Kenelle ruumiisi kuuluu?
JOS olet aikuinen, miten vastaisit yllä olevaan kysymykseen? Epäilemättä vastaisit samoin kuin lähes kaikki aikuiset: ”Ruumiini kuuluu minulle.”
Entä sitten, jos joku suosittelisi sinulle, että söisit jotakin ruokaa, jonka hän katsoisi olevan hyväksi sinulle, mutta et haluaisi? Miltä sinusta tuntuisi, jos hän kävisi sinuun käsiksi ja panisi pakolla ruoan alas kurkustasi?
Entä jos kirurgi suosittelisi leikkausta kätesi, jalkasi, silmäsi tai jonkin sisäelimesi poistamiseksi, koska hänen mielestään se olisi hyväksi terveydellesi, ja sinä kieltäytyisit? Miltä sinusta tuntuisi, jos hän käyttäisi väkivaltaa ja tekisi sen kaikesta huolimatta?
Entä jos lääkäri suosittelisi lääkettä, jonka hän ajattelisi olevan hyväksi sinulle, mutta sinä et haluaisi sitä? Entä jos kieltäydyit siitä siksi, että vaikkakin se on saattanut hyödyttää joitakuita, se oli aiheuttanut tuhansia sairauksia ja kuolemantapauksia ja oli myös vastoin uskonnollisia vakaumuksiasi? Miltä sinusta tuntuisi, jos lääkäri otattaisi sinut kiinni ja pakottaisi sinut ottamaan lääkettä?
Aikuisena ihmisenä sinä todennäköisesti olisit raivoissasi sellaisesta hoidosta. Olivatpa vaarat millaisia tahansa, varmasti haluat sanoa viimeisen sanan sen suhteen, mitä tapahtuu ruumiillesi. Jos joku pakottaisi sinut tekemään jotakin sellaista vasten tahtoasi, se saisi sinut tuntemaan itsesi kuin orjaksi, vangiksi. Se muistuttaisi ”pimeästä keskiajasta” tai natsien keskitysleireillä käyttämistä menetelmistä.
Monissa maissa laki suojelee yksilön oikeuksia oman ruumiinsa suhteen. Yhdysvalloissa liittovaltion perustuslain neljäs lisäys sisältää oikeusturvan kansalaisten henkilökohtaiselle vapaudelle ja omaisuudelle ja laitonta kotietsintää ja takavarikkoa vastaan.
Kolmastoista lisäys sanoo: ”Yhdysvalloissa ei saa olla orjuutta eikä tahtomatonta pakkotyötä, lukuun ottamatta rangaistuksena rikoksesta, josta asianosainen on täytynyt saada asianmukaisesti vakuuttuneeksi.” Ja ensimmäinen ja neljästoista lisäys takaavat yksilölle uskonnollisten vakaumusten vapauden.
Eivät halua ”leikkiä Jumalaa”
Yleisesti puhuen viranomaiset tunnustavat tämän yksilön perusoikeuden omata määräysvalta omaan ruumiiseensa. Tämän vuoksi kun eräs Cincinnatin sairaala ja lääkärit vetosivat ohiolaiseen tuomioistuimeen saadakseen valtuuden poistaa erään 16-vuotiaan tytön jalan, jossa oli syöpä, oikeus ei antanut heille sellaista valtuutta.
Kuitenkin lääkärit väittivät, että hänellä olisi paljon pienempi mahdollisuus jäädä eloon ilman leikkausta. Miksi oikeus sitten ei hyväksynyt sitä? Sen vuoksi, että sekä tyttö että hänen äitinsä olivat evänneet lääkäreiltä luvan leikkauksen suorittamiseen.
Tuomari Benjamin Schwartz, joka toimi oikeuden puheenjohtajana juttua käsiteltäessä, sanoi: ”Tyttö todisti oikeudessa, että hän mieluummin koettaisi onneaan ilman leikkausta. Hän sanoi, että jos hänen jalkansa poistettaisiin, hän olisi toisten armoilla koko loppuelämänsä. Hän sanoi, ettei hän voisi nauttia elämästä, ei mennä naimisiin eikä hänellä olisi edes varaa hankkia tekojalkaa, ja hänen äitinsä oli samaa mieltä hänen kanssaan.”
