Keitä verensyömiskielto koskee?
JEHOVA salli vedenpaisumuksen jälkeen Nooan ja hänen poikiensa liittää ruokavalioonsa eläinten lihan, mutta heitä kiellettiin ankarasti syömästä verta (1. Mooseksen kirja 9:1, 3, 4). Näin Jumala antoi säännöksen, joka ei koskenut ainoastaan Nooaa ja hänen lähiomaisiaan vaan koko sen jälkeen elänyttä ihmiskuntaa, koska kaikki vedenpaisumuksesta lähtien eläneet ihmiset ovat Nooan perheen jälkeläisiä.
Joseph Benson sanoi tämän kiellon pysyvyydestä: ”Huomattakoon, että tätä verensyömiskieltoa, joka annettiin Nooalle ja kaikille hänen jälkeläisilleen ja joka toistettiin israelilaisille erittäin juhlallisesti Mooseksen järjestelmän alaisuudessa, ei ole koskaan kumottu, vaan se on päinvastoin vahvistettu Uudessa testamentissa, Apostolien tekojen 15. luvussa, ja se on siten jatkuvasti voimassa pysyvä velvollisuus.” (Benson, Notes, 1839, I osa, s. 43.)
Mooseksen lain alaisuudessa
Jehova sisällytti Nooalle annetun lain Israelin kansakunnan kanssa tekemäänsä lakiliittoon. Hän teki selväksi, että jokainen, joka jätti huomioon ottamatta Jumalan lain vaatiman menettelyn, vaikka vain tappaessaan eläimen, tuli ”verivelkaiseksi” (3. Mooseksen kirja 17:3, 4). Ravinnoksi käytettävän eläimen veri piti vuodattaa maahan ja peittää tomuun (3. Mooseksen kirja 17:13, 14). Jokainen, joka söi minkä tahansa lihan verta, piti ’karsia pois kansansa keskuudesta’. Tämän veren pyhyyttä koskevan lain tahallinen rikkominen johti ’pois karsimiseen’ surmaamalla. (3. Mooseksen kirja 17:10; 7:26, 27; 4. Mooseksen kirja 15:30, 31.)
M’Clintockin ja Strongin Cyclopædiassa (1882, I osa, s. 834) sanotaan 3. Mooseksen kirjan 17:11, 12:sta: ”Tämä jyrkkä määräys ei koskenut yksistään israelilaisia, vaan myös heidän keskuudessaan asuvia muukalaisia. Sen rikkomisesta määrätty rangaistus oli ’kansasta pois karsiminen’, mikä näyttäisi tarkoittavan kuolemanrangaistusta (vrt. Heprealaisille 10:28:aan), vaikka onkin vaikea varmistautua siitä, pantiinko se toimeen miekalla vai kivittämällä.”
Viidennen Mooseksen kirjan 14:21:ssä myönnettiin lupa myydä itsestään kuollut tai pedon raatelema eläin muukalaisasukkaalle tai vierasmaalaiselle. Näiden eläinten veren ja ravinnoksi teurastettujen eläinten veren välillä tehtiin siis ero. (Vrt. 3. Mooseksen kirja 17:14–16.) Israelilaiset ja ne muukalaisasukkaat, jotka omaksuivat tosi palvonnan ja tulivat lakiliiton alaisiksi, olivat velvollisia elämään tuon Lain korkeiden vaatimusten mukaisesti. Kaikkien kansakuntien ihmisiä sitoi 1. Mooseksen kirjan 9:3, 4:n vaatimus, mutta Jumala edellytti Lain alaisilta korkeampaa tasoa tuon vaatimuksen noudattamisessa kuin vierasmaalaisilta ja muukalaisasukkailta, joista ei ollut tullut Jehovan palvojia.
