Merkitseekö lääkärinhoidosta kieltäytyminen elämän hylkäämistä?

KYSY itseltäni: ”Onko minulla oikeus päättää, millaista hoitoa minulle annetaan, jos annetaan lainkaan?” Tuo on tärkeä kysymys, ja sinun on hyvä harkita sitä, sillä jotkut väittävät että henkilö, joka kieltäytyy lääkärien suosittelemasta hoitomenetelmästä, osoittaa ettei hän arvosta elämäänsä. Lisäksi voidaan kysyä, onko vanhempien rakkaudetonta kieltäytyä jostakin sairaalle lapselle ehdotetusta hoitomuodosta, kun he ovat punninneet mielessään siihen liittyviä riskitekijöitä.

Jotkut jotka puhuvat tästä kovin ahdasmielisesti, pelkistävät asian usein selvään väitteeseen: ”Hoidosta kieltäytyminen merkitsee kuolemantuomiota lapselle.” Mutta sinun on kai helppo tajuta, miten ylettömän yksinkertainen ja pintapuolinen näkemys tuo on. Se vetoaa tunteisiin, mutta jättää samalla huomiotta 1) omantunnon ja eettiset perusnormit, 2) henkilökohtaiset ja perheen oikeudet sekä 3) asian lääketieteelliset ja oikeudelliset näkökohdat, joista keskustellaan kaikkialla maailmassa.

Omatunto on olennainen ja loukkaamaton osa sinua ja kaikkia järkeviä, moraalisia ihmisiä. Tunnettu katolinen kardinaali John Henry Newman oli sitä mieltä, ’että tie valistukseen on löydettävissä omantunnon tottelemisen kautta’. Niinpä kun sodanaikaiset natsirikolliset sanoivat, että he tottelivat vain määräyksiä, moraaliset ihmiset kaikkialla maailmassa sanoivat vastapainoksi, että heidän olisi pitänyt määräyksistä huolimatta toimia omantuntonsa mukaan. Samalla tavoin tammikuussa 1982 paavi Johannes Paavali II ’kohotti äänensä Jumalan puoleen sen johdosta, ettei omantunnon ääniä tukahdutettaisi’. Hän sanoi, että jonkun pakottaminen toimimaan vastoin omaatuntoaan ”on raskain isku mitä hänen ihmisarvoaan vastaan voidaan suunnata. Eräässä mielessä se on pahempaa kuin fyysisen kuoleman aiheuttaminen tappamalla.”

Hänen huomautuksensa saattavat olla sopusoinnussa oman näkemyksesi kanssa siitä, että omallatunnolla tulisi olla tärkeä osuus lääkärinhoitoa koskevia ratkaisuja tehtäessä.

Omatunto ja lääkärinhoitoon liittyvät kysymykset

Otetaanpa yksi esimerkki: Uskonnostasi riippumatta tiedät todennäköisesti, että katolisen kirkon opetukset tuomitsevat sen, että nainen hakee aborttia, vaikka raskaus olisi vaaraksi äidin tai lapsen terveydelle. Kuvittele millaisen ongelman tämä asettaa roomalaiskatoliselle lääkärille sellaisessa maassa, jossa abortti on laillinen, kuten se on ollut Italiassa siitä lähtien kun siellä 22. toukokuuta 1978 hyväksyttiin laki numero 194. Tämä laki sallii lääkärien kieltäytyä omantunnon syistä tekemästä aborttia. 9. artikla täsmentää kuitenkin, että lääkäri ”ei saa kieltäytyä siitä omantunnon syistä” silloin kun naisen henki saattaa olla vaarassa. Mitä vilpittömän katolisen lääkärin tulisi silloin tehdä?

Jos lähistöllä ei olisi toista lääkäriä ja jos hän tekisi kaiken voitavansa, paitsi ei toimisi vastoin omaatuntoaan, niin syyttäisimmekö me häntä murhaajaksi? Päinvastoin, lääkärin pakottaminen toimimaan vastoin omaatuntoaan vaikka nainen tai viranomaiset niin vaatisivatkin ’olisi pahempaa kuin tappaminen’. Tämä valaisee sitä, miten omantunnon vaatimukset voivat vaikuttaa terveyttä ja elämää koskeviin lääketieteellisiin ratkaisuihin.

Vanhemmat, lapset ja elämä

Tämä ilmenee selvästi myös siitä, mitä varhaiskristityt tekivät. Tiedät luultavasti, että he kieltäytyivät polttamasta suitsutusta keisarin patsaan edessä, koska he pitivät tekoa epäjumalanpalveluksena. Mutta heidän uskonnollinen, omantunnontarkka näkemyksensä vaikutti suoranaisesti heidän ja myös heidän lastensa terveyteen ja elämään. Miten niin? Kun kristityt pakotettiin valitsemaan, suitsuttaisivatko he vai kuolisivatko he perheineen roomalaisella areenalla, he eivät luopuneet vakaumuksestaan. He pysyivät uskossaan silloinkin, kun se oli vaarallista tai jopa kohtalokasta heille ja heidän lapsilleen.