Tuomari Schwartz lisäsi: ”Sanoin, ettei tämä tuomioistuin määräisi tahtoaan vastahakoisille ihmisille, . . . en myöntäisi lupaa. Kysymys leikkauksesta riippuu äidistä ja tyttärestä. Minä en aio leikkiä Jumalaa.” – Evening Independent, Massillon Ohio, 9.7.1971.
Samaten Miamissa Floridassa piirituomioistuimen tuomari päätti, että eräällä 72-vuotiaalla naisella, joka oli saanut tuskallista hoitoa, oli ”oikeus kuolla rauhassa”. Naista vaivasi vaarallinen veritauti, ja hän oli ottanut verensiirtoja. Menetelmään sisältyi tuskallisia verisuonileikkauksia, joten hän pyysi lääkäreitä lopettamaan ne, vaikka hän kuolisikin. Hän sanoi, ettei halunnut olla ”enää kidutettavana”.
Tuomari David Popper sanoi: ”Ihmisellä on oikeus olla kärsimättä tuskaa. . . . En voi ratkaista, elääkö hän vai kuoleeko. Se riippuu Jumalasta.” Hän päätti, että naisella oli oikeus kieltäytyä hoidosta, ja pakotti lääkärit lopettamaan hoidon.
Kieltäytyminen ottamasta verta
Tässä tapauksessa nainen ei vastustanut verensiirtoja. Hän vastusti tuskallista hoitotapaa.
Entä jos toiset kuitenkin kieltäytyvät itse verensiirrosta? Eikö heillä aikuisina pitäisi olla oikeus kieltäytyä tästä hoitokeinosta ja suostua sellaiseen, joka on heidän mielensä mukainen?
Medical Economics -julkaisun apulaistoimittaja Winfield Miller mainitsi yhden syyn, miksi jotkut kieltäytyvät ottamasta verta. Hän sanoi: ”Lääkärinhoidossa ei millään biologisella tuotteella ole niin suurta mahdollisuutta aiheuttaa kohtalokkaita erehdyksiä kuin verellä. Useampi kuin yksi lääkäri on surukseen saanut kokea, että jokainen veripullo veripankeissa saattaa olla yhtä vaarallinen kuin pullo nitroglyseriiniä.”
The Wall Street Journal -lehden pääkirjoitus 14.6.1971 huomautti: ”Arviolta 180000 amerikkalaista saa joka vuosi seerumikeltataudin yksistään verensiirroista. Heistä 3000 kuolee ja 30000 muuta on vuoteenomana viikkokausia.”
Tämä traaginen vero aiheutuu vain yhdestä verensiirtojen komplikaatiosta – seerumikeltataudista. Niitä on kuitenkin muitakin. Kirjasta Complications in Surgery Management (Leikkaushoidon komplikaatiot) otsikon ”Lisääntyvä kuolleisuus verensiirtojen komplikaatioihin” alta me luemme:
”Kuolleisuuden kolmeen verensiirron komplikaatioon (hemolyyttisiin reaktioihin, verenkierron ylirasittamiseen ja seerumikeltatautiin) on laskettu olevan vuosittain 16500 tapausta. Vaikka joitakin olettamuksia, joita on käytetty tätä lukua laskettaessa, saatetaankin väittää vääriksi, sitä tosiasiaa ei voida kiistää, että tämä toimenpide aiheuttaa suunnattomasti kuolemaa ja sairautta, . . . Verensiirrot . . . kilpailevat sairauden ja kuoleman aiheuttajina eräiden suurimpien terveysongelmiemme kanssa.”
Siksi Illinois’n korkein oikeus päätti vuoden 1971 alussa, että sairaalat voidaan saattaa vastuuseen vahingoista, kun potilas saa keltataudin verensiirrosta.
Tulisiko kaiken tämän huomioon ottaen aikuinen pakottaa ottamaan verta, ellei hän halua? Järkevät ihmiset tunnustavat, että aikuisella pitäisi olla oikeus valintaan tuotteen suhteen, joka saattaa olla vaarallista, varsinkin jos hän ei voi hyväksyä sitä uskonnollisten vakaumustensa takia.
