VALEHTELEMINEN
Valhe on totuuden vastakohta. Valehteleminen tarkoittaa tavallisesti väärän tiedon antamista henkilölle, jolla on oikeus tietää totuus, ja sen tarkoituksena on pettää tai vahingoittaa häntä tai jotakuta muuta. Valheen ei aina tarvitse olla sanallista. Se voi ilmetä myös toiminnassa, ts. ihminen voi elää valheellista elämää. Heprealaisella verbillä ka·zavʹ ilmaistaan sellaisen puhumista, mikä ei ole totta (San 14:5). Heprealainen verbi ša·qarʹ puolestaan merkitsee ’kohdella tai toimia väärin’, ja vastaava substantiivimuoto käännetään vastineilla ”valhe, vääryys” (3Mo 19:11; Ps 44:17; 3Mo 19:12; Jes 28:15). Heprealainen sana šawʼ, joka toisinaan käännetään sanoilla ”valhe; valheellinen”, tarkoittaa pohjimmiltaan jotakin arvotonta ja turhaa (Ps 12:2; 5Mo 5:20; Ps 60:11; 89:47; Sak 10:2). Heprealaisen verbin ka·ḥašʹ (pettää) perusmerkitys on ilmeisesti ’osoittautua pettymykseksi’ (3Mo 19:11; Ho 9:2). Kreikkalainen sana pseuʹdos ja sen sukulaissanat liittyvät valehtelemiseen ja valheeseen.
Saatana Panettelija on valehtelemisen isä eli sen alkuunpanija (Joh 8:44). Valhe, jonka hän käärmeen kautta esitti ensimmäiselle naiselle Eevalle, johti lopulta tämän naisen ja hänen aviomiehensä Aadamin kuolemaan (1Mo 3:1–5, 16–19). Tuon ensimmäisen valheen juuret olivat itsekkyydessä ja väärässä halussa. Sen tarkoitus oli kääntää ensimmäisen ihmisparin rakkaus ja tottelevaisuus kohdistumaan valehtelijaan, joka oli esiintynyt valon enkelinä, hyväntekijänä (vrt. 2Ko 11:14). Kaikki muut sen jälkeen esitetyt pahansuovat valheet ovat myös heijastaneet itsekkyyttä ja väärää halua. Valheita on kerrottu ansaitun rangaistuksen välttämiseksi tai toisten kustannuksella hyötymiseksi sekä joidenkin etujen, aineellisten palkkioiden tai ihmisten ylistyksen saamiseksi tai säilyttämiseksi.
Erityisen vakavia ovat olleet uskonnolliset valheet, sillä ne ovat vaarantaneet niillä petettyjen ihmisten tulevan elämän. Jeesus Kristus sanoi: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, ulkokullatut, koska te kuljette meret ja mantereet ristiin rastiin tehdäksenne yhden käännynnäisen, ja kun hänestä se tulee, te teette hänet Gehennan alaiseksi kaksin verroin enemmän kuin itsenne!” (Mt 23:15.) Jumalan totuuden vaihtaminen ”valheeseen”, valheelliseen epäjumalanpalvelukseen, voi saada ihmisen harjoittamaan sellaista, mikä on häpeällistä ja inhottavaa (Ro 1:24–32).
Jeesuksen maanpäällisen palveluksen aikana toimineet juutalaisten uskonnolliset johtajat ovat osoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun joku hylkää totuuden. He punoivat juonia Jeesuksen surmaamiseksi. Kun hänet sitten oli herätetty kuolleista, he lahjoivat hautaa vartioineet sotilaat salaamaan totuuden ja levittämään valhetta Jeesuksen ruumiin katoamisesta. (Mt 12:14; 27:1, 2, 62–65; 28:11–15; Mr 14:1; Lu 20:19.)
Jehova Jumala ei voi valehdella (4Mo 23:19; Hpr 6:13–18), ja hän vihaa ”valheellista kieltä” (San 6:16–19). Hänen israelilaisille antamansa laki vaati hyvitystä vahingoista, jotka johtuivat petoksesta tai pahansuovasta valehtelemisesta (3Mo 6:2–7; 19:11, 12). Väärän todistuksen esittäjän oli saatava sama rangaistus, jonka hän halusi valheillaan aiheuttaa toiselle (5Mo 19:15–21). Laista kuvastuva Jumalan näkemys pahansuovasta valehtelemisesta ei ole muuttunut. Ne jotka haluavat hänen hyväksymyksensä, eivät voi pitää valehtelemista tapanaan. (Ps 5:6; San 20:19; Kol 3:9, 10; 1Ti 3:11; Il 21:8, 27; 22:15.) He eivät voi elää valheellista elämää väittäen rakastavansa Jumalaa mutta samalla vihaten veljeään (1Jo 4:20, 21). Ananias ja hänen vaimonsa menettivät henkensä, koska he yrittivät pettää pyhää henkeä valehtelemalla (Ap 5:1–11).
Ihmiset, jotka jokin yllättävä tilanne saa kertomaan valheen, eivät kuitenkaan automaattisesti syyllisty anteeksiantamattomaan syntiin. Pietari kielsi Jeesuksen kolme kertaa, ja hänen tapauksensa osoittaa, että jos ihminen katuu aidosti, Jumala antaa hänelle anteeksi (Mt 26:69–75).
Raamattu tuomitsee ehdottomasti pahansuovan valehtelemisen, mutta se ei merkitse sitä, että kenenkään velvollisuus olisi paljastaa totuudenmukaista tietoa ihmisille, joilla ei ole oikeutta tietää sitä. Jeesus Kristus neuvoi: ”Älkää antako pyhää koirille älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne vain tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja raatelisi teitä.” (Mt 7:6.) Sen vuoksi Jeesus ei toisinaan kertonut kaikkea eikä vastannut suoraan joihinkin kysymyksiin, kun niin tekeminen olisi voinut aiheuttaa tarpeetonta vahinkoa (Mt 15:1–6; 21:23–27; Joh 7:3–10). Ilmeisesti Abrahamin, Iisakin, Rahabin ja Elisan menettelyä heidän johtaessaan harhaan niitä, jotka eivät palvoneet Jehovaa, tai pidättyessään kertomasta heille kaikkea, täytyy tarkastella samassa valossa (1Mo 12:10–19; luku 20; 26:1–10; Jos 2:1–6; Ja 2:25; 2Ku 6:11–23).
Jehova Jumala sallii ”erheen mennä vaikuttamaan” ihmisiin, jotka pitävät valhetta parempana, ”että he päätyisivät uskomaan valheen” eivätkä Jeesusta Kristusta koskevaa hyvää uutista (2Te 2:9–12). Tätä periaatetta valaisee se, mitä tapahtui satoja vuosia aikaisemmin Israelin kuninkaalle Ahabille. Valehtelevat profeetat vakuuttivat Ahabin menestyvän sodassa Ramot-Gileadia vastaan, kun taas Jehovan profeetta Mikaja ennusti onnettomuutta. Kuten Mikajalle annetussa näyssä paljastettiin, Jehova antoi erään henkiluomuksen tulla ”petolliseksi hengeksi” Ahabin profeettojen suuhun. Toisin sanoen tuo henkiluomus käytti valtaansa heihin nähden niin, etteivät he puhuneet totuutta, vaan sitä, mitä he itse halusivat sanoa ja mitä Ahab halusi heiltä kuulla. Vaikka Ahabia oli varoitettu etukäteen, hän antoi mieluummin heidän valheittensa pettää itsensä, ja se maksoi hänelle hänen henkensä. (1Ku 22:1–38; 2Ai 18.)