Huomioita verensiirroista

MONET ihmiset ovat panneet merkille, että yksi Jehovan todistajille tunnusomainen vakaumus liittyy vereen.

Useimmat kirkot ovat vaiti tästä asiasta, mutta Jehovan todistajat eivät epäröi osoittaa, että Jumalan sana neuvoo tosi palvojia ’karttamaan verta’. (Apt. 15:28, 29; 1. Moos. 9:3, 4) Kuten kirjasessa Jehovan todistajat ja verikysymys on osoitettu, tämä tekee mahdottomaksi verensiirtojen hyväksymisen. Tämä kirjanen esittää myös lääketieteellisiä todisteita siitä, että tämä uskonnollinen kanta voi olla myös lääketieteellisesti soveltuva. Melkein kaikissa tapauksissa tarpeellinen leikkaus voidaan suorittaa verta käyttämättä, jos ammattitaitoiset lääkärit käyttävät tehokkaasti hyväksyttyjä vaihtoehtoisia hoitokeinoja.

Vaikuttaako tämä lausunto siitä, mikä on mahdollista lääketieteellisesti, vaikealta hyväksyä? Jotkut havaitsevat sen sellaiseksi. Mutta harkitsehan, mitä sanottiin Amerikan kirurgiseuran lehden Bulletinin vuoden 1978 kesäkuun numerossa (63. vsk., n:o 6).

Tämä numero käsitteli aihetta ”Kirurgian etiikka, moraali ja uskonto”. Ja siihen sisältyi kirjoitus ”Etiikka kirurgiassa: enemmän kuin korkeatasoista tiedettä”, jonka oli kirjoittanut tri J. E. Dunphy, jota on sanottu ”Amerikan lääketieteen arvostetuksi veteraaniksi”. Hän on Kalifornian yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan täysin palvellut kirurgian professori San Franciscossa. Tri Dunphy mainitsi:

”En usko, että korkeatasoinen tiede riittää. Joitakin vuosia sitten lordi Hunt sanoi Englannin kuninkaalliselle lääketieteelliselle seuralle pidetyssä luennossa: ’Usko ja uskonto ovat hyvin läheisiä. En usko, että kukaan voi toimia lääkärin ammatissa tai tehdä mitään muutakaan hyvin ja viettää täyteläistä ja hyödyllistä elämää uskomatta johonkin, mihin perustaa ajatuksensa ja käyttäytymisensä. . . . Kaikki, mikä vahvistaa potilaan uskonnollista vakaumusta tai uskoa itseensä, hoitoonsa tai lääkäreihinsä, on arvokasta ja kannustuksen arvoista.’”

Tämä johti tri Dunphyn Jehovan todistajia ja verensiirtoja koskevaan kysymykseen. Hän sanoi:

”Meidän sairaalassamme on kuluneiden kahdentoista vuoden aikana ollut melkoisesti potilaita, jotka ovat olleet Jehovan todistajia ja joille olemme suorittaneet leikkauksia ilman verensiirtoja. Saatan olla väärässä, mutta en pysty muistamaan yhtään potilasta, joka olisi kuollut verensiirron puutteeseen. Myönnän kuitenkin, että potilas on saattanut tulla aneemiseksi päivän mittaan.

”Ilahduin saadessani käsiini [sydänkirurgi] Denton Cooleyn juuri julkaiseman tutkielman, jossa selostettiin yli viittäsataa suurta sydänleikkausta, joita oli suoritettu Jehovan todistajille ilman verensiirtoa ja joissa kuolleisuus oli ollut vain viisi prosenttia. Luvut vastaavat hänen mainitsemiaan lukuja potilaista, joille on annettu riittävästi verta.”

Tri Dunphy päätteli: ”Verensiirto saa varmaan kirurgin tuntemaan olonsa paremmaksi, mutta se ei ehkä saa potilasta tuntemaan oloaan paremmaksi. Ehkä meillä kaikilla on taipumus antaa verensiirtoja tehdäksemme oman olomme mukavammaksi. Luulen, että kun meillä on Jehovan todistaja potilaana, meidän on hyvä harkita hänen näkökantaansa.”

Bulletin esitti myös tri Dunphyn vastauksen, kun häneltä kysyttiin, mitä pitäisi tehdä, jos todistajapotilas saa leikkauksen jälkeen verenvuodon ja tilanne ei tasapainoittuisi verettömillä plasmavolyymin kohottajilla.

”Luulen, että kehottaisin potilasta muuttamaan mielensä ja ottamaan verensiirron. Mutta haluaisin mainita myös, että jos potilas – ja puhun normaalista leikkauksesta . . . – jos tämä potilas ei toivu hyvin ja hänellä ajatellaan olevan verenvuoto, niin verensiirto ei ole missään tapauksessa hänelle oikea toimenpide. Oikea toimenpide on leikkaus verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Luulenpa, että jos toimitaan nopeasti, potilas voidaan vielä pelastaa. Juuri siksi sanon, etten voi muistaa yhtään potilastani, joka olisi kuollut jatkuvaan verenvuotoon siksi, että hän oli Jehovan todistaja. . . .”

Aivan eri lähteestä saimme kuulla kiinnostavan valaisevan esimerkin leikkauksesta, joka suoritettiin ilman verensiirtoja. Eräs äiti Yhdysvaltain Pohjois-Carolinasta kirjoitti äskettäin Vartiotorni-seuralle:

”Yhdeksänvuotiaalle tyttärelleni Jillille on suoritettu harvinainen ja vaarallinen neurokirurginen selkäranganleikkaus ja samalla ortopedinen leikkaus selkärangan kaarteen oikaisemiseksi. Haluan kertoa teille tapahtumat, jotka johtivat ilahduttavaan lopputulokseen Jillin kohdalla.