Potilaitten pyyntöjen kunnioittaminen
Monet lääkärit ovat samaa mieltä ja suovat potilailleen tämän valintaoikeuden. Esimerkiksi vuonna 1970 sydäntautilääkäri tri Charles W. Pearce suoritti eräälle Jehovan todistajalle menestyksellisesti avoimen sydänleikkauksen käyttämättä verta, koska potilas oli esittänyt sellaisen pyynnön. Tilannetta tarkkailevat olivat hämmästyneitä potilaan nopeasta toipumisesta. Slidellissä Louisianassa ilmestyvä Sentry News -lehti sanoi:
”Kirurgi sanoi uskovansa, että käytetty menetelmä on osoittautunut siunaukseksi ei ainoastaan Jehovan todistajille vaan useimmille potilaille, joille suoritetaan avoin sydänleikkaus. ’Käytimme hiljattain tätä menetelmää 100 peräkkäiseen avoimeen sydänleikkaukseen sellaisille, joilla oli synnynnäinen sydänvika’, hän selitti, ’ja vain yksi kuoli.’”
Tri Pearcen mukaan se, ettei käytetty verta, poisti käytännöllisesti katsoen kokonaan seerumikeltataudin mahdollisuuden ja allergisen reaktion vaaran. Hän huomautti lisäksi, että kun verta käytetään, niin joskus sydämen, keuhkojen ja munuaisten toiminta heikkenee pian leikkauksen jälkeen. Hän sanoi: ”Mutta [verettömällä] menetelmällä näiden elinten toiminta on melkein aina tyydyttävää.”
Tämä on samanlaista kuin laajalti tunnettu sydänkirurgi tri Denton Cooley ja hänen texasilainen lääkäriryhmänsä on tehnyt. The Arizona Republic -lehti kertoo siitä 6.12.1970:
”Kaikesta siitä, mikä voi epäonnistua sydänleikkauksen aikana, yksi suurista ongelmista ovat aina olleet verensiirtojen komplikaatiot. Potilas on vaarassa saada keltataudin, reaktioita, jotka johtavat šokkiin, ja on mahdollista, että siirretty veri ei sovi yhteen hänen oman verensä kanssa. Houstonilaisten lääkärien ryhmä näyttää ratkaisseen tämän ongelman. He yksinkertaisesti jättävät verensiirrot pois.
”Tri Denton Cooleyn johtama kuuluisa kirurgiryhmä otti tämän radikaalin askeleen . . .
”Menetelmää käytettiin onnistuneesti [Jehovan] todistajiin, ja nyt ryhmä käyttää sitä kaikkiin sydänpotilaihin, ja se on johtanut leikkauksen jälkeisten komplikaatioiden vähenemiseen.
”’Meillä on sopimus Jehovan todistajien kanssa, ettemme anna verensiirtoa missään tilanteessa’, Cooley sanoo. ’Potilaat kantavat silloin vastuun, koska emme pidä verta edes varalla heitä varten.’ . . .
”’Jehovan todistajilla saadut tulokset vaikuttivat meihin siinä määrin’, sanoo Cooley, ’että aloimme käyttää menetelmää kaikille sydänpotilaillemme. Meillä on ollut hämmästyttävän hyvä menestys ja olemme käyttäneet sitä myös [sydän]siirroissamme.’”
Tällaiset lääkärit kuuntelevat potilaittensa pyyntöjä. He ymmärtävät, että se on ainoa oikea menettelytapa. He ovat myös hyötyneet siitä, koska he ovat oppineet sellaista, mitä he eivät ole tienneet aikaisemmin. Ja jos on olemassa jokin riski jostain hoidosta kieltäytymisen vuoksi, potilas ottaa sen. Hän kantaa vastuun, kuten asian tulisikin olla.
”Pimeän keskiajan” päätös
Kaikesta tästä huolimatta New Jerseyn korkein oikeus ryhtyi täysin vastakkaisiin toimenpiteisiin vuoden 1971 heinäkuussa. Se kannatti alemman oikeuden päätöstä, joka pakotti verensiirron täysikasvuiselle, tervejärkiselle 22-vuotiaalle Delores Hestonille, joka oli ollut onnettomuudessa.
