OJENNUS

Toimintaa, jonka tarkoitus on saada toiset vakuuttumaan siitä, että he ovat erehtyneet, jotta heidät saataisiin myöntämään virheensä ja oikaisemaan ne. Nuhde eroaa ojennuksesta siinä, että nuhde voi olla moitetta, johon ei liity todisteiden esittämistä virheen paljastamiseksi (ks. NUHDE, NUHTELU). Heprealainen verbi ja·khaḥʹ (ojentaa) on lakitermi, joka käännetään myös vastineilla ”vaatia tilille” (Jes 37:4) ja ”oikaista asiat” (Jes 1:18; 2:4). Vastaava kreikkalainen sana on e·legʹkhō. Molemmat sanat välittävät usein ajatuksen siitä, että joku todistetaan syylliseksi ja häntä kehotetaan katumaan. Teoksessa Theological Dictionary of the New Testament (toim. G. Kittel, 1964, II osa, s. 473) sanotaan sanan e·legʹkhō käytöstä kreikkalaisessa Septuagintassa, kun siinä käännetään usein esiintyvää sanaa ja·khaḥʹ: ”Se tarkoittaa sitä kuritusta ja kasvatusta, jota ihminen saa Jumalalta siksi, että tämä toimii tuomarina. Se käsittää kaikki kasvatuksen puolet synnintekijän syylliseksi todistamisesta aina kurittamiseen ja rankaisemiseen saakka, vanhurskaan opettamisesta ankarien koetusten välityksellä hänen ohjaamiseensa opettamalla ja neuvomalla.”

Milloin tarvitaan? Jumalan Israelille antamassa laissa niitä, joita vastaan oli rikottu, kehotettiin: ”Et saa sydämessäsi vihata veljeäsi. Sinun tulee ojentamalla ojentaa lähimmäistäsi, jottet kantaisi syntiä hänen kanssaan.” (3Mo 19:17.) Virheen tehnyttä veljeä kohtaan ei saanut ryhtyä kantamaan kaunaa. Häntä tuli ojentaa, jotta hän voisi toipua synnistään. Tämän moraalisen velvollisuuden laiminlyöminen saattoi johtaa synninteon jatkumiseen, ja se, joka pidättyi ojentamasta lähimmäistään, oli osaltaan vastuussa tuosta synnistä (vrt. Mt 18:15).

Toisinaan seurakuntaa edustavat vanhimmat joutuvat ojentamaan vakavaan väärintekoon syyllistyneitä, jopa toisten sellaisten edessä, jotka tietävät kyseisestä synnistä. Tällaista ojennusta ei anneta vain niille, jotka ottavat sen vastaan. Heidän lisäkseen vanhimpia kehotetaan ”ojentamaan niitä, jotka väittävät vastaan” ja ’ojentamaan ankarasti’ sellaisia, jotka ovat ”niskoittelevia” ja ”turhan puhujia”. (1Ti 5:20; Tit 1:9, 10, 13.)

Vaikka ojennus voi hyödyttää sen saajia, ojentajan vaivannäköä ei aina arvosteta. Siksi Sananlaskujen 9:7, 8:ssa varoitetaan: ”Joka pilkkaajaa oikaisee, saa itselleen häpeää, ja joka jumalatonta ojentaa – hänessä vika. Älä ojenna pilkkaajaa, ettei hän vihaisi sinua. Ojenna viisasta, niin hän rakastaa sinua.”

Oikea asenne. Koska Raamattu on Jumalan henkeyttämä, kaikki siihen vankasti perustuva ojennus on todellisuudessa häneltä saatavaa ojennusta (2Ti 3:16). Jehovan antama ojennus on ilmaus rakkaudesta, eikä sitä tule inhota eikä hylätä (San 3:11, 12). Kristillisen seurakunnan päänä, joka on kiintynyt seurakuntansa jäseniin, Jeesus Kristus huolehtii siitä, että tarvittavaa ojennusta annetaan hengellisesti pätevien miesten välityksellä (Il 3:14, 19). Viisaat ymmärtävät, että ”kurin ojennukset ovat elämän tie” (San 6:23).

Syntinen, inhimillinen taipumus on suuttua ojennuksesta ja loukkaantua siihen ihmispalvelijaan, jonka kautta sitä annetaan. Mutta tälle taipumukselle periksi antaminen alentaa ihmisen järjettömän eläimen tasolle, jolta puuttuu moraalinen arvostelukyky, ja henkeytetyssä sananlaskussa todetaankin: ”Ojennusta vihaava on järjetön.” (San 12:1.) Sitä vastoin psalmista Daavid, joka sai itse toistuvasti ojennusta, kirjoitti: ”Jos vanhurskas löisi minua, se olisi rakkaudellista huomaavaisuutta, ja jos hän ojentaisi minua, se olisi pään päälle öljyä, josta pääni ei tahtoisi kieltäytyä.” (Ps 141:5.)