”Jillillä oli syntyessään ylimääräinen nikaman puolikas ja kylkiluu, jotka aiheuttivat hänen selkärankansa kieroutumisen. Tämä aiheutti synnynnäisen kieroselkäisyyden.

”Kieroselkäisyys vaivaa monia lapsia. Se voidaan usein hoitaa menestyksellisesti tukilaitteella. Mutta koska synnynnäiset tapaukset ovat vaikeampia hoitaa, leikkaus tulee usein välttämättömäksi ja sitä suositellaan, kun selkäranka kaareutuu 30 astetta. Kieroutuminen voi olla hyvin hidasta ja sitten yhtäkkiä kiihtyä. Kun Jill oli seitsemänvuotias, hänen selkärankansa kierous oli hitaasti kehittynyt 12 asteeseen. Kaksi kuukautta tavanomaisen tarkastuksen jälkeen kierous oli 26 astetta. Ja kuukautta myöhemmin se oli 34 astetta. Jill tarvitsi heti ortopedisen leikkauksen.

”Ortopedi, joka oli hoitanut Jilliä nelivuotiaasta asti, sanoi miehelleni ja minulle, että selkärangan jäykistysleikkauksen aikana potilas menettää verta litran tunnissa. Leikkaus kestäisi ainakin neljä tuntia. Toisin sanoen Jill menettäisi kaiken verensä. Hän sanoi: ’Ei kukaan auta teitä.’ Hän pani Jillin tukilaitteeseen, jottei hänen selkärankansa kieroutuisi enempää.

”Sairaalassaolon aikana selkärangasta otettiin tavanomaiseen tapaan röntgenkuva. Mutta se, mitä siitä todettiin, ei ollut tavanomaista. Luun sirun havaittiin työntyvän Jillin selkäydinkanavaan. Se voisi aiheuttaa neurologisia vaurioita ja sitä olisi seurattava tarkoin.

”Lääkärimme otti kuitenkin yhteyttä alansa kollegoihin. Tämän huomaavaisuuden ansiosta menimme kirurgin luo, joka ajatteli voivansa auttaa Jilliä, tri B——: n luokse Duke-yliopiston lääketieteelliseen keskukseen Durhamiin Pohjois-Carolinaan. Se osoittautui masentavaksi käynniksi.

”Ortopedi tri B—— totesi, että luunsiru oli alkanut halvaannuttaa Jillin oikeaa jalkaa. Se oli alkanut vaurioittaa hänen selkäydintään! Ilman leikkausta Jill halvaantuisi vyötäisiltä alaspäin. Mahdollista oli myös, ettei Jill leikkauksen jälkeen voisi käyttää vartaloaan vyötäisistä alaspäin.

”Tri B—— järjesti neurokirurgin tri O——:n ja vakuutti meille, että leikkaus voitiin suorittaa ja suoritettaisiin ilman verta. Hän sanoi, ettei neurokirurgia kestäisi kauan ja jos Jillin kunto näyttää pysyvän hyvänä, hän voisi myös oikaista kierouden suorittamalla selkärangan jäykistämisen. Tällä tavalla Jill tarvitsisi vain yhden leikkauksen.

”Varhain aamulla 9. päivänä kesäkuuta 1977 tri O—— poisti luunkappaleen. Toimenpide kesti noin puolitoista tuntia. Sitten tri B—— suoritti ortopedisen leikkauksen. Se kesti neljä ja puoli tuntia. Myöhemmin hän kertoi meille, että Jill oli menettänyt yhteensä 300 millilitraa verta, ’. . . aivan mitättömän määrän. Kuuden tunnin leikkaus eikä hän ollut edes aneeminen!’

”Mutta asiasta, joka huolestutti meitä eniten, emme olleet saaneet vielä mitään tietoa. Mahdollisesta halvaannuksesta ei voitu tietää mitään, ennen kuin Jill heräsi toipumishuoneessa ja tri O—— voi suorittaa hänelle neurologisia kokeita.

”Sitten äkkiä kolmen tunnin tuskaisen odotuksen jälkeen sairaalan ovet lennähtivät auki. Tri B—— harppoi pitkin aulaa takki levällään, kädet ylhäällä ja sormet voittoasennossa! Ennen kuin hän sanoi sanaakaan, tiesimme Jillin olevan kunnossa.

”Jill oli Dukessa kahdeksantoista vuorokautta. Duken henkilökunta oli tavattoman yhteistoiminnallista ja rohkaisevaa häntä hoitaessaan. Hän toipui nopeasti. Leikkauksen tuloksen varmistamiseksi Jillin täytyi käyttää vartalokipsiä (niin kuin kilpikonna) puoli vuotta.

”Nyt Jillillä ei ole enää kipsiä. Hänen selkänsä on kaunis ja suora ja hän osallistuu melkein kaikkiin toimintoihin. Jehova on antanut hänelle vuosien mittaan voimaa kestää kipua ja kohdata rohkeasti suuri leikkaus. Näemme hänen nyt kävelevän ja tunnemme itsemme nöyriksi.”

Tällaiset lääketieteelliset tiedot voivat auttaa ihmisiä kiinnittämään enemmän huomiota siihen, mitä ihmisen Luoja sanoo verestä.