Toistuvasti Delores Heston sanoi lääkärilleen ja muille, ettei hän halunnut verta missään tapauksessa. Hänellä oli jopa kortti, jossa sanottiin samoin sen varalta, että hän olisi ollut tajuton. Mutta hänen toivomuksiaan ei otettu lainkaan huomioon. Alempi oikeusistuin määräsi verensiirron annettavaksi pakolla. Silminnäkijätodistaja Thomas Keeney esittää seuraavan tunnustetusti todenperäisen selostuksen siitä, mitä tapahtui, kun hänet vietiin väkisin leikkaussaliin:
”Kun häntä siirrettiin vuoteeseen, hän kirkui kirkumistaan: ’Jättäkää minut rauhaan – jättäkää minut rauhaan.’
”Kun he kuljettivat Deloresta aulaa pitkin, hän huusi koko matkan aulassa: ’Jättäkää minut rauhaan.’
”Hän huusi myös, että joku olisi tullut hänen avukseen, estämään heitä. Hän sanoi toistuvasti, että heidän tulee jättää hänet rauhaan. Hän näki Bob DiNardon [erään ystävän] seisomassa aulassa, kun he kuljettivat häntä hänen ohitseen, ja Delores sanoi hänelle: ’Bob, auta minua.’ Hän huusi koko matkan leikkaussaliin.”
Toinen silminnäkijä todisti, että hänen voitiin kuulla vastustavan senkin jälkeen, kun leikkaussalin ovet suljettiin. Mutta mikään apu ei ollut mahdollista, koska oikeuden päätös voitiin panna voimaan ruumiillisen väkivallan, jopa poliisin, avulla, mikäli se olisi tarpeen.
Näin ollen Delores Heston otettiin kiinni ja hänet pakotettiin alistumaan hoitoon, jota hän ei missään tapauksessa halunnut. Laki kutsuu henkilöä, joka käy käsiksi naiseen ja tekee hänelle väkivaltaa, rikolliseksi, raiskaajaksi. Entä sitten lääkärit ja viranomaiset, jotka tekivät samoin, ottivat kiinni tämän naisen ja tekivät hänelle väkivaltaa vastoin hänen tahtoaan? Kertomus kuulostaa tosiaan siltä kuin se olisi peräisin ”pimeältä keskiajalta” tai natsien keskitysleiristä.
Delores Heston oli tosin ollut onnettomuudessa. Lääkäreistä tuntui, että hän kuolisi, jollei hän saisi verensiirtoa. Mutta lääkärit ovat sanoneet samoin hyvin monille ihmisille. Ja useimmat niistä, jotka ovat kieltäytyneet ottamasta verta, ovat jääneet eloon. Ja vaikkeivät jääneetkään, ratkaisu oli silti heidän tehtävä.
Vaaroja on varmasti puolin ja toisin, kuten ilmenee jo siitä, että yksistään keltataudin uhrien määrä on suunnaton: 180000 sairastunutta ja kuollutta. Mutta kiistakysymyksen ydin tässä on se, että yksilöllä tulisi olla oikeus ratkaista, minkä riskin hän ottaa, ja sitten kantaa seuraukset.
Epäjohdonmukaisuuksia
New Jerseyn korkeimman oikeuden päätöksen kirjoitti puheenjohtajana toiminut tuomari Joseph Weintraub. On siksi kiinnostavaa lukea seuraava uutinen, joka julkaistiin Eastonissa Pennsylvaniassa ilmestyvässä Express-lehdessä noin kolme vuotta sitten, 3. joulukuuta 1968:
”New Jerseyn ylituomari arvosteli maanantaina ankarasti sairaaloita ja kaupallisia veripankkeja siitä, että ne ’käyttivät likaisia lähteitä’ saadakseen verta verensiirtoihin.
”Ylituomari Joseph Weintraubin arvostelu johtui siitä, että hän kuuli Plainfieldistä kotoisin olevan rouva Fanny Lou Jacksonin jutun todisteet.
”Rouva Jackson, joka väitti kärsivänsä keltataudista verensiirtojen vuoksi, on haastanut Plainfieldissä toimivan Muhlenbergin sairaalan ja Newarkin Itäisen veripankin oikeuteen. . . .