Kristittyjä koeteltiin myös veren suhteen, sillä Raamattu käskee heidän ’karttaa verta’. (Apostolien teot 15:20) Tertullianus, latinalainen teologi kolmannelta vuosisadalta, kertoo että epileptikot joivat surmattujen gladiaattorien tuoretta verta olettaen sitä parannuskeinoksi vaivaansa. Mutta nauttivatko silloiset kristityt verta tuollaisesta ”lääketieteellisestä” syystä? Eivät missään tapauksessa. Tertullianus lisäsi, että ’kristityt eivät syöneet edes eläinten verta’. Itse asiassa kun roomalaiset virkailijat halusivat saada selville, oliko joku todella kristitty, he painostivat häntä syömään verimakkaraa, koska he tiesivät, ettei aito kristitty söisi sitä edes kuolemanrangaistuksen uhalla. Tämä on huomionarvoista, sillä nykyäänkin Jehovan kristityt todistajat kieltäytyvät ottamasta itseensä verta missään muodossa.

Nyt me voisimme kysyä: halveksivatko nuo varhaiskristityt elämää tai halusivatko he olla marttyyreja? Eivät, vaan Rooman valtakunnan viranomaiset pakottivat heidät ja heidän lapsensa kuolemaan. Ja emmekö me kunnioitakin näiden antaumuksellisten kristittyjen muistoa, jotka tiesivät sen, että kuten paavi hiljattain sanoi toimiminen vastoin omaatuntoaan olisi ollut pahempaa kuin kuolema?

Jos jostakusta tuntuu, että tämä on aivan eri asia kuin lääketieteelliset ratkaisut, niin on hyvä panna merkille, mitä tri D. N. Goldstein kirjoitti:

”Lääkärit, jotka ottavat tämän kannan [pakottavat ihmisiä alistumaan hoitoon, josta he kieltäytyvät], ovat kieltäneet kaikkien niiden marttyyrien uhrit, jotka ovat kirkastaneet historiaa omistautumalla ylinnä periaatteelle vieläpä oman henkensäkin kustannuksella. Ne potilaat, jotka valitsevat varman kuoleman mieluummin kuin rikkovat uskonnollisen omantunnonesteen, ovat näet samaa ainesta kuin ne, jotka maksoivat – – hengellään – – mieluummin kuin ottivat [pakollisen] kasteen. – – Yhdenkään lääkärin ei pitäisi etsiä lainopillista apua pelastaakseen ruumiin tuhoamalla sielun. Potilaan elämä on hänen omansa.” – The Wisconsin Medical Journal.

Todellisen elämän valitseminen

Useimmat meistä lienevät samaa mieltä siitä, että ”elämä” merkitsee enemmän kuin vain pelkkää biologista olemassaoloa. Elämä on ihanteisiin ja arvoihin (poliittisiin, uskonnollisiin, tieteellisiin, taiteellisiin jne.) keskittyvää olemassaoloa; ilman niitä tuo olemassaolo olisi arvotonta. Niinpä isänmaalliset miehet ja naiset vaaransivat toisen maailmansodan aikana henkensä puolustaakseen poliittisia ihanteita ja sellaisia arvoja kuin demokratiaa sekä puhe-, palvonta- ja omantunnonvapautta. Tämän ihanteiden puolustamisen vuoksi kuoli monia lapsia ja lukemattomat muut jäivät orvoiksi.

Tämä käy selvästi ilmi italialaisen valtiomiehen Aldo Moron dramaattisesta tapauksesta. Hänet murhattiin raa’asti vuonna 1978, kun viranomaiset kieltäytyivät suostumasta terroristien vaatimuksiin. On siis selvää, että ihmishenkiä uhrataan toisinaan tärkeämpien etujen nimessä.

Voit kai siksi ymmärtää, että moraalinen henkilö voisi päättää mieluummin vaarantaa biologisen olemassaolonsa kuin sovitella ihanteissaan. Niin tehdessään hän valitsee itselleen todellisen elämän – elämän sen täysimmässä merkityksessä. Tämä pitää totisesti paikkansa kristillisistä ihanteista.

Kristityt pitävät ihmiselämää pyhänä, Jumalan antamana kallisarvoisena lahjana. Harkitsehan apostoli Paavalin, älykkään ja sivistyneen miehen antamaa esimerkkiä. Vaikka hän sai kärsiä pieksemistä ja joutui uhkaaviin tilanteisiin, hän sanoi: ”Olen menettänyt kaiken ja pidän sitä paljona roskana, jotta voittaisin Kristuksen – – nähdäkseni, pääsisinkö mitenkään varhaisempaan ylösnousemukseen kuolleista.” – Filippiläisille 3:8–11.