Kristillisen järjestelyn alaisuudessa
Ensimmäisen vuosisadan kristillisen seurakunnan hallintoelin teki pyhän hengen ohjauksessa verta koskevan päätöksen. Sen esittämä säädös kuuluu: ”Sillä pyhä henki ja me olemme nähneet hyväksi olla lisäämättä teille enempää taakkaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä haureutta. Jos te pysytte huolellisesti erossa näistä, niin tulette menestymään. Hyvää vointia teille!” (Apostolien teot 15:22, 28, 29.) Kieltoon sisältyi liha, jossa oli vielä verta (”se, mikä on kuristettua”).
Tällainen säädös perustuu pohjimmiltaan siihen verensyöntikieltoon, jonka Jumala antoi Nooalle ja hänen pojilleen ja näin ollen koko ihmiskunnalle. Sir Isaac Newton sanoi tästä kirjassaan The Chronology of Antient Kingdoms Amended (Dublin 1728, s. 184): ”Tämä [veren karttamista koskeva] laki annettiin kauan ennen Mooseksen päiviä, sillä se annettiin Nooalle ja hänen pojilleen kauan ennen Abrahamin aikaa. Kun apostolit ja vanhimmat sitten Jerusalemin neuvostossa selittivät, että pakanat eivät olleet velvollisia ympärileikkauttamaan itseään eivätkä noudattamaan Mooseksen lakia, he eivät sisällyttäneet siihen tätä lakia veren ja sen karttamisesta, mikä on kuristettua, koska se oli vanhempi Jumalan laki, jota ei ollut annettu ainoastaan Abrahamin pojille vaan kaikille kansakunnille, kun ne asuivat yhdessä Sinearissa Nooan herruuden alaisina, ja samanlainen on laki, joka koski epäjumalille eli väärille jumalille uhratun lihan ja haureuden karttamista.” (Kursivointi hänen.)
Noudatettu apostolien ajoista lähtien
Jerusalemin neuvosto lähetti päätöksensä kristillisten seurakuntien noudatettavaksi (Apostolien teot 16:4). Noin seitsemän vuotta sen jälkeen kun Jerusalemin neuvosto julkaisi säädöksensä, kristityt noudattivat edelleen ”päätöstä, että heidän tulee pysyä erossa siitä, mikä on epäjumalille uhrattua, sekä verestä ja siitä, mikä on kuristettua, ja haureudesta” (Apostolien teot 21:25). Ja yli sata vuotta myöhemmin, vuonna 177, kun uskonnolliset viholliset syyttivät Lyonissa (nyk. Ranskassa) kristittyjä väärin lasten syömisestä, muuan Biblis-niminen nainen sanoi: ”Kuinka nämä, jotka eivät saa syödä järjettömien eläinten verta, söisivät lapsia?” (Eusebiuksen Kirkkohistoria, suom. Ivar A. Heikel, V, 1:26.)
Varhaiskristityt karttoivat kaikenlaisen veren syömistä. Tertullianus (n. 155 – j. 220) sanoi tästä: ”Joutukoot erheenne häpeään kristittyjen edessä, sillä me emme sisällytä edes eläinten verta tavalliseen ruokavalioomme. Siitä syystä kartamme sitä mikä on kuristettua tai itsestään kuollutta, jotta emme millään tavoin saastuisi verestä, edes lihaan kätkeytyvästä. Lopuksi, kun te koettelette kristittyjä, te tarjoatte heille makkaroita, jotka ovat täynnä verta; te tiedätte tietysti varsin hyvin, että se on heidän keskuudessaan kiellettyä, mutta te haluatte saada heidät tekemään rikkomuksen.” (Apology, IX, 13, 14.) Minucius Felix, noin vuonna 250 kuollut roomalainen lakimies, esitti saman ajatuksen kirjoittaessaan: ”Meidän ei ole luvallista nähdä ihmisten teurastamista eikä kuulla siitä; me kavahdamme siinä määrin ihmisverta, että kartamme aterioillamme niiden eläintenkin verta, joita on käytetty ruokana.” (Octavius, XXX, 6.)