”’Te otatte verta juopoilta ja hylkiöiltä, jotka eivät emmi esittää valheita terveydentilastaan saadakseen muutaman dollarin’, sanoi ylituomari sairaalan ja veripankin asianajajille. . . .
”Ylituomari sanoi, että hän oli erityisen huolissaan, kun käytetään verta, joka on saatu huumausaineiden orjilta, jotka saavat helposti keltataudin antaessaan itselleen ruiskeita.”
Mutta sitten vuonna 1971 Delores Hestonin tapauksessa sama tuomari kutsui verensiirtoa ”yksinkertaiseksi, vakiintuneeksi menetelmäksi”! Hänen olisi pitänyt tietää paremmin, varsinkin kun ottaa huomioon hänen oman todistuksensa kolme vuotta aikaisemmin ja sen, mitä pätevämmät asiantuntijat ovat niin laajasti kirjoittaneet lääketieteellisissä julkaisuissa.
Lausunnossaan tuomari Weintraub osoitti myös, että ’itsemurhayritys on kirjoittamattoman lain rikos ja sitä pidetään nyt häiriintyneiden ihmisten rikkomuksena New Jerseyn osavaltion lain perusteella’. Mutta oliko mitään todisteita itsemurhayrityksestä? Ei ollut. Delores Heston ei halunnut kuolla. Hän ei yrittänyt riistää omaa henkeään. Hän halusi lääkärinhoitoa, jopa leikkausta, jos se oli tarpeen. Hän oli halukas ottamaan hoitoa, jonka hän hyväksyi, myös minkä tahansa veren monista vaihtoehdoista.
Mutta mitä on elämän riistämisestä puheen ollen sanottava niistä tuhansista, jotka kuolevat vuosittain otettuaan verta? Jos kuoleman riskiä, kun ei oteta verta, kutsutaan lainvastaiseksi rikkomukseksi ja annetaan oikeuden päätös, niin miksei oikeuden päätöksiä anneta niiden lääkärien ottamiseksi kiinni, joiden potilaat ovat kuolleet verensiirtojen vuoksi? Loppujen lopuksihan sellaiset lääkärit ovat olleet vastuussa elämän riistämisestä ja vahingon aiheuttamisesta tuhansille ihmisille joka vuosi. Onko verensiirrosta kieltäytymistä pidettävä lain vastaisena, mutta tuhansien ihmisten tekemistä vammaisiksi ja tappamista vuosittain laillisena? Onko järkevää pitää sellaista, joka kieltäytyy ottamasta verta, rikollisena, mutta ei niitä, jotka tuottavat ihmisille kuoleman?
Vaikuttimet eivät aina aidot
Useimmat lääkärit, myös ne, jotka kannattavat verensiirtoja, ovat vilpittömiä näkökannassaan. Mutta he voivat erehtyä ja he erehtyvätkin. Lisäksi on lääkäreitä, jotka eivät ole tietoisia lääketieteen uusimmista havainnoista, erityisesti sen suhteen; mitä voidaan tehdä ilman verta. Toiset ovat liian ylpeitä myöntääkseen, etteivät he ole erehtymättömiä, ja muutamat taas eivät yksinkertaisesti välitä potilaittensa oikeuksista.
Joissakin tapauksissa lääkäreiden vaikuttimet ja vilpittömyys on asetettava kyseenalaisiksi. Miksi? Koska samalla kun he sanovat antavansa verta, koska haluavat pelastaa elämää, he kääntyvät ympäri ja suorittavat abortteja tai hyväksyvät ne, ja niissä tuhotaan elämää – yksistään New Yorkin kaupungissa suoritettiin 165000 aborttia yhtenä vuonna! Kuvittele sitä huudon ja oikeuden päätösten määrää, jos 165000 lasta olisi kuollut siksi, että äidit olisivat kieltäytyneet verensiirrosta! Mutta varsinkin kun aborteissa surmatut eivät ole kyllin suuria esittämään vastalausettaan, monet lääkärit suorittavat tällaisia laillisia murhia.
