta? Sen perusteella, mitä olimme lukeneet verensiirtohoidon tuloksista, ymmärsimme, ettei se ollut hyväksi. Olimme oppineet, että verensiirrot aiheuttavat usein kohtalokasta vahinkoa tärkeille elimille.”

Giuseppe: ”Ilmoitimme lääkäreille päätöksestämme, ja siitä alkoi tämä tunnettu kertomus.”

Consiglia: ”Isabella oli hyvin herkkä, hellä ja älykäs.”

Giuseppe: ”Vaikka hän oli vasta vähän yli 2-vuotias, hän tiesi jo monia asioita Kirjani Raamatun kertomuksista-julkaisusta. Hän tiesi Jumalan nimen, Jehova. Hän saattoi tunnistaa ja kertoa meille asioita Raamatun henkilöitä koskevien kertomusten kuvista.”

Consiglia: ”Äitinä on kauheaa ajatella, ettei ole pystynyt antamaan lapselleen tervettä ruumista, niin että tämä voisi elää edelleen. Tyttäreni Ester muistuttaa minua suuresti Isabellasta. Nyt haluan omistaa tälle terveelle lapselle sen rakkauden, jonka olisin jatkuvasti halunnut omistaa Isabellalle. Olen onnellinen voidessani olla jälleen perheeni ja kristittyjen veljien luona, jotka ovat meille niin rakkaita. En kuitenkaan koskaan unohda noita vankilassa viettämiäni kolmea ja puolta vuotta, en myöskään päivää, jona samassa sellissä ollut vanki yritti epätoivoissaan tehdä itsemurhan. Vaikka pystyin pelastamaan tuon naisen, se oli hirveä kokemus. Se auttoi kuitenkin minua turvautumaan vielä enemmän Jehova Jumalaan.”

Giuseppe: ”Minun kanssani samassa sellissä asuneet tekivät kaikkensa murtaakseen kristillisen nuhteettomuuteni – he käyttivät väkivaltaa, homoseksuaalisia tapoja ja muuta turmelusta. Pelkäsin kaikkein eniten sitä, että menettäisin nuhteettomuuteni ja mahdollisuuden elää Jumalan onnellisessa uudessa asiainjärjestelmässä. Toisinaan tunsin epätoivoa, esimerkiksi silloin kun muutoksenhakutuomioistuin vahvisti tuomion; toisinaan toivoin, etten olisi koskaan syntynytkään. Sain kaikesta huolimatta lohdutusta esittäessäni Jehovalle kiihkeitä rukouksia. Olen kiitollinen myös siitä, että hän pani Jobin kirjan Raamattuun, koska Jobin kokemuksen ja oman kokemukseni välillä on mielestäni monia yhtäläisyyksiä. Luonnollisesti Jumala vastasi Jobille ja antoi hänelle voimaa kestää koetuksen ja löytää ’poispääsytien’.” – 1. Korinttolaisille 10:13.

”Vankilapainajaisen murheellisimpinakin hetkinä etsin alituisesti Jehovaa. [1. Johannekselle 1:5] Toiset kristityt rohkaisivat minua myös suuresti lähettämällä minulle lukuisia kirjeitä eri maista. Heidän rakkaudellinen kiinnostuksensa teki minut vakuuttuneeksi siitä, ettei Jumala hylkää meitä. Sellaiset raamatunkohdat kuin Roomalaiskirjeen 1:12 ja Markuksen 13:13 auttoivat minua kestämään loppuun saakka. Olin vankilasta tullessani ’maahan syösty’, kuten apostoli Paavali sanoo, ’mutta en tuhottu’.” – 2. Korinttolaisille 4:9.

Consiglia: ”En tiedä, vapautetaanko Giuseppea ja minua kokonaan syytteestä, kun tämän jutun oikeuskäsittely lopulta päättyy. Olemme kuitenkin kiitollisia niille, jotka ovat auttaneet meitä ja jotka yhä työskentelevät sen väärän syytteen kumoamiseksi, jonka mukaan me murhasimme tyttäremme. Se on hirvittävin asia, mistä vanhempia koskaan voitaisiin syyttää.”

Giuseppe: ”Me olemme onnellisia siitä, että olemme selviytyneet kaikesta tuntematta vihaa ketään kohtaan sen vuoksi, mitä on tapahtunut. Rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan auttavat varmasti meitä ymmärtämään, kuinka paljon olemme saaneet siunauksia. Meillä on perheemme, hengelliset veljemme, uskomme ja toivomme.”

Olet varmasti samaa mieltä siitä, että näitä Sarrochissa asuvia nöyriä vanhempia syytettiin epäoikeudenmukaisesti, ja tunnet luultavasti myötätuntoa niiden kärsimysten johdosta, joita he ovat kokeneet. Jotkin asiat, jotka liittyvät vanhempien osuuteen lasten terveydenhoidossa, saattavat kuitenkin askarruttaa sinua. Tämä kysymys voi tosiaan suoranaisesti koskettaa ketä tahansa meistä tai sukulaisistamme tai ystävistämme.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 10]

Mitä Jane Doe -vauvan vanhemmat tekisivät?

Rakastavien vanhempien eteen tulee joskus tuskallisia ratkaisuja. Mitä sinä tekisit, jos olisit esimerkiksi Jane Doe -vauvan isä tai äiti? New York Times -lehti (1.11.1983) kertoi:

”Kolme viikkoa sitten eräs Long Islandissa asuva pariskunta sai tyttären, joka ei ollut terve. Jane Doe -vauvalla oli selkärankahalkio, epätavallisen pieni pääkallo, vesipää eli nestetungos aivoissa ja muita epämuodostumia. Vaikka hänet leikattaisiinkin hän jäisi pahasti vajaaälyiseksi ja vuoteenomaksi koko iäkseen – hänen tapauksessaan noin 20 vuodeksi. Neuvoteltuaan lääkäriensä, sosiaalityöntekijöitten ja pappien kanssa Jane-vauvan vanhemmat tekivät tuskallisen valinnan: vauvaa ei leikattaisi, vaan hänen tilansa annettaisiin edetä luonnollista kulkuaan.”

Jotkut ulkopuoliset olivat asiasta eri mieltä ja veivät asian oikeuteen. Mutta kun se saapui Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, tuo oikeusistuin kieltäytyi kuulemasta tapausta. Jane Doe -vauvan esimerkki valaisee niitä tuskallisia ongelmia, joita rakastavat vanhemmatkin joutuvat kohtaamaan.

[Kuva s. 9]

Consiglia Oneda pääsee vankilasta. Vastassa on hänen tyttärensä Ester.