Voimme olla varmoja siitä, että Paavali ei olisi koskaan osallistunut mihinkään sellaiseen, minkä hän tiesi Jumalan tuomitsevan. Paavali ei selvästikään olisi vaarantanut sen ”todellisen elämän” menettämistä, joka hänelle olisi elämä taivaassa, vain parantaakseen terveyttään tai pidentääkseen ihmiselämäänsä muutamalla vuodella. (1. Timoteukselle 6:19) Mutta harkitsehan:

Nykyään on miljoonia kirkossakävijöitä, jotka odottavat elämää taivaassa. Ehkä sinäkin kuulut heihin. Jos siis joku vakavasti sairas henkilö, jolla on toivo tulevasta ikuisesta elämästä, kieltäytyisi hoitomuodosta jonka Jumala hänen mielestään kieltää, niin olisi totisesti epäoikeudenmukaista syyttää häntä elämän hylkäämisestä. Hän on päinvastoin elänyt vuosia maan päällä, ja hän voi toipua elääkseen täällä vielä kauemmin. Mutta joka tapauksessa hänen on järkevää ottaa huomioon pysyvä tuleva elämänsä ja tehdä lääkärinhoitoa koskevat ratkaisunsa sen mukaisesti, vaikka häntä hoitavat lääkärit olisivatkin epäuskoisia.

Lääkärit käsittelevät harvoin tuota puolta asiasta suositellessaan jotain hoitokeinoa sinulle tai omaisellesi. Kuitenkin eräitä ratkaisevan tärkeitä asioita, joista heidän tulisi kertoa sinulle, ovat: mitkä ovat mahdolliseen hoitoon liittyvät vaarat ja edut. Sinun on itsesi ja perheesi vuoksi viisasta harkita näitä seikkoja, sillä se voi auttaa sinua tekemään viisaan ratkaisun ja ymmärtämään, miksi muiden menettely on ollut viisas.

[Tekstiruutu s. ]

Jesuiitan näkemys lasten terveydenhoidosta

John J. Paris, jesuiitta ja Yhdysvalloissa sijaitsevan College of the Holy Cross -yliopiston apulaisprofessori, puhui vuonna 1982 pidetyssä lasten terveydenhoidon oikeudellisia ja eettisiä näkökohtia tarkastelleessa konferenssissa. Hän kertoi juutalaisesta tuomarista, joka määräsi verensiirron tehtäväksi eräälle Jehovan todistajalle. Professori Paris sanoi: ”Tuomari toimi oman uskontonsa mukaan ja teki sen, minkä hän ajatteli olevan oikein, mutta niin tehdessään hän loukkasi potilaan uskontoa.”

Hän jatkoi: ”Kristillinen teologia ei tue sellaista näkemystä, että pelkkä hengittäminen on elämää. Sairaalassa kuolema estetään. – – [Sairaalassa] elämä ei ole pyhää, se on kaikki mitä on, ja kuolema merkitsee epäonnistumista. Mutta juutalaiskristillisen tradition mukaan kuolema on osa ihmisen kohtaamia olosuhteita, elämänvaelluksen osa. Sitä tosiasiaa ei voida kieltää, että nämä ovat elämän laatua koskevia ratkaisuja. Toisinaan parasta hoitoa on se, ettei anneta minkäänlaista hoitoa.”

[Tekstiruutu s. 14]

Ikuisuus muuttaa analyysin

Tri Ruth Macklin toimii filosofina eräässä newyorkilaisessa lääketieteen oppilaitoksessa (Albert Einstein College of Medicine). Kun käytiin luokkakeskustelua etiikasta, muuan lääketieteen opiskelija kertoi eräästä Jehovan todistaja -potilaasta, joka ”kärsi sirppisoluanemiasta [ja] joka antautui vaaraan kuolla verenvuotoon ilman verensiirtoa”. Opiskelija sanoi: ”Hän oli looginen. Hänen ajatustoimintansa olivat täysin kunnossa. Mitä pitäisi tehdä, kun potilaan uskonnolliset vakaumukset ovat vastoin ainoaa mahdollista hoitokeinoa?”

Tri Macklin vastasi: ”Saatamme olla hyvin vakaasti sitä mieltä, että tämä mies tekee erehdyksen. Mutta Jehovan todistajat uskovat, että verensiirto on samaa kuin ’veren syöminen’ ja että veren syöminen [voi] johtaa ikuiseen kadotukseen. Lääketieteessä meitä opetetaan erittelemään hoitoon liittyviä vaaroja ja sen tarjoamia etuja, mutta kun punnitaan vastakkain ikuista kadotusta ja jäljellä olevaa elämää maan päällä, analyysi täytyy tehdä aivan eri näkökulmasta.” – New York Times, 23.1.1984.