Savukkeiden polttaminen aiheuttaa keuhkosyöpää ja tappaa tuhansia ihmisiä. Myös alkoholismi lyhentää tuhansien elämää. Mutta saavatko lääkärit oikeuden päätöksiä, jotta saisivat ottaa kiinni tupakoitsijoita ja alkoholisteja ja pakottaa heille lääkärinhoitoa? Eivät, sellaisetkin ilmeisen vaaralliset tavat jätetään yksilön ratkaistavaksi, vaikka ne aiheuttavat tuhansia kertoja enemmän kuolemaa kuin verensiirrosta kieltäytyminen. Onko kukaan vakavasti ehdottanut sellaisen oikeuden päätöksen hankkimista, joka kieltää ihmisiä ajamasta autoa, koska esimerkiksi Yhdysvalloissa yli tuhat saa surmansa ja 40000 loukkaantuu keskimäärin joka viikko onnettomuuksissa?
On siis monia sekä hyödyllisiä että vahingollisia tapoja, joihin liittyy riskejä. Yksilölle annetaan oikeus päättää, ottaako hän ne. Miksi sitten tulisi erottaa joukosta sellainen, joka kieltäytyy ottamasta verta, ja pakottaa hänet ottamaan hoitoa, jota hän ei halua, varsinkin kun hoitoon itseensä liittyy riski, se on vastoin hänen uskonnollisia vakaumuksiaan ja hän on halukas hyväksymään vaihtoehtoisen hoidon?
Newsweek-lehti käsitteli 9.8.1971 eräässä kirjoituksessaan joidenkin lääkäreiden asennetta potilaittensa oikeuksia kohtaan. Se kirjoitti seuraavan sen jälkeen, kun eteläafrikkalainen tri Christian Barnard oli siirtänyt erään henkilön sydämen ja kaksi keuhkoa toiseen ihmiseen:
”Myöhemmin samana päivänä kuolleen luovuttajan Jackson Gunyan vaimo Rosaline Gunya kertoi itkien toimittajille, että Groote Schuurin [sairaalan] virkailijat eivät olleet kertoneet hänelle hänen miehensä kuolemasta, ennen kuin hänen elimensä poistettiin, puhumattakaan siitä, että he olisivat pyytäneet häneltä lupaa siirtoon. ’En olisi koskaan antanut lupaa ottaa hänen sydäntään hänen ruumiistaan’, hän nyyhkytti. ’Tämä on hirvittävää.’”
Vaikka sairaalan virkailijat väittivät, etteivät he tienneet Gunyan olleen naimisissa, kävi ilmi, että rouva Gunya oli käynyt miehensä luona hänen kuolemaansa edeltäneenä iltana. Eikä kestänyt kuin puoli tuntia, kun toimittajat saivat selville kuolleen miehen sukulaiset. Eivätkö lääkärit olisi voineet myös tehdä sen, jos he olisivat halunneet? Etelä-Afrikassa ilmestyvä Cape Times -lehti sanoi pääkirjoituksessaan: ”On valitettavaa, että [professori Barnard] on pöytäkirjan merkintöjen mukaan sanonut: ’Me luulimme hänen olevan poikamies.’ Afrikkalaisillakin poikamiehillä on veljiä ja sisaria.”
Vaikka siis monilla lääkäreillä ja viranomaisilla on oikeat vaikuttimet ja vaikka he kunnioittavat potilaittensa pyyntöjä ja oikeuksia, on myös sellaisia, jotka eivät tee siten ja jotka sen sijaan tallaavat ne jalkoihinsa. Se, että sellainen asenne voisi olla vallalla nykyään, antaa vakavaa ajattelemisen aihetta. Se osoittaa, että joidenkin ajattelu ei ole kaukana ”pimeän keskiajan” ja natsien keskitysleirien katsomuksesta.
Mutta ne, jotka epäävät potilaalta hänen Jumalalta saamansa oikeuden valita, varsinkin kun siihen liittyy hänen suhteensa Jumalaan, joutuvat kerran vastaamaan siitä, mitä ovat tehneet. Ja heidän on vastattava itse Jumalalle. Silloin kukaan ei voi kiirehtiä hakemaan oikeuden päätöstä, koska sellaisella ei ole mitään valtaa. Sen sijaan he törmäävät suoraan kaikkeuden korkeinta Tuomaria vastaan omaksi häpeäkseen ja ikuiseksi tappiokseen. – 5. Moos. 32:35, 41.