HELLUNTAI

Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten suomenkielisessä käännöksessä nimeä helluntai (muinaisruotsiksi hælgho dagher ’pyhäpäivä’ [Suomen kielen etymologinen sanakirja, 1955, I osa, s. 67]) käytetään elonleikkuujuhlasta (2Mo 23:16) eli viikkojuhlasta (2Mo 34:22), jota sanottiin myös ”kypsien ensi hedelmien päiväksi” (4Mo 28:26). Tätä juhlaa koskevat ohjeet on esitetty 3. Mooseksen kirjan 23:15–21:ssä, 4. Mooseksen kirjan 28:26–31:ssä ja 5. Mooseksen kirjan 16:9–12:ssa. Sitä oli määrä viettää 50. päivänä (helluntain alkuperäisen kreikankielisen nimen pen·tē·kos·tēʹ merkitys on ’viideskymmenes [päivä]’) nisankuun 16. päivästä eli ohralyhteen uhraamispäivästä lukien (3Mo 23:15, 16). Juutalaisessa kalenterissa tuo päivä on 6. sivankuuta. Se oli ohrankorjuun jälkeen, myöhemmin kypsyvän vehnän korjuun alussa (2Mo 9:31, 32).

Israelilaiset eivät saaneet aloittaa elonkorjuuta, ennen kuin ohran ensi hedelmät oli esitetty Jehovalle 16. nisankuuta. Sen tähden 5. Mooseksen kirjan 16:9, 10:ssä annetaan ohje: ”Sinun tulee aloittaa seitsemän viikon laskeminen siitä, kun sirppi ensi kerran pannaan laihoon. Silloin sinun on vietettävä viikkojuhlaa Jehovan, sinun Jumalasi, kunniaksi.” Jokaisen miespuolisen oli oltava läsnä, ja tästä juhlasta sanotaan myös: ”Sinun on iloittava Jehovan, sinun Jumalasi, edessä, sinun ja poikasi ja tyttäresi ja orjasi ja orjattaresi sekä leeviläisen, joka on porttiesi sisäpuolella, ja muukalaisasukkaan ja isättömän pojan ja lesken, jotka ovat keskuudessasi, siinä paikassa, jonka Jehova, sinun Jumalasi, valitsee antaakseen nimensä asua siinä.” (5Mo 16:11.) Pesah oli läheisen perhepiirin juhla. Elonleikkuujuhlaan eli helluntaihin kuului avoimempi vieraanvaraisuuden osoittaminen, ja se muistutti siten lehtimajanjuhlaa.

Vehnäsadon ensi hedelmän suhteen oli meneteltävä eri tavalla kuin ohran ensi hedelmän. Kahdesta eefan kymmenesosasta (4,4 l) hienoja vehnäjauhoja oli leivottava hapatetta käyttämällä kaksi leipää. Ne oli määrä tuoda israelilaisten ”asuinpaikoista”, mikä tarkoitti sitä, että niiden tuli olla sellaisia leipiä, joita valmistettiin kotitaloudessa päivittäiseen käyttöön eikä nimenomaan pyhää tarkoitusta varten. (3Mo 23:17.) Samalla uhrattiin polttouhreja ja syntiuhri sekä yhteysuhriksi kaksi uroskaritsaa. Pappi heilutti leipiä ja karitsoita Jehovan edessä siten, että hänen kätensä olivat leipien ja karitsankappaleiden alla ja hän heilutti niitä edestakaisin, mikä kuvasi sitä, että ne esitettiin Jehovalle. Sen jälkeen kun leivät ja karitsat oli uhrattu, ne kuuluivat papille, ja hänen tuli syödä ne yhteysuhrina. (3Mo 23:18–20.)

Neljännen Mooseksen kirjan 28:27–30:n muita uhreja (paitsi yhteysuhria) koskeva kuvaus eroaa hiukan 3. Mooseksen kirjan 23:18, 19:n kuvauksesta, jossa mainitaan seitsemän karitsaa, yksi nuori sonni, kaksi pässiä ja yksi vuohenvohla, sillä 4. Mooseksen kirjassa vaaditaan seitsemän karitsaa, kaksi nuorta sonnia, yksi pässi ja yksi vuohenvohla. Juutalaiset kommentaattorit sanovat, että 3. Mooseksen kirjassa kerrotaan uhrista, joka esitettiin heilutusleipien yhteydessä, ja 4. Mooseksen kirjassa varsinaisesta juhlaa varten säädetystä uhrista, joten ne molemmat tosiaan uhrattiin. Tätä tukee Josefuksen kuvaus helluntaipäivän uhreista, sillä hän mainitsee ensiksi yhteysuhrin kaksi karitsaa ja yhdistää sitten muut uhrit luetellen kolme vasikkaa, kaksi pässiä (ei kolmea; ilmeisesti jäljennettäessä tullut virhe), 14 karitsaa ja kaksi vohlaa (Jewish Antiquities, III, 253, [x, 6]). Se oli pyhän kokouksen päivä, sapatti (3Mo 23:21; 4Mo 28:26).

Helluntaijuhlaa vietettiin ohrankorjuun lopussa, ja se oli ilon aikaa, mitä osoittaa seurakunnan uhraama yhteysuhri, joka sitten annettiin papille. Tämä uhri viittasi myös rauhaisaan suhteeseen Jehovan kanssa. Samanaikaisesti syntiuhri muistutti israelilaisia heidän syntisyydestään, ja se oli Jumalalle esitetty anomus, että hän antaisi heille anteeksi ja puhdistaisi heidät. Polttouhri oli suurempi, ja se oli näkyvä ilmaus heidän kiitollisuudestaan Jumalan runsaskätisyyttä kohtaan, ja lisäksi se kuvasi sitä, että he olivat kokosydämisiä liittosuhteessaan Jumalan kanssa.

Sen lisäksi, että israelilaisten oli tuona päivänä erityisen sopivaa kiittää Jehovaa, heidän tuli myös muistaa köyhiä veljiään. Annettuaan juhlan viettoa koskevat ohjeet Jehova käski: ”Ja kun korjaatte maanne eloa, et saa korjatessasi leikata tyystin peltoasi reunaa myöten etkä saa suorittaa elosi jälkikorjuuta. Sinun tulee jättää ne hädänalaiselle ja muukalaisasukkaalle. Minä olen Jehova, teidän Jumalanne.” (3Mo 23:22.) Näin ollen köyhilläkin olisi todellinen syy kiittää Herraa ja nauttia juhlasta yhdessä kaikkien muiden kanssa. Tämän juhlan aikana esitettiin myös monia yksityisiä uhreja sadon ensi hedelmistä.

Pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana juhlan viettäjät menivät rabbiinisten tietolähteiden mukaan Jerusalemiin tavallisesti päivää ennen juhlan alkamista ja tekivät siellä kaikki tarpeelliset juhlan viettoon liittyvät valmistelut. Illalla trumpettien puhallukset ilmoittivat juhlapäivän lähestymisestä (4Mo 10:10). Polttouhrialttari puhdistettiin ja temppelin portit avattiin heti keskiyön jälkeen sekä papeille että niille, jotka toivat esipihalle polttouhreiksi ja kiitosuhreiksi tarkoitettuja uhreja, jotta papit voisivat tarkastaa ne. Alfred Edersheim selittää: ”Virantoimituksessa olevien pappien piti ennen aamu-uhria tarkastaa kaikki poltto- ja rauhanuhrit, joita ihmiset aikoivat tuoda juhlaan. Koska niitä oli paljon, sen on täytynyt olla kiireistä aikaa, kunnes ilmoitus siitä, että aamunkajo voitiin nähdä Hebronin yllä, lakkautti kaikki valmistelut ja antoi merkin tavanomaisen aamu-uhrin uhraamiseksi.” (The Temple, 1874, s. 228.)

Kun päivittäinen uhri oli aamulla uhrattu, tuotiin paikalle 4. Mooseksen kirjan 28:26–30:ssä mainitut juhlauhrit. Sen jälkeen tuotiin nimenomaan helluntaina esitettävä uhri: heilutusleivät ja niiden ohella esitettävät uhrit (3Mo 23:18–20). Kun leipiä oli heilutettu, ylimmäinen pappi otti toisen niistä ja toisen jakoivat keskenään muut virantoimituksessa olevat papit.

Juhlan vertauskuvallinen merkitys. Juuri helluntaipäivänä Jeesus Kristus vuodatti pyhän hengen noin 120 opetuslapsen ryhmälle, joka oli eräässä ylähuoneessa Jerusalemissa vuonna 33 (Ap 1:13–15). Jeesus oli herätetty kuolleista 16. nisankuuta, päivänä jolloin ylimmäinen pappi uhrasi ohralyhteen. Hän oli kuvaannollisesti puhuen vailla hapatetta, joka edustaa syntiä (Hpr 7:26). Suurena Ylimmäisenä Pappina Jeesus saattoi helluntaina esittää Isälleen Jehovalle lisää poikia, Jeesuksen askelien seuraajia, jotka oli valittu syntisten ihmisten joukosta ja jotka olivat ottaneet vastaan hänen uhrinsa. Jumala hyväksyi Jeesuksen oman ihmisuhrin ja ne opetuslapset, jotka Jeesus esitti, jotta heidät otettaisiin Jumalan hengestäsiinneiksi pojiksi (vaikka he olivatkin syntyneet synnissä), ja tämä ilmeni siten, että opetuslasten päälle vuodatettiin Jumalan henkeä. Se että Jehovalle esitettiin helluntaina kaksi juuri kypsyneestä viljasta valmistettua leipää, osoittaa, että niiden vastakuvaan kuuluisi useampia kuin yksi persoona. Se voi viitata myös siihen, että ne, joista tulee Jeesuksen Kristuksen hengestäsiinneitä seuraajia, otettaisiin kahdesta maanpäällisestä ryhmästä: ensiksi syntyperäisistä, ympärileikatuista juutalaisista ja myöhemmin kaikista muista maailman kansoista, ei-juutalaisista (vrt. Ef 2:13–18).

Juutalaiset ovat perinteisesti sitä mieltä, että helluntai vastasi ajankohtaa, jolloin Laki annettiin Siinailla ja Israel erotettiin muista kansoista. Israelilaiset kokoontuivat Siinain luo kolmannen kuukauden (sivanin) alkupuolella, ja silloin he saivat Lain (2Mo 19:1). Moosesta käytettiin välittäjänä saattamaan israelilaiset lakiliittoon, ja samalla tavoin Jeesus Kristus saattoi hengellisen Israelin Välittäjänä tuon uuden kansan uuteen liittoon. Apostoli Paavali vertailee näitä kahta tapahtumaa ja sanoo, että kristittyjä kootaan uuden liiton järjestelyjen alaisuudessa paljon suurempaan kokoukseen ”Siioninvuorelle ja elävän Jumalan kaupunkiin, taivaalliseen Jerusalemiin”. (Hpr 12:18–24; vrt. Il 14:1–5.)

Jeesus oli ilmoittanut tästä uudesta liitosta opetuslapsilleen viimeisenä pesah-iltanaan, ja juuri ennen taivaaseen nousemistaan hän oli kehottanut heitä odottamaan luvattua pyhää henkeä Jerusalemissa. Apostoli Pietari selitti sen jälkeen: ”Koska hänet siis korotettiin Jumalan oikealle puolelle ja hän sai luvatun pyhän hengen Isältä, hän on vuodattanut tämän, minkä te näette ja kuulette.” (Lu 22:20; Ap 2:33.) Jumalan hengen vaikutus ilmeni siten, että noin 120 opetuslasta alkoi ihmeen avulla puhua eri kielillä. Tällä tavoin kaikista Rooman imperiumin osista tulleet lukuisat juutalaiset ja käännynnäiset saattoivat kuulla ja ymmärtää ”Jumalan suurenmoisuuksia”. (Ap 2:7–11.) Tuohon aikaan saarnattiin Pietarin välityksellä ensimmäisen kerran kastetta Isän, Pojan ja pyhän hengen nimessä, niin kuin Jeesus oli käskenyt Matteuksen 28:19:ssä (Ap 2:21, 36, 38, 39). Kun Jeesus oli mennyt taivaisiin mukanaan uhrinsa arvo, hän saattoi ottaa seuraajansa uuteen liittoon (Hpr 9:15–26).

Nämä seuraajat, heihin samana päivänä liittyneet 3000 (Ap 2:41) ja ne muut, jotka liittyivät heihin myöhemmin, eivät olleet aivan ensimmäisiä ensi hedelmiä Jumalalle, sillä sellainen oli itse Jeesus Kristus, joka herätettiin kuolleista 16. nisankuuta vuonna 33 (1Ko 15:23), jolloin ohralyhteitä heilutettiin. He olivat sen sijaan toisen sadon – vehnäsadon – ensi hedelmän kaltaisia, ”eräs – – ensi hedelmä” Jumalalle (Ja 1:18). Heistä tuli nyt Jumalan uusi kansa, Jumalan ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansakunta, erikoisomaisuudeksi otettu kansa” (1Pi